sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Välipäiviä





Minut nämä välipäivät ovat nyt todella napanneet loukkuun. Veto tuntuu olevan kateissa enkä oikeen mistään saa otetta. Että yhden päivän lojuu ja käy läpi lehtipinoa, se vielä olisi ihan kaunista. Mutta kun ei lähde kulkemaan ollenkaan. Entäs jos en tokene tästä lainkaan. Jos koko (loppu)vuosi meneekin kippurassa istuskellessa, eteenpäin vain tuijotellessa. Ei minun äitini koskaan istunut patjalla toimettomana, en minä ainakaan muista. Miten huono äiti välillä meinaan olla.

Toisaalta, pari päivää on vielä lyhyt aika. Ja jospa tästä nouseekin uutta inspiraatiota. Puhtaat lakanatkin sain makuuhuoneeseen vaihdettua. Vihreää, josko tämä tauteilukin pikkuhiljaa jää. Kuinka ventti itse olisin, jos ripuli jatkuisi viidettä päivää. Onneksi kuopus ei tänä iltana tarvinnut sataa vaippaa enää.

Auringonlaskun katsominen kalliolla teki kyllä hyvää. Miksen käy sielä vielä useammin, kun se niin harvoin pettää. Seurakin oli mitä parhain. Illalla lauloin unilauluna tuiki tähtöstä omin sanoin. Siitä kuinka ihania ovat, kuinka aamulla jatketaan leikkjä, kuinka onnellinen olen heistä. Esikoinen tahtoi silityksiä. Ja peitosta piti kääntää lopuksi puoli viileä.

Tällaisia tunnelmia, välillä.

perjantai 26. joulukuuta 2008

24






2007
Tässä tämän jouluni neljä parasta. Tai viisi. Oikeastaan kuusi.
Aatonaattoiltana koti oli tovin siisti. Kuusessa paloi valot ja tuntui, että nyt laskeutuu rauha.
Aattona vieraat oli jo tulossa, mutta nipistin aikaa ja hipsimme esikoisen kanssa kellariin taloyhtiön joulusaunaan. Oi se oli niin hyvä, että mentiin ja ehdittiin. Nautin, nautittiin.
Oli oma vauva talossa. Punaisessa potkupuvussa. Suloisena, pienenä, rauhallisena, suurena, ihmeenä, lahjana, ainutlaatuisena.
Miehen kanssa yhdessä pähkäilyt, huokailut, keksinnöt, päätökset, sopimukset, halaukset, selviämiset.
Että näin oman siskon, velin, äidin ja isin.

2008
Ei toviakaan aivan siistiä. En ehtinyt saunaan.
Äitiä ja isiä näin aivan liian pienen hetken.
Kamerasta loppui akku heti aamulla, enkä ennättänyt laturia haeskelemaan.

Tuo hetki, kun aurinko kurkisti sisään kotiimme pitkästä aikaa, oli yksi ihanimpia. Minä tein ruokia ja pojat touhusivat miehen kanssa. Kuopuskin osaa sanoa isi. Titii, hän huuteli pitkin joulua ja se kuulostaa minusta kovin kauniilta.
Esikoisen laulu myös. Viime jouluna en vielä tiennyt, kuinka heleä on hänen tiptappinsa.

Siskon laittama punajuuririsotto oli herkkua. Söimme myös yllin kyllin kaikkea muuta. Joulupukkia odotimme ensimmäistä kertaa ja kauan ja sitten hän soittikin ja peruutti tulonsa. Vuoren verran on kuitenkin availtu lahjoja. "Ken jouluyönä valvoo, pysyy virkkuna koko vuoden", kuuluu sanonta. Minä pysyn, sillä sain jutella veljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa aamuun saakka. Vaikken vanhempieni kanssa, niin ihanaa, että sentään veljen ja siskon kanssa ehdittiin puhella.

Eilen kuopus alkoi ripuloida. Meillä onkin ollut tapana sairastella vatsatautia jouluina. Viime yönä kaiken yökkäilyn keskellä vauva näytti kuitenkin niin suloiselta ja kauniilta. Istui tyynyllä ja katsoi minua ihmeissänsä, silmät yhtä suurina kuin pöllöllä yllään olevassa hihattomassa paidassa, jonka sai tontuilta. Kuinka jaksavat ne vanhemmat, joiden lapsella on pitkään jokin vakava vaiva suruna. Oi antakaa heille voimia, valoa ja toivoa. Rakkaus omaa lasta kohtaan kun on niin suurta, ei sille uskalla edes etsiä sanoja. Kuinka pelkäänkään usein läheisteni puolesta. Mutten saa lamaantua, ennen tuomioita, maalailla kauhukuvia. Nautin nyt, kun kaikki on hyvin. Pesen peppua, vaihdan vaippoja, imetän ja houkuttelen juomaan apteekin liuoksia. Tämä on niin pienen pieni vaiva. Parane kuitenkin pian, oma kulta, sillä pelottavalta toki kuulostaa nestehukka...

Esikoinen esitti joulupäivänä nukketeatteria, kun tätinsä soitti pianoa ja taskulampun valokeila oli inspiroiva. Sekin oli hyvä hetki, sitä katsella. Kotimatkalla kiittelin vuolaana. Hän kertoi myös pikkuveljen olleen mukana, kellonsoittajana. Niin todella, siinähän hän istui tuolilla ja heilutteli välillä punaista kilikelloa. En vain tiennyt hänen olevan tärkeässä roolissa. Ihana kuulla, että esikoinen oli ottanut mukaan juttuunsa. Rakastan sitä, kun isoveli kertoo heidän olevan kaveruksia. Tietenkin me sitä toivomme kovasti miehen kanssa. Tästä perheestä tiivistä nelikkoa.

Miehen kanssa on ollut ihana jutella. Olen purkanut kateuksia ja muita kiukkuja. Pakko niitä on välillä ääneen sanoa, jotta tajuaisi, kuinka ovat turhia. Muurahaisellakin on murheensa, sanoo isäni, ukkini sanoi, ettei kellään ole helppoa. Mietin tulevia jouluja. Kuinka meillä ihan oikeasti on mahdollisuus vaikuttaa siihen millaisia... Olisi kiva juhlia päivä päivältä lisääntyvää valoa. Kevät on tulossa, juhannukseen on puoli vuotta!

Kiitokset kaikille meitä jouluna muistaneille. Minusta on ihanaa, että arki palaa, mutta sitä ennen toivon, että huomenna saisimme esikoisen kanssa saunoa. Ja jos ripulipotilaan hoitamiselta jaksan, voisin myös hiukan siivota. Kuusenkin ehtii ehkä koristaa, ennen loppiaista ja hyvää tekisi myös palanen ulkoilua.

Tämä oli tällainen joulu, 24 palaa on nyt siitä tallessa.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

23




Olipahan päivä. Jouluvalmistelut yhtä aikaa lähtöviivalla ja loppusuoralla. Kun vain osaisi päättää mitä haluaa ja keskittyä itsekin siihen mitä opettaa. Rauhaa. Antaa aaton tulla vaan.

tiistai 23. joulukuuta 2008

22


21





Vuoden pimein päivä, ja sen kyllä huomaa! Milloin viimeksi näimme aurinkoa, en edes muista. Olen ihmetellyt mistä tätä kiukkua oikein riittää, vaikka kaikki on hyvin. Syytän liiallista herkkujen pupeltamista ja harmautta.

21 on kuitenkin hyvä luku. Aloimme seurustella, menimme kihloihin ja naimisiinkin 21. päivä. Esikoisen laskettuaika oli 21. omaa kuutansa. Joulukuussa tästä alkaa valon lisääntyminen ja niin se alkoi kaikista edellämainituistakin.

Miksi siis ruikuttaisin. Piparkakuistakin tuli herkkua. Teimme ruisjauhoista Pirkka-lehden innoittamina. Lisäsimme taikinaan pippuria, sillä pepparskakoissa pitää sitä minun olettamukseni mukaan olla. Kardemummaa, kun ei ollut pomeranssinkuorta. Vaniljasokeria, koska se on aina ihanaa. Ja sokeri sokerina tummaa luomu inkkaria, se kun tuntuu terveellisemmältä muka. Maistuivat niin hyviltä juuri uunista tulleina tuoksuvina kuumina pehmeinä maidon kanssa.

Niin ja tuollaisia töitä saa kotivaloksi, kun on seurakunnan kerhossa.

sunnuntai 21. joulukuuta 2008

20



Tänään pääsin merenrantaan tuulettumaan. Siellä on poikkeuksetta ollut hyvä olla. Vaikka nyt tuulikin kylmästikin. Mutta sekin oli kivaa, ettei meidän tarvinnut olla sielä yhtään kauempaa kuin mitä huvitti. Kukapa meitä käskisi. Kotiin vain kiireesti kaakaolle. Ensin leikittiin kuitenkin työkoneilla, minä tein hiekkakaukkuja ja katsottiin metrin etäisyydeltä rantautuneita joutsenia. Kuopus nukkui vaunuissa suloista päiväunta. Ja siellä minä toistelin, niin kuin olin aavistellutkin, "Muistatko kuinka täällä oli kesällä lämmin."

lauantai 20. joulukuuta 2008

19



Kalenterini on jälkijunassa, koska niin olen minäkin. Olisin saattanut ärtyneenpääkin kirjoittaa, jos olisin päässyt koneelle aiemmin. Nyt juuri kun meinaan oikein alkaa vuodattaa, huomaan, että on sitä olemassa niin paljon kauheampaa. Kuin minun jouluni. Joka ei ehdi valmiiksi, kun juuri maalisuoralla kompuroi ja tulee kipeäksi. Miten niin ei ehdi ja mikä olisi se valmiiksi.

Kerronpa kuitenkin, että olen ollut äkäinen ja huonotuulinen. Mutta enempää en voi oikein jatkaa aiheesta, sillä jokainen rivi näyttää kirjoitettuna niin pahalta ja turhalta. Meni jo, se huono tuuli. Kyllä, koti on yhä sekainen ja olo flunssainen, mutta mitäpä siitä. Huomenna tulee uusi aamu ja uusi päivä. Ja se jouluaattoko se on joka hiertää. Voisiko olla turhempaa syytä hikeentyä...

Minulla oli tapana rakastaa jouluja, mutta oikeastaan se lysti loppui siihen, kun en enää ollutkaan vain lapsen roolissa. Tai esikoisen ensimmäinen joulu taisi vielä mennä huumassa. Oli ihana esitellä perinteitä ja traditioita ja vihdoinkin jakaa mieluinen juhla oman kullan lisäksi vielä meidän lapsukaisen kanssa. Piparit, tontut, kalenterit, kuuset... huolehdin alle vuodenikäiselle. Ei minusta ollut edes yhtään liioiteltua, että Lucian päivänä tarjoilin aamiaisen sänkyyn kynttiläkruunun loisteessa. Oi taivas, voiko se olla totta. Toisestakin joulusta muistan vielä harhaisen ihasteluni, mutta viime vuonna alkoi jo valjeta ja järki juosta... Että minähän olen vain ollut nautiskelija, muut on pitäneet huolta puitteista. Nyt kun itse on siellä keskiössä, jossa sovitaan kuka ja mitä ja kenen kanssa ja missä vaiheessa... Hoh hoijaa, sanoi Martat kalenterissaan mitä vaan, minä alan jo odottaa, että olisi loppiainen ovella.

En kai aivan sentään. Esikoinen on liikuttava. Hän odottaa niin innoissaan, että saa avata partiolaisten kalenterista suurikokoisen oviluukun. Laskee isin kalenterista, kuinka monta yötä enää ja sitten se on totta! Ja telkkarin joulukalenteri, jota tapitamme ylen areenasta, koneelta, sekin on ollut ihan hauskan koukuttava. Minua naurattaa jopa se "Vähänkö hei himmelii", sanonta, jota yksi tonttu kylvää siinä urakalla. Ja me ottaa rykäytimme piparitaikinankin jääkaappiin. Mielummin sitä ryhtyi leipomaan, kuin siivoamaan. Ja lapset olivat ehkä yhtä mieltä että olkoot sotkut vaan. Pienet valot männynoksissa parvekkeella ovat ilahduttaneet minua monena aamuna ja iltana. Ja tähtipoikani joulujuhla oli yhdenlainen joulukohokohta, jota tältä vuodelta on kiva muistella. Kuopus asettelee tonttulakin otsalleen, kun tietää, että joku sitten ääneen ihastelee. Ja ihastelee muutenkin, sillä yksivuotias on ihana tepastelija, tapittelija, tarkkailija... Ottaa mallia isovelin puuhista ja tekee perässä, omalla tavalla.

Niin että joulun rakastamisesta minä en enää ole varma, mutta teistä kahdesta ja teidän isistä... Oi ihanaa tuntea jotain näin suurta. Kun makasin tänään patjalla kuopuksen kanssa, peittomajan alla, kännykkä taskulamppuna, taustalla soi U2 kun miehellä oli jokin nostalgiointi ohjelma. Muistin, miten mies kertoi ensimmäisen kerran rakastavansa minua. Hymyilytti kovasti ja päässä alkoi humista. Hetken päästä riehuin lentokoneleikkiä yksivuotiaani kanssa ja hänpä pelästyttikin minut voltilla. Taivas varjele ehdin ajatella. Vaikkei uskoisi siihen, voisiko sitä muuta toivoa, kuin että rakkaat säästyisivät pahalta.

Hyvää joulua, millainen, missä ja mikä se sitten ikinä onkaan kenellekin. Ja jos ei tänä vuonna löydy oikea tunnelma, ensi vuonna puhtain sydämin.

torstai 18. joulukuuta 2008

18


Toastin kuvasto taipui kirjekuoriksi ja korttisilpuiksi tänä vuonna. En kitannut noita viinejä valvojaisissani, ne ovat pöydässä kynttilänjalkoina.

17



Flunssaa pukkaa. Tai on pukannut jo koko joulukuun ja pojat taisivat olla räkäisiä ja köhäisiä jo viime kuun lopulla... Mutta nyt vasta alkaa kaaduttaa, minua. Ei kuumetta, ei rokkoja, ei oksennusta, ei akuuttia lääkärintarvetta, ei korva- tai silmätulehdusta... Silloin sitä helposti porskuttaa vaan, ehkä senkin vuoksi, että sitten kun tulee edellä mainittuja, niin sitten ei lainkaan liikahdeta, pois kotoa, ettei tartuteta.

Mutta rupeaa ylittymään raja, ettei tavalliseen malliin jaksa, minulla. Lapset on yhä uskomattomia, mutta eilen esikoinenkin nukkui päivänokosia, mitä on tehnyt viimeksi kai syyskuulla.

Eilen kerettiin kuitenkin aamuksi nukketeatteriin naapurilähiöön. Tiukaksi meni, ja itkuksi. Lapset eivät kiukunneet, päinvastoin, olivat oikein yhteistyössä lähdössä. Mutta silti ehti mennä suunniteltu metro ja toinenkin ja miltein jo luovutin. Mieheni psyykkasi kuitenkin ja niinpä sitten juoksin. Ehdimme ihanaan hämyiseen saliin juuri niin, ettei kukaan tiennyt erään eturivin äidin itkuista ja pinkaisuista. Joulu jollotti ja oli ihanaa katsella tonttuja. Kuopus puristui välillä tiukasti syliin, selkä näyttämöön päin. Jännitti, muttei liian kovasti, koska turva oli ja se nautti.

Päivällä tehtiin pesä olohuoneeseen ja nukuttiin kuusen lamppujen tuikkeessa koko sakki. Kuinka virkisti. Sitten tuli vielä äitini ja lähti poikien kanssa ulkoilemaan. Ihanaa, näitä kädenojennuksia ei torjuta. Sain patjat haettua tuulettumasta ja roskat pois haisemasta ja jääkaapista pois pilaantunutta ja tiskejä hiukan tiskattua. Poikien "kulkusverhokin" roikkuu nyt keittiönoven karmista.

Alkaisiko helpottaa jos koittaisi olla vaan.

tiistai 16. joulukuuta 2008

16







Jos joku vaate minun tulee säilöä esikoiselleni muistoksi, niin tuo vihreä t-paita. Serkun vanha. Ihan sama mihin pinoon sen kaapissa jemmaan, aina sen löytää ylleen. Shortsitkin ovat olleet käytössä enemmän kuin mitkään muut housut. Kiitollista minulle, sillä olen ne pikaisesti surauttanut kun poika oli kaksi ja toivoi matsishortseja.

15




Pidettiin piirustushetki. Nostin kynät pöytään ja miehen töistä tuomaa vanhaa paperia. Tämänvuotista joulukuvaa itsestään esikoinen ei innostunut piirtämään, piirsi kaksi monenkirjavaa kalaa. Kuopus irrotti jokaisesta tussista korkin ja sitten vasta kävi tosissaan suihkimaan.

Piirtelyn päälle leikkivät lentokonetta. Kapteeni miehistöineen... Minä sain olla lentoemäntä ja tarjoilla eilisiä ruokia lounaana. Matkakuume siinä iskee, kun latelee niitä kuulutuksia turvavöistä ja istuinten selkänojista. Liikuttavaa, kuinka yksivuotias on niin mukana, ajattelee varmasti olevansa, vaikka melko pienestä sivuroolista on esikoisen silmissä kyse luulempa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

14


13


12





Esikoisen ensimmäinen joulujuhla oli liikuttava kokemus. Siitä huolimatta, ettei pieni sankarimme rohjennut mukaan eteen esiintymään. Tiesin, että hän osaisi ja oli nauttinut harjoittelusta. Mutta sitten jännitti. Niin kovasti, että tahtoi istua ensimmäiset joulujuhlansa omiensa luona, katsomossa. Mutta hän leikki laulut mukana. Ja juhlan loputtua kuvasimme häntä seimikulisseissa tähtensä kanssa. Mietityttää, enkö osannut psyykata oikein, jääkö häntä harmittamaan, ettei rohjennut mukaan. Toisaalta, missä olisi mennyt kannustamisen ja pakottamisen raja. Jos sinnikkäästi ei tahtonut muualle kuin katsomoon. Minä sain pitää sylissä, oma perhe ja äitini pääsimme tähtipojan valoon.

Esikoisen kerho on ollut ihana osa syksyämme. Niin kuin sitä mietittiin, josko ollenkaan aloitettaisiin. Tuntui mukavalta muistaa ohjaajia, heistä on puhuttu kotona paljon. He ovat mahdollistaneet liudan posittivisia kokemuksia. Jokaisena kerhoaamuna poika on herännyt ja lähtenyt kerhoon mielellään. Ja jokaisena kerhopäivänä reppujonosta on tullut luokseni tyytyväinen, onnellisen oloinen poika. Se on paljon se! Haastattelin kerholaiselta kerhomuistoja kymmenisen kysymyksen verran ja liitin vastaukset pakettiin. Itse ainakin iloitsisin, jos minua kiitettäisiin niin.
***
Juttelin viikko sitten myyjäisissä miehen kanssa, joka oli yrittänyt boikotoida joulua. Kysyin jotakin kysyäkseni miksi. Ajattelin, että hän vastustaa kaupallisuutta, tai on ahdistunut kahletsivista traditioista kuten yleensä kuuluu perusvastustussetti. Mutta boikottia yrittänyt ei pitänyt siitä, kuinka jo "muinaiskansoilla" tapana ollut valon juhla oli valjastettu väkisin kristittyjen juhlaksi. Että oikeasti syksyllä Jeesus syntyi.

Minä mietin tänään laittoivatko Maria ja Joosef vastasyntyneensä todella seimeen. Varsinkin, jos olivat huolissaan tämän hengen puolesta. Eivätkö olisi halunnet pitää vain sylissä. Nukkua oljilla vieretyksin, perhepedissä. Vastasyntyneen viereen on ihana käpertyä, pitää pientä lähellä.

Minä ainakin mieluusti teen niin. Vaikkei ihan pientä vauvaakaan enää olekaan. Huomisiin.

perjantai 12. joulukuuta 2008

11

Tässä kuvassa kaksi tonttuani seisovat vieretysten kirppikseltä ostetuissa tonttuvermeissä, viimevuotisissa punaisissa lakeissa. 11. Vauva istui viime jouluna turvakaukalossa ja lakki putosi muutaman kerran kaulalle saakka. Kuului kova suhina, kun hän viuhtoi käsillään, että hei, pipo meni silmille, tehkää jotain! Nyt hän on jo yksivuotias.

He ovat kaksikko. Se on suuri ilo.

Niin ja oikeasti sitä kuvaa ei ole, sillä ei ollut sopivaa hetkeä kameroimiseen. Jotkut hetket on taltioitava mieleen. Niinkuin esikoisen ensimmäinen joulujuhla, huomenna, aamulla. Olenko mitään juhlaa koskaan odottanut tällaisilla tunteilla. Ihanaa tulla juhliisi kulta, minulle sinä olet veljesi kanssa kirkkain tähti aina.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

10

tiistai 9. joulukuuta 2008

9


Yhdeksäs joulukuuta ja maassa kapea kerros lunta. Tai nyt on hiukan paksumpikin kerros, oi ihanuutta. Taidetaan päästä aamulla Stigalla kerhoon. Sitten lupaan, etten yhtään valita itselleni väsymystä, enkä mistään menetä hermoja. Rauhallisesti pakkaan eväät reppuun ja puen haalareihin. Vaikka kiire tulee jokatapauksessa. Ja ehdimme katsoa kalenterit ja jutella kuulumisetkin. Iloita tuosta valkeasta maasta! Takapiha on juuri niin kaunis, kuin olen toivonutkin. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy oksat valkoisina, kuin kauneimmassa taulussa. Minut on helppo lumota rakastamaan talvea, tällä lumella. Mitä nyt on täällä, ei vielä kuvassa.

Käytiin nukketeatterilla, kysymässä lippuja jouluiseen esitykseen. Saatiin ja ostoksiakin tehtiin. Illalla huokailin kodin sotkuja mutta oikeat huolet on toisenlaisia. Meillä on kaikki hyvin täällä kotona, jos kävisin kirkossa, luvattaisiinko sielä että autetaan niitä, joilla on muuta.

On tärkeää, että on aikaa tuijotella. Että pieni ei häviä, kun sovittaa talvikenkiä isommalle. Katsoin koko ajan, silti en voi olla varma jäikö osastolle jälkeemme sotkua. Ajatuksen kanssa, olla tarkkana. Joskus se tuntuu helpolta. Tapittaa ja painaa oikein mieleen, kuinka kiinnostunut yksivuotiaskin voi olla työkoneista. Kuinka hän hakee niitä kirjasta ja murisee, niin kuin tehdään hurjassa leijonassa, sillä nekin ovat hurjia. Ylioppilaiden soihtukulkue voi olla vaikuttava, muttei voita Senaatintorin laidalle parkkerattua nosturia.

Ja esikoisen sanomia, milloinkaan en ennätä tarpeksi kirjata, mutta ehdin kuulemaan ja ihastelemaan ja olemaan mukana tilanteessa. Haastattelin kerhosta, meillä on hiukan erilaiset äänet kun teemme näitä juttuja. Aamulla hän kaipasi aurinkoa, sanoin, että voimmehan mennä jo ulos vastaan, kyllä se pian on nousemassa. Miltei neljävuotiaani naurahti, etteihän me äiti voida mennä, avaruuteen saakka.

Onneksi ei. Meillä on ihan hyvä täällä jaltat maassa. Äiti rakastaa miestään ja kahta lasta. En saa luvata liian montaa, oman pestin hoitamisessa on kylliksi jo kullekin. Välillä voi venytäkin, mutta sitten on rauhan tultava takaisin. Muuten tulee autettava auttajastakin.

Tuon ysin voisin antaa arvosanaksi tälle päivällekin. Kiitettävän. Sehän on hienoa, näin keskeneräisillä kotiäitiysopinnoilla. Voinen onnitella, palkita teekipposella. Vaikka olisi huolia, toivottavasti tällaisena yönä näkee jokainen vain kauneimpia unia.

8




sunnuntai 7. joulukuuta 2008

7



Kiersin tänään myyjäispöytiä. Yritin olla tiukkana, etten tuhlaisi turhia. Mutta toin tuliaisia. Kirjaa selasin niin innokkaana metrossa, että tajusin vasta pääteasemalla, että olin väärällä raiteella. Harmistusta lievitti hiukan, että olin ostanut myös vegaanisia mokkapaloja. Testasin, että olivat tosi herkullisia. Myös pojista.

Joko voin vetää lonkkaa. Voisinko ensi viikolla taas luonteelleni uskollisena keskittyä loikoiluun ja lasten ihasteluun. Flunssaa pukkaa. Kertomaan, että kannattaa nyt viimeistään rauhoittaa.