torstai 24. heinäkuuta 2008

Aikaa on, ei kelloa



Pienet lapset tarvitsevat ravintoa, liikuntaa ja lepoa. Virikkeitä sopivasti ja rajoja ja rakkautta. Ja rutiineja miltei ennen muuta. Ja kiireettömyyttä, rauhaa. Selvää kuin pläkki! Ei kun toteuttamaan.

Siispä aamuisin syödään aamupala. Sitä ennen luetaan kirja ja leikitään joku pieni leikki jos sellainen viriää. Vessassa käydään, rauhassa.
Sitten päivän touhuihin. Ennen lounasta tapahtuu jotakin ja usein haukataankin, vaikka leipäpala tai hedelmä, niin kuin ohjekirjoissa on painettuna.
Lounaan jälkeen nukutaan päiväunia, ennen välipalaa ja iltaruokaa.
Ulkoillaan ja virikkeillään lisää ja ennen hammaspesua ja iltasatua syödään iltapala.
Vessassa käydään muulloinkin, kuin aamulla, silloin kun on tarvetta ja silloinkin, kun ei ehkä olekaan, jos vessa nyt vain sattuu olemaan saatavilla.

Kyllä, kyllä, lapsemme ovat pienestä saakka saaneet sitä mikä heille on hyvä, rutiineja. Muttei se aina tunnu siltä! Ajoittain poden (tästäkin) huonoa omatuntoa. Päätän, että nyt lyödään kellonajat lukkoon ja aletaan elää, niin kuin oikeasti on tapana lasten kanssa. Mitä siitä seuraa. Kiirettä ja stressiä!

Sillä mitä mitä, vieläkö he nukkuvat, nythän jo pitäisi herätä. Ei ei, ei nyt lueta enempää kirjoja, kohta on jo ruoka-aika. Ja sitä ennen pitäisi käydä ulkona ja ennättää valmistaakin sitä lounasta. Ja kyllä nyt kuuluisi nukuttaa, nythän on päiväuniaika. Nuku nuku, sillä muuten menee ohi välipala-aika, puhumattakaan siitä, ettet ehkä ole optimaalisesti uninen, kun on ilta ja nukkumaanmenoaika. Kyllä ruuan pitäisi maistua, kun on kerran ruoka aika ja nyt voidaan leikkiä, nyt on väliaika.

Aika, aika, aika. Tiedän paikkoja, joissa ne toimivat oikein hyvin ja luovat jopa sitä rauhaa ja vapautta. Päiväkodeissa. Ja ehkä naapurissa ja siellä esimerkkiperheissä, joista puhutaan kylillä ja neuvoloissa. Mutta meillä, en ole varma.

Miehelläni alkoivat työt maanantaina. Minäkin päätin kokeilla, työasenteella, toki nautiskellen, täällä kotona. Mutta esikoinen nukahti uudestaan käytyään sanomassa isille moi moit, annettuaan lähtösuukot ja halaukset ja kipaistuaan takaisin sänkyyn vilkutusasemilta. (Aamurutiineja.) Kuopuskin nukahti aamutorkuille, jotka ehkä sallitaan vielä vauvoille. Päätin piirtää housukaavoja hetken ja olla rauhassa, vaikka lipuisimmekin heti kärkeen pois aikataulusta.

Merenrannassa tuntui hyvältä. Syötiin mansikoita ja herneitä ja sämpylöitä - lounaseväitä. Oli niin kivaa ja rauhallista, meillä kaikilla kolmella. Kuopus sai unen ja nukkui vaunuissa. Tapasimme tuttuja, jotka olivat kanssamme tuulessa. Kutsuivat lopulta kylään kotiinsa. Mitä minun olisi kuulunut vastata. Ei me nyt, kun meillä on pian se ja se aika. Vastasin KYLLÄ ja pian söimme leipää ja mozzarellaa ja pullia parvekkeella merimaisemassa. Kotona olimme vasta illalla.

Muistan taas, että tällaista meillä on ollut esikoisen syntymän jälkeen aina. Yritän aikatauluttaa, mutta se ei tunnu oikealta. Yritän ehkä taas, huomenna. Eilen annoin palaa rauhassa, käytiin korkeasaaressa. Ja tänään nautittiin aurinkoisesta kesäpäivästä rannalla. Mutta siis, ehkä huomenna, ollaan enemmän oikeaoppisia ja lapsistamme kasvaa taitavampia ja onnellisempia. Kurjaahan sen oikeasti täytyy olla, elämän ilman kelloja.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Just hyvä juttu. Monesti, monesti mietin ite ihan samoja juttuja.

Nelli

Kanerva kirjoitti...

Minusta turha kelloihin tuijottaminen on ahdistavaa. Jonkinlainen päivärytmi kolmen lapsen (ja sen arkena mukana pyörivän hoitolapsen) kanssa on oltava, mutta kyllä meilläkin aamut venyy. Ja lounaalla ei syödä aina lämmintä. Nytkin ollaan oltu rannalla ja syöty salaattia, hedelmiä ja leipää. Juotu vettä. Mahat on täynnä kuitenkin koko ajan. Pienimmät on tönäisty rattaisiin nukkumaan uniaikoihin, koska silloin nukuttaa. Välipalaa ja iltaruoka sitten jossain vaiheessa. Kelloihin en tuijota liikaa.

Ikkunassa kirjoitti...

Mieleen tulee pitkästi asiaa, yritän olla lyhyt ja ytimekäs. Meidän esikoinen oli rauhallinen ja kellontarkka. Se vaan oli niin ja meni aika rutiinilla kaikki. Se oli HELPPOA. No, toinen lapsi syntyi. O-OU!! Koko elämä ja maailma meni ihan sikinsokinsekaisin! Kesti tottua ja oli hankalaa... ei mitään tietoa, milloin, kauanko nukkuu; milloin, paljonko syö... olin aivan poikki. Lisäksi ne syyllisyydet siitä, kun usein toisen lapsen synnyttyä ilmaantuu, ettei muka ehdi olla tarpeeksi esikoisen kanssa enää. No, sitten syntyi kolmas. Elämä meni vielä enemmän sekaisin, MUTTA minä aloin ajatella, että väliäkö sillä. Ei ollut aina helppoa ajatella niin ja morkkistelin varsinkin sekaisesta huushollista, paitsi siksi, että olen esteetikko ja rakastan siisteyttä, myös siksi, että aloin välttää vieraita, kun ei jaksanut siivota. Mutta oli helpompaa, kun ei kokenut niin paljon riittämättömyyttä. Ajatteli, että kyllä sitä taas ehtii joskus siivoamaan, nyt nuuskuttelen kyllä tätä vauvan niskakuoppaa ihan rauhassa. Noh...nythän on neljäs... Elämä on usein epäjärjestelmällistä, sekamelskaa, hienosti sanottuna boheemia. =) MUTTA kaikki ovat ihan tyytyväisiä. Kun äiti ei stressaa siivoamisesta, vaan joku siivoo, kun ehtii ja kunhan päivisin ollaan hereillä ja öisin nukutaan, saadaan mahdollisimman usein jotain terveellistä murua masuun, niin se riittää. Minä ehdin nyt opiskella, kun en koko ajan puunaa tiskipöytää tai tamppaa mattoja... lapsilla on harrastukset, ystävät, koulu menee hyvin... meillä nauretaan paljon! Tuli kuitenkin pitkä vuodatus...aihe kosksetti! Niinkuin yleensäkin kirjoituksesi. Sinun postauksiasi odottaa innolla, mutta maltilla. Tietää saavansa hyvää. =) Lisäksi olet kuin enkeli/terapeutti...purkamalla asioita olet ikäänkuin vertaistuki ja saat toisen avautumaan itsekin. Ellei tänne, niin mielessään tai miehelleen. Ihanaa, kun olet olemassa ja kun tämä blogi on olemassa. =)

Joola kirjoitti...

Kanerva, olen ajatellutkin, että kyllä tiettyjä kellonaikoja siten tulee noudatettua, kun on niiden aika. Koulu tai kerho tai jokin tietty tärkeä mieluinen juttu....
Ja Ikkunassa, jotkut tempperamentit pitävät kellonajoista vuvasta saakka. Ovat kellontarkkoja ikäänkuin luonnostaan. Minäkin olin kuulemma vauvana, rauhallinen ja kellontarkka syömisissäni ja nukkumisissani.
Ihanaa, että elämä on asettunut teillä uomiinsa! Ja kiitos kauniista sanoista! Tämä blogistania on minulle tärkeä paikka. Ei niin tärkeä, kuin ehkä voisi luulla, mutta sen verran, että haluan olla mukana.