keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Karkauspäivä







Kevät ei malttanut odottaa helmikuun yhtä ylimääräistä päivää. Huominen maaliskuun ensimmäinen on kevään toinen. Tänään ropisi ränneistä vesi, aurinko lämmitti niin että toppatakissa tuli hiki ja ilman hanskoja tovin tarkeni. Lapsi söi paljaskäsin eväskakkua, minä otin kuvia.

Tervetuloa seuraava vuodenaika, hyvää maaliskuuta!

Muista valot









Helmikuun viimeisille päiville sattui monta loistetta. Valosta saa valtavasti voimia. Tänään ihana aurinko, eilen hauska vierailu, sunnuntaina vietimme kummien kanssa esikoisen synttärijuhlia.

Minun "huonoemäntä-syndroomani" hellittänee lähivuosina, sillä esikoinen tahtoi nyt hoitaa jo astioiden valitsemiset ja pöydänkattamisen ihan itse. Kakunkin koristeli ja tarjoiluita suunnitteli. Plaseerasi. Kävi kanssani kaupassa. Touhusi niin täynnä intoa.

He ovat omat aurinkoni, poikani. Olen onnellinen, että saan olla heidän äiti. Tuhlata heihin aikaani, kuten joku ehkä sanoisi. Mihin muualle sitä kiirehtisi, kun tässäkin aika kuluu niin nopeasti. Kaipaan töihini päiväkotiin välillä kovasti, mutta kun sitten joskus taas olen siellä, tuskin harmittelen, miksi viivyin kotona pidemmästi.

Siltä varalta, että huomenna ei paista, kirjaan talteen itselleni: Muista ihanat valosi.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Teetä ja sympatiaa







Kärsin aikaeroväsymyksestä, mutta se on hyvää kärsimystä, sillä olen matkaillut ystävillä. Emme reilua tuntia kauempana kotoa, silti kuopus kysyi lähtiessä, onko siellä lämmin, pakataanko äiti shortseja. Kotilähiössämme on valtava lovi ystäväperheen muutettua. En ole kokonaan toipunut, vaikka lähdöstä on jo pari vuotta. Onneksi olemme yhä toisillemme olemassa.

Koska. On monta haavaa ja kasvunkohtaa, joihin heidän luonaan saan rohtoa. Pojat leikivät Star Warssia keskenään antaumuksella ja me aikuiset voimme jutella. (Välillä toki juuri myös heidänkin kanssa, sillä he ovat lumoavia!) Juoda teetä monta kannullista. Vaihtaa kuulumisia, tunti tolkulla. Jatkaa, kun lapset ovat nukkumassa. Pitäisi yökyläillä lähempänäkin asuvilla ystävillä joskus, sillä siinä on ihan omanlaistansa autuutta. Kun aika ei ihan heti lopu kesken, vaikka loppuu kuitenkin. Ehtii sanoa ja kuunnella paljon, vaikka sittenkin haluaisi enemmänkin. Tunnen heitä lisää ja opin tavattomasti myös itsestänikin. Miten sitä aina ja yhä voikin. On ollut vuosia samaa ja kuitenkin koko ajan myös muuttuukin.

Keksin vaikka yhtäkkiä vähän toisen aihepiirin äärellä, miksi en saanut sanottua mitään yksissä tärkeissä tilanteissa nuorena. Mikä oli se lukko, joka pidätteli huulia. Rakastin kyllä ja kohde oli oikea, mutta valmis en ollut - minä, vaikka luulin sitä muista - elämään juuri sitä, mitä halusin ja kadehdin toisilta. Ja niin sen kuului mennä ja olla. Enkä haikaile takaisin sanomaan toisia lauseita, sillä kulki toisella tavalla. Ja niiden muiden ja hekin löysivät onnensa. Elämässä on monta risteystä ja käsittämätön määrä valintoja. Ja jos niitä käy liiaksi pähkäilemään hajoittaa päänsä. Ei ennätä elää, elämä on kuitenkin lopulta risteysten ja valintojen summa.

Yksittäinen oivallus oli vain murunen keskusteluista. Sivutuote, mutta tuli kirjattua, sillä menneet ovat isosti elämässäni mukana. Ja välillä on hyvä, kun jokin mysteeri tulee ratkottua ja jokin palanen näyttäytyy uudessa valossa. Luen liian vähän kirjoja, pitäisi enemmän kuluttaa kulttuuria, toisten tarinoita. Oman elämäni muistelu on monessa saumassa minulle elokuvaa; näytelmää; kuunnelmaa, vanhat valokuvat taidetta, kirjeet novellikokoelmia; runoja; pakinoita, päiväkirjat elämänkertoja; muistelmia. Ja koko ajan syntyy uutta mennyttä. Vaikka välillä luulisi muuta, elämä on jatkuvassa muutostilassa, kaikilla, kaikkialla.

Pieni kunnan vuokrakaksio rivitalossa voi olla juuri oikea tila, täytettäväksi kodiksi. Jonne voi kutsua lapsiperheenkin yökylään, eivätkä vieraat tunne paikkaa lainkaan ahtaaksi, saati sekaiseksi, vaikka asukkaat itse sanoisivat sitä joskus sellaiseksi. Lapset mahtuvat leikkimään. Ja kun tulee ilta, pedataan olohuoneen lattialle patjat. Pestään hampaat ja luetaan luku iltasatua. Sitten he saavat nukahtaa, kuunnellen, kun äiti juttelee vieressä pöydän ääressä kynttilän valossa ystävien kanssa. He ovat suloisissa lapsen unissa, kun maailmaa parannetaan aamukolmeen saakka. Tai sen jälkeen äiti ei enää katso kelloa, ja kun keskustelut on maltettu väkisin tauottaa odottamaan aamua, viltin alla uni ei heti tule, sillä pää on täynnä ajatuksia ja onnea. Suloiset pojat vieressä, iloitsivat ennen unta räväkkäkuvioisesta pussilakanasta. Toiveenaan saada herätä kuudelta, että ehtivät vielä leikkiä ja katsoa hetken yhdessä lastenohjelmia.

Avannossakin sain uida. Menimme kahdesti, kun se tuntui niin ihanalta, päivällä ja illalla. Ei siihen mitään saunoja tarvita, mutta villasukkia voin suositella. Ruoka oli kertakaikkisen herkullista, vaikka tiedän, että olisin hyvässä seurassa onnellinen silkasta kaurapuurosta nokareella voita. Juuri tällaisten ystävien kanssa sitäkin voisi joskus kokeilla.

Onnelliseen hiihtolomamatkaan ei ihan mahdottomia tarvita, mutta ystävistä on suurta apua. Ekologisen elämäntavan opettelu ja eläminen on välillä tuskaista, vaikka monelle se on jo pala taivasta. Minä tarvitsen tukea, luopumiseen liiasta. Se vain on ihanaa, kun joku muukin olisi vaikka halunnut monta lasta, mutta on luopunut haaveesta luettuaan Linkolansa.

Hyvää viikonloppua. Hyvänen aika, nythän on vasta oikeasti perjantai, vaikka minulla oli jo lauantai ja sunnuntaikin keskellä viikkoa. Pojat on pihalla naapurirapun lapsien kanssa ja minä laitoin heille valmiiksi kippoihin namipäivän herkkunsa. Kun tulevat sisään, saan pitää pääni pehmoisessa udussa vielä tovin. Lounas voi olla joskus jälkiruoka, maailmanloppu koostuu ihan muunlaisista asioista. Sekainen kotikaan ei sitä tee, kuulenko, pääasia että tunnelma on oikea. Ja se, ettei toki ajattele kaikesta, että "ihan sama". Asioilla on merkitystä, väliinpitämättömyys tärkeistä asioista ja ihmisistä on pahasta. Täytyy etsiä, löytää ja vaalia, rauhaa ja rakkautta.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Peili






Yhtenä iltana kaipasin sanoja pahalle mielelle. Kirjoittaminen on helpottanut ennenkin oloa, mutta nyt pyörittelin tyhjää, enkä ollut varma yhdestäkään sanasta, puhutusta, ajatellusta tai kirjoitetusta. Läksin liukurit kourassa mäkeen kuopuksen kanssa.

Emme olleet kävelleet hiljaisessa pimeässä lumisessa kauaakaan, kun mieleeni tuli "peili". Sellainen, mitä tehtiin ilmaisutaidonharjoituksena opiskellessa ja muistaakseni myös koulussa, partiossa, kursseilla... Seistään parin kanssa vastakkain, ja katsotaan silmiin. Toinen lähtee liikuttamaan kättään, käsiään, jalkojaan, mitä vaan, ja toinen seuraa. Äänettömästi, saumattomasti, keskittyneesti. Kuopus käveli edellä ja minä hymyillen perässä. Tasapainoiltiin lumisilla pitkospuilla ja ajattelin peiliharjoitusta, kuvat mielessäni miltei tansseja. Olo tuntui helpommalta.

Keksin, että tätä haluan nyt ajatella. Tästä haluan ajoittain muistutusta. Ihmiset peilaavat itseään läheisistä ihmisistä, tahtomatta, tiedostamatta. Hyväksyvä halaus ja kosketus hoitavat muidenkin kuin vauvaikäisten mieltä. Kaunis sana/hymy/ele kertoo, että toinen ei ole kuka tahansa, vaan erityinen, hänen läsnäolollaan ja olemassaolollaan on merkitystä.

***
Hyvää hääpäivää(21.2)oma kulta. Olemme olleet naimisissa kahdeksan vuotta. Tahdon yhä ja lisää, sinun kanssasi jakaa elämääni, vanheta. Kulta rakastan sinua.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Yhden sortin kuninkaallisia















Tällaisia kuninkaallisia käymme joskus katsomassa. Poliisisaattue ja iloisia ihmisiä vilkuttamassa. Muutkin kuin minä pyyhkivät silmäkulmia. Ja välillä joku paheksuu jotakin ja ainahan on liikkeellä myös ylipäänsä monarkian vastustajia.

Mutta minusta jokainen halukas ansaitsee päivänsä juhlittavana. Päivän, jolloin tuntuu saavuttaneensa jo jotain, kaikki ovet tuntuvat olevan avoimina ja maailma valloitettavana. Nuori, vapaa, onnellinen.

Esikoinen muistaa penkkarimeiningin ja valitsi jo aamulla itselleen ison pipon, jos vaikka sattuisi saamaan siihen kerätyksi suuren saaliin. Pienimmäinenkin on ollut kanssamme ajoja katsomassa, mutta hän ei muista. Hänestä konsepti kuulosti ensi alkuun naurettavan huvittavalta ajatukselta, että on jono kuorma-autoja, joihin isot koululaiset kiipeävät ja sitten ne heittelee sieltä lavalta karkkia. Totta kai sellainen kummallisuus kannattaa käydä katsastamassa.

Saivat nameja enemmän kuin yhtenäkään karkkipäivänä ikinä, luulen. Minä muistelin menneitä. Katselin nuoria ja toivoin, että he olisivat iloisia(ei aina tarvitse olla) ja ihania ja että heidän päänsä sisälle mahtuisi välittämistä ja hyvyyttä. Ihan hillitty olin, mutta huusin kyllä spontaanisti HYVÄ MAUNULA oman koulun kohdalla ja kuin aasinsillaksi viime aikaisille blogikirjoituksille, yhdessä rekassa (kuorma-autossa, mutta rekoiksi niitä muutkin kutsuu)julistettiin, että rakkauteen tarvitaan 2, ja sitten huomasin ilahtuneena huutavani Hyvä Haavisto, vaikkei tämä ollutkaan mikään presidenttitaisto.

Tänään on jonkin sortin arki heilläkin, eilen juhlineilla. Minä en aikoinani iloinnut niinkään rekan lavalla, muistan, että oli tärkeää, että isovanhempani olivat katsomassa. Heräsin kyllä riemuun laivalla. Kuulin paljon kauniita sanoja ja vanha luokkakaveri piti minusta huolta, maistatti abien kilteimmäksi äänestetyllä (kyllä minä, jaetulla ykköstilalla)pirtua ja vastasi sitten myös seuraumuksista. Aamulla heräsin ihan skarppina, aurinko paistoi, oli pakkasta ja ihana talvi kaikkialla. Alkoi lukuloma.

Illalla tanssivat vanhat. Heitäkin olisi ihana katsella. Sekin olisi varmasti silkkaa vollotusta katsomossa.

Mutta nyt jätän nuoruusmuistelot, sillä tätä päivääkin tulisi elää, saati huomista.
Toivon hyvää viikonloppua!

Lisäys: Jottei totuus unohtuisi, katsoin Ajan Henki -videon osan 1. ( http://vimeo.com/23729721) Älä katso yksin, jos olet yhtä herkkä suremaan, kuin minä. Mutta kaksin tai joukolla tulee katsoa, ja toivoa, että vielä tämä maailma saadaan paremmaksi muutettua.

Toinen lisäys: Ota aikaa myös osalle kaksi. (http://vimeo.com/23737632) On sitäpaitsi ykköstä toiveekkaampi.

torstai 9. helmikuuta 2012

Kuule kun kuiskaan






Nukketalolla ei ihan kauheasti leikitä, jollei leikiksi lasketa sitä, että minä tai jompi kumpi pojista sijoitetaan "ukkelit" harkiten johonkin ja muiden huviksi jää sitten huomata milloin mistäkin kukakin. Isi on tällä hetkellä sängyssä, niin kuin on ollut, moetta päivää jo kipeänä. Pojat on suht terveitä, pääseet kerhoihinsa ja eskareihinsa, siis ulkona, ties vaikka lumikasoja valloittamassa. Minä en niinkään hääri keittiössä ruuanlaitossa, kunhan paistattelen päivää lämmittävässä auringonvalossa.

Listaan vahingossa asioita, joita haluaisin, ja sitten tajuankin, että selviän ilmankin ja on vähän pakkokin. Ruokakaupassa tuskastun, kun en keksi yhtäkään edullista ekologista ruokaa - jota pojat vielä söisivät! Kerhoeväiksi taiteilen usein vähän ja montaa, mutta nyt pyörittelen kädessä vain yhtä kauniin vihreää omenaa. Josko vain sitä lohkoiksi ja pähkinöitä kaveriksi. Ja joku pieni voikkari. Päivällä tein ihanaa bataatti-porkkana-sipulikeittoa, mutta sitä söi vain minä ja säälistä vähän mieheni.

Toivoin, että sarvikannu ja auringonhattusuihke pitäisivät terveenä. Mutta särkylääke on sittenkin se tosiystävä, kun korvissa muhii ja ääni on taas lähdössä. Pojat nukkuivat niin kauan hyvin omassa huoneessaan, mutta nyt on ollut vaeltelua. Yskittää, sänky on pelottava, ylipäänsä on maailman tylsintä kuulemma nukkua.

Olen myöhään illalla juhlimassa Haaviston kampanjalaisten kanssa ja mietin, että olen ollut niin kauan poissa yöriennoista. En muista kantaa mukana korvatulppia ja viimeksi kun hippasin, baareissa sai vielä sauhutella. Ihan mahtavaa, ettei nykyisin tiedä mistään, onko illalla ollut ulkona. Metrolla kotiin, ei juotuja tuoppeja ja paidassa ei röökinhajua. Hävetti, kun en ollut puhelias seurassa mutta ennen unta harmittelen kuitenkin niitä vähiäkin sanottuja sanoja. Viisaampia olisi muka pitänyt osata. Onneksi uskalsin käydä kättelemässä itse ehdokasta. Vaikka Niinistö tuli valituksi, Haavisto on minun presidenttini kenties kaikki seuraavat kuusi vuotta.

Olen iloinen, että ehdin kuvaamaan ja kirjoittamaan edes jossakin saumassa. Sillä näinä hetkinä mietin, että elämässäni on hirmuisen paljon kaikenlaista. Vaikka - kirjoitan tämän taas ties tuhannen kerran - kotini on sotkuinen, terveys on haave ikuinen, raha ei riitä ja ilmassa on väsymyksiä... Minä kuitenkin haluan elää juuri tätä elämää juuri nyt. Se on ihan oikeaa, sitä ei tarvitse muuksi kaunistaa, riittää, kun se minulle ja läheisilleni kelpaa. Ja on lukuisia asioita, joista saan voimaa, arki sittenkin kantaa.

Kuopus sanoo eteisessä, kun tulen kotiin ties mistä:
"Äiti mä kuiskaan sun korvaan, jos vaan laskeudut alas sieltä."
Kyllähän minä, käyn polvilleni eteismatolle.
"Mulla oli sua ikävä. Rakastan sua."

Niin minäkin sua. Ja sua. Ja sua. Oma Hassu pieni perheeni, me selviämme monesta.
Nyt on talvi 2012 ja tästä jää mieleen myös paljon kaunista.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Kymmenen Ughiani







Intiaanipäähineemme etsivät viisaita päitä.
Niitä on kymmenen, kaksi mustaa, kaksi punaista, kolme sinistä ja kolme vihreää. Kaikki erilaisia, ommeltu paksusta askarteluhuovasta. Pesua ne tuskin kestävät, mutta leikkejä ovat kestäneet ihan hyvin. Paremmin, kuin komea ja ihana kaupan sulkapäähineemme. Kuminauhaa on niin reilulti, että kaikki mahtuvat omaan aikuisenpäähäni, mutta kuminauhaa saa solmittua ja siten pantaa tiukennettua.

13e/kpl, postikuluineen.
Jos haluaisit inkkaripannan tilata, laita sähköpostia hemmaharakka(*)gmail.com
ja kerro väri - tunnistamisen varmistamiseksi myös sulkien värit - niin viestittelen tilinumeron takaisinpäin.

Ja vaikket meinaisikaan tilata, tässä vielä viesti, joka lukee jokaisen päähineen lapussa: "Lasten tulee saada olla myös villejä ja vapaita."

Lisäys: Kaikki päähineet MYYTY. Kiitän.