torstai 8. tammikuuta 2015

Osuma

 "Pelkääjä ei välttämättä ymmärrä, että hänen pelkonsa eivät estä ainoastaan luovuutta, vaan pelot tekevät koko elämästä epätyydyttävää, masentavaa ja tylsää. Pelkääjä saattaa miettiä, miksi hänestä tuntuu pahalta, mutta ei huomaa pahanolontunteen yhteyttä pelkoihinsa. " 

Krista Launonen kirjassa: Luovuus lähtee käsistä

Olen saanut levätä. Huomasin sen töissä eilen, ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä.
Oivalsin myös illalla, miksi kyynelehdin joka kerta, kun katson Australian MasterChefiä.
Intohimon katseleminen liikuttaa. Sen puuttumisen seuraaminen surettaa. Erityisesti, kun aistii, että yhteisellä intohimolla saataisiin aikaan jotakin suurempaa.

Ei muuta sanottavaa nyt, kun pitäisi jo kiitää jossain ihan muualla.
Tai no se, että esikoisella on ampumahiihtopeli työn alla.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Vuoden ekat

Ei tunnu erityiseltä, kuten vuosi sitten vuoden vaihtuminen tuntui.
Lukuna 15 on minusta sentään kauniimpi, kuin 14. 

Menneen vuoden muistan putkiremonttievakosta, josta tuli vuoden parasta aikaa.
Ja tahmeasta syksystä, jolloin en oikein tiennyt, mikä minua painaa.
Kuopuksella alkoi koulu. Ja iltapäiväkerho ja joukkueessa jalkapalloilu.
Esikoinen treenasi ja pelasi, oli maalivahti.

Kesällä pääsin ystävien kanssa ja luo Tanskaan. Ja sain viettää monta mieleenpainuvaa hetkeä Suomessakin ystävien kanssa. Ystävät ja perheen muistan valopilkkuna koko vuodelta.
Juhannus-Nuuksion saavutuksena.
Tätini kuoleman suurena suruna.

Töissä tapahtui paljon, ajatustyötä myös. Juuri siihen pähkäilyyn tarvitsin kipeästi joulutauon.
Keskiviikkona olen valmiimpi jatkamaan, kun kaksi viikkoa ajatukset ovat saaneet seilata ja hakea suuntaa omillaan. 

Ystäväperheisiin vuosi on tuonut lapsia. Se on ihanaa, mutta myös korostaa sitä, kuinka meidän perheellä on uusi vaihe. Pikkulapsia ei ole, koululaisten kanssa elämä on erilaista.
Ihan hämmästyttävää on mieheni ja minun kahdenkeskeinen aika. Olemme jo tänä vuonna ennättäneet olemaan kaksin enemmän, kuin ehkä yhteensä kymmenen menneen vuoden aikana.

Toivon osaavani ottaa tänä vuonna mallia viime vuoden ensimmäisestä puolikkaasta enemmän, kuin tästä jälkimmäisestä. Pidin kovasti siitä elämästä, jota elin evakkokodissa ja kesän valoisina viikkoina!

Lupaisin, jos luontevasti jotain keksisin. Ehkä taas ennemmin toivoisin. Vaikka jotain haluaisin osata tehdäkin.
Sen ainakin päätin, että laulan "Kenelle kenelle ojennan käteni ketä saan ketä saan auttaa päivittäin" - töissä useammin. Jospa aina vain paremmin sisäistäisin, oppisin.  Vapaa-ajallakin. Kysymään, voisinko jotenkin olla avuksikin.

Aivan varmasti tapahtuu paljon ikävää, ei toivottua, surullista, harmillista, kauheaa ja pelottavaa.
Siksi tarvitaan sitä ja niitä, joiden kanssa tulee hyvä olo. Hymyilyttää, naurattaa, ihastuttaa. Saadaan voimaa, muistetaan nauttia tai unohdetaan kärsiä, kuinka sen kukin haluaakin ajatella. (Luen pojille ääneen viidettä Potteria, aika vahvasti keskiössä tämä teema.)

Haluan muistuttaa itseäni (ja ehkä sinuakin), että hyvä on yhtä totta kuin paha. Siellä missä on joku muistuttamassa hyvyydestä, yhdessä sitä etsimässä, siellä on jo sitä, jollakin tavalla. Ja se on toiveikasta, silloin, kun maailma vaikuttaa tuhoontuomitulta ja toivottomalta.

Hyvää uutta vuotta.
Ajattelen sinua.