Korkeasaari kummittelee aika ajoin mielessäni. Tuossahan se olisi, niin lähellä. Eipä ole tullut liian usein käytyä. Esikoinen oli niin pieni, ettei muista, eikä näemmä ollut kameraakaan mukana.
En tiedä, kuuluisiko eläintarhoja vastustaa. Häkkiin pakotettuja parkoja keino-oloissa käydään katselemassa...
Eilen ajattelin, että nyt mennään. Lauloin sitä rallatusta "Huomenna mennään Korkeasaareen..." Esikoinen kysyi, onko se tosi korkea.
Uhkailivat sateella mutta ajattelin ettei se haittaa. Pakkasin isot pinot varusteita mukaan. Kissat ovat vilkkaampia viileämmällä kelillä mietin. Bussit menivät tietysti vain puolen tunnin välein, mutta saimmepahan kesän parhaat mansikat ja muita eväitä Herttoniemen Alepasta.
Oli mukava retki, mukava päivä. Pidin kameraa melko lailla vain repussa, muka viisastuneena. Hihittelin mielessäni, kuinka kolmasluokkalaisina oltiin siellä luokkaretkellä. Olin saanut kameran mukaan. Rullallinen häkkejä ja heijastuksia lasi-ikkunoista. Ehkä yksi otos, jossa näkyy kavereita.
Esikoinen kirmaili pitkin raitteja. Tai sitten istui rattaissa sadesuojan alla. Vaikkei satanut, se vain oli hänestä lämmin pesäluola. Hän kimpoili välillä siihen malliin, jotta mietin, että tokkopa tässä mitään hohtoa on. Että onhan meillä kotonakin asvaltteja, joissa juoksennella. Ja että onko leikkipaikat ja jätskikioskit kiinnostavimpia. Ja kaivurit ja mönkijä, jolla tuotiin kameleille ruohoa.
Mutta kotona hän kertoi isille pitkästi, ja juuri niistä eläimistä. Toki muisti mainita käsimaalauksen, jollaista ei saanut, koska äiti sanoi tekevänsä vaikka itse sellaisen. Ja tänään hän olisi tahtonut uudestaan. Jos tiikeri ei tänään nukkuisikaan. Ja paviaani ehkä kantaisi taas keppiä ja altaassa näkyisi hylkeitä...
Kuopus matkasi rinkassa. Suloinen ihmettelijä. Kun hänelle on varmaan ihan yhtä lailla outoa meininki välillä täällä meidän olohuoneessa. Ja yhtäkkiä sitten ollaan osoittelemassa pantteria, kania, kamelia, rikinkukkoja, villihevosia... Karhujen aitauksen luona hän oli eniten ihan kuin mukana. Osoitteli "tää, tää" tyhjää kalliokuoppaa. Tai siis toki niitä karhuja, jotka loikoilivat ylätasanteella. Väsyttyään katseluun, nukkui pää retkottaen ja sai paljon ihailuja. Ensimmäistä kertaa korkeasaaressa...
Olen surkea muistamaan lajeja. Noloa huutaa, hei katsokaa biisoni, kun sitten se onkin joku visentti. Mutta ostin kotiin oppaan, voin salaa harjoitella.
Ja sitten teemme uuden retken ja vähitellen paikka käy tutuksi. Esikoiselle tulee omat suosikit ja kuopuksellekin. Jollei sitten päädytä vastustamaan toden teolla, koko puistoa.
Tästä retkestä ainakin jäi kuitenkin myös mukavia muistoja.
1 kommentti:
kommentoin sitten tännekin: mäkin kirjoitin eläintarhasta juuri. vaikken ollut mukana.
Lähetä kommentti