sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Arkiunia






Kai sekin kannattaa kirjoittaa, että on ollut hyvä olla. Että olen istunut sohvalla miehen kainalossa ja miettinyt mikä kaikki on hyvin. Ja minkä kaiken mieli välillä tuntuu kestävän. Ja unelmat ja todellisuus ovat hetkittäin tasapainossa. Ei haaveile turhasta, on kiinni arjessa, ja nauttii juuri tästä tunteesta.

Pieni univajekin voi olla hyvästä. Pääsen välillä syvärentoutuneenoloiseen tilaan päivällä, kun vähän väsyttää. Hymyilyttää, ja tuntuu vähän kuin ihastuneena. Kun kaikki leijuu ympärillä kutkuttavan valoisana. Kylpee rakkaudessa.

Tämäkin syysviikko oli ihana. Touhukas ja monisyinen, mutta jaksoin myös olla... Armollinen? Kun on löytynyt kanavia toteuttaa itselle tärkeitä hankkeita, moni mieltä myllertänyt ajatus onkin pysynyt paremmin aisoissa. Olen kai ryhtynyt toteuttamaan miehen pähkäilyn tilalle suosittelemaa "veden hakua kaivosta".

Ensi viikolle annan itselleni läksyn. Annan esikoisen kiukuta. Annan kaikkien hänen negatiivisten narinoidensa tulla, ei toivotun käyttäytymisensäkin purkautua. Puutun siihen, toki, mutten viesti, ettei mitään paha saisi olla. Äiti kestää kyllä, ettei aina näy aurinkoa.

Sillä minusta tuntuu, että minulla on vielä paljon oppimista, monessa asiassa. Äitiys on jatkuvaa kasvua, niin paljon kuin sitä haluaisikin heti alusta saakka valmis olla. Pojat teidän täytyy vain kestää se, ettei täydellistä vanhemmuutta ole olemassa. Anteeksi, jos teen huonosti. Yritän parhaani, aina kulloisilla taidoillani. Ja toivon, että lapsuudesta kuitenkin jäisi hyviä muistoja päälimmäiseksi.
***

Kuvat taas puistolta, siis siltä, joka meinataan sulkea. Kauniina syyspäivänä, jolloin satoi vettä ja leikimme lehdillä. Vetoomuksemme Leikkipuisto Omenamäen puolesta voi käydä allekirjoittamassa Vuotalon aulassa. Jos joku vaikka sattuisi olemaan kulmilla...

Kauneinta laulua




Illoiksi on ollut puuhaa. Koneelta löytyi 5000 kuvaa. Hiukan liian suuri pino tilattavaksi. Olen katsellut ja poistellut. Nautiskellut, ihmetellyt, muistellut. Lopputalvesta tähän syksyyn. Aika monta väläystä per päivä. Oi ihmeellinen digikuvauksen aika. Rajataan hetkeksi tovi asiaa, räps. Auttaa paremmin muistamaan.

Silti on paljon, mitä ei tule kuvattua, taltioitua. Silti muistettua.
Kuten esikoisen aamulaulu, johon sain herätä viikko sitten sunnuntaiaamuna. Uuneen tulvi jotakin uutta ja ihanaa. Ennenkokematontakin. Poika ei ole ollut lauleskelija. Tai on hän esittänyt rokkibiisiä "Däu däu, däu däu...Sade ropisiee, vesi lotisee... Däu, däu, däu däu... Sateessa heppa laukkaaaaaa!" Mutta se on aikamoista räimettä.

Sunnuntaiaamuna hän lauloi Jumalankämmentä. Kerho... Hiukan omin sanoin ja sävelin. Mutta voiko olla jotain niin heleätä.

***

Toinen musiikkiaiheinen tuokiokuva. Kuopus varasti cd-levyn hyllyltä ja tutki aarrettaan salassa kaikessa rauhassa. Ja kun sitten hänet havaittiin, pinkaisi karkuun! Ja nauroi. On suloista katseltavaa, kun yksivuotias pinkoo kaikkivoipana voittajana.

Voi pojat kuinka teitä rakastankaan. Olette tosi ihania.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Hassu syksy







Loppuviikko on ollut hassu. Olen tehnyt paljon asioita, joita en ole tehnyt koskaan aiemmin. Paljon sellaista, jota en kuukausi sitten aavistanut tekeväni. Olen tuntenut paljon vahvoja tunteita, saanut paljon ajatuksia, ollut monessa mukana. Ruska on ollut ihana. Liittänyt kaikki tapahtumat yhteen ja toisiinsa, juuri täksi syksyksi.

Kuopus on pian yksi. Sinne meni vauvavuosi, jään kaipaamaan kovasti, vaikka jatkostakin nautin sydämestäni. Ihana katsoa, kuinka pieni tepastelija on jo niin osa tätä joukkoa. Tuntuu tutulta vaikka kaikki koko ajan yhäkin on tutustumista. Esikoisenkin kanssa. Välillä seisahdan katsomaan häntäkin, vaikkapa eteisessä. On tämä elo ihmisenä niin ihmeellistä. Hän toimii omia touhujaan, puhelee mitä haluaa, pukee sukkaa omalla tavallaan, hiippailee "jekkukävelynsä" uusia variaatioita vaan, ilman että kukaan vetää narustakaan. He ovat omia itsejä, vaikka meillä aikuisilla on ollut osamme heidän synnyssä.

Energiansäästöviikollani on ollut keskiössä vielä vuorollaan vedenkäyttö, sähkökapistukset ja niiden energiankulutus, jätteet ja kierrättäminen. Luovuin hiustenhoitoaineen käytöstä jo reilu vuosi sitten. Järkeilin, että vettä kuluu vähemmän, jos vaan shampoon huuhdon. En ole huomannut hiusteni kunnossa mitään eroa. Tarvittaessa suihkaan bodyshopin mustikkaista takkujenselvitysainetta, mutta yksi pullo on riittänyt minulle ja esikoiselle päätöksestäni saakka. Lapsista pikkumuoviammeissa kylpeminen on mukavaa. Muttei meillä kylvetä joka ilta, ei vaikka se monessa oppaassa olisi rentouttava osa iltarutiineita. Saippuoita eivät käytä kuin erikoistilanteissa. Meillä on yhä lotioneita, joita tuli nyt kolmevuotiaan esikoisen äitiyspakkauksesta ja muista markkinamiesten lahjoituksista. Paljon ei oikeasti tarvita. Saunominen olisi ihanaa, mutta tätä nykyä tosi harvinaista herkkua. Pesukone pyörii päivittäin. Ilman vaippapyykkiä ei kyllä olis näin. Pesujauhe on muuten ollut jo useamman päivän loppu, eikä lisää olla muistettu ostaa. Uskaliaasti olen vihdoin pyykännyt pesupähkinöillä, joita ostin joiltakin kestovaippamessuilta, kun esikoinen oli vielä vatsassa. Voin suositella. Muita vesiasioita... Esikoinenkin tietää meille ja itselleenkin sanoa, ettei saa lutrata. Mutta toisaalta. Jos täytyy valita mistä kulutuksesta vähentää, pidän mieluusti puhtaan vesijohtovetemme ja vähennän... No vaikka sitä autoilua.

Vetoomuksemme puiston puolesta on saanut kymmeniä nimiä voimakseen. Monet ovat myös innostuneet kirjaamaan muutaman rivin, miksi paikka on tärkeä, miksi säilyttämisessä ehdottomasti on järkeä. Hyvä. Kävimme "mainostamassa" vetoomusta myös paikallisessa vaalipanelissa. Huh, kokemus oli kyllä karmaiseva. Kuvaavaa, että meitä 30+ äitejä puhuteltiin "eturivin nuorina". Saimme puheenvuoron kahden ja puolentunnin kohdalla. Ja sanaa "ekologia" ei kuultu koko illan aikana vaikka sen tärkeää luulisi olevan näinä aikoina, juuri tässäkin kaupunginosassa.

Sähkölaitteidemme virransäästöominaisuuksista minulla ei ole juurikaan hajua. Olen päättänyt keskittyä ylipäänsä niukempaan käyttöön, sulkemiseen. Esimerkiksi vedenkeittimen kanssa koitan olla tarkempi. Etten suhauttele sitä varmuuden vuoksi ja pitkin päivää ihan vaan varuilta josko kohta sattuisi olemaan teehetki... Tietokone on liikaa päällä minun vuokseni, televisio taas kurinalaisemman jakson jälkeen enenevissä määrin urheiluineen miehen heikkolenkki. Ihan oikeasti mietin puistotuttavan luona kyläillessäni, että nettikö syö aikaani. Päätän pistää kokeeksi syyniin myös surffitottumukseni. Siksikin, että mietimme samaisella kyläreissulla, olivatko omat äitimme aikoinaan paljon meitä ahkerampia. Ei ollut tietokoneitakaan aikavarkaina. Minullakaan ei tarvitsisi olla. Josko meillä jonakin päivänä alkaisi olla siistimpää, miellyttävämpää, terveempää... Vähemmän blogausta, enemmän järjestystä, imurointia, tiskausta, moppausta...

Puistotuttavuudesta. En ole tuntenut täältä kaupunginosasta montaakaan, vaikka ollaan asuttu jo yli viisi vuotta. Kävin kyllä jo esikoisen kanssa puistoissa ja muskareissa ja perhekerhossakin, mutta minulle riitti hänen seura, en kaivannut kai uusia kontakteja. Tai sitten olen ujo ja huono uudessa seurassa, ehkä sitä, tätä ja molempia. Mutta huomaamatta minullekin on alkanut muodostua uusia kuvioita. Puhelimessakin uusia numeroita. Ja tapaamisia sovitaan ja vieraillaan jo kodeissa. Missä vaiheessa tutut ovat ystäviä. Ihanaa, että löytyy hengenheimolaisia. Hienoa saada kokea... enpä sano sitä erästäkään sanaa, sanompa vaikka että ystävällisyyttä, lämpöä ja iloa.

Puistossa oltiin monena päivänä. Vetoomuksemme tiimoilta saimme kaupunginmuseosta vieraan. Tein muistiinpanoja. Pihan pensaikkossa oli ihana tunnelma. Puuhasimme esikoisen kanssa useita tunteja. Juuri tuollainen leikki on minusta ihanaa. Hauska heittäytyä, unohtaa olla vakava. Kun kuopus herää vaunuista, hän saa olla mukana. Saan näytölle ihanan kuvan veljeksistä, he katsovat hauskasti toisiansa majassa. Syksyn värit ja kostea ilma ovat ihanasti ympärillä kietomassa muistoja pakettiin mieleeni. Perjantaina tuli hevonenkin kärryineen, ajeluttamaan kierroksia. Oli satumaista. Istua ja körötellä. Ensin vauvan kanssa aamupäivällä, kun aurinko oli vielä pilvien takana, muttei maisema ollut lainkaan apea. Ja kerhon jälkeen esikoinenkin pääsi aikamatkalle, silloin paistoikin jo, juttelimme kavioiden kopsutellessa ja pääni kuhisi mukavia aatoksia. Olo pitkään rentoutunut ja raukea.
Kirpputoriakin pidettiin, pihan mattotelineellä ja kojussa.

Jätteiden lajittelussa olen iloinen, että meidän taloyhtiössä voi kierrättää palavat roskat, biojätteen, pakkauskartongit, keräyspaperin ja sekajätteen kunkin omaan lootaansa. Lisäksi mies on ottanut hoitaakseen metalli- ja lasiroskien kuljettelun läheisen kauppakeskuksen lajitteluasemalle. Jokin sukukansayhdistys harrastaa nerokasta hyväntekeväisyyttä keräten ovelta vähintään kerran vuodessa kierrätykseen kelpaavia tavaroita, vaatteita, kirjoja, astioita, huonekaluja. Kunpa toiselle tarpeeton löytäisi toisaalta asunnon. Ja kunpa turha kulutushulluus jättäisi meidät ihmiset rauhaan... Tänään kävin muuten keskustassakin kirpputoriostoksilla. Jo toista kertaa Kruunuhakalaisella Kruunukirppu lastenvaatekirpputorilla. Sitäkin voin suositella, hintojen kanssa pitää olla tarkkana(aika kallista, mutta yleisestiottaen laadukasta ja halvempaa kuin uutena), mutta valikoima on kattava.

Viikkoon mahtui paljon kaikenlaista ja silti pysyin ainakin kutakuinkin mukana. Nyt taidan mennä nielaisemaan palan valkosipulia. Kurkkua kivistää enkä tahtoisi antautua pöpöille, nyt kun kaikenlaista muutakin on vireillä ja ilmassa. Tilkkupeitto lämmikkeenä harteilla. Ja sitten saan kömpiä makuuhuoneeseen poikien luokse. Se on yksi parhain paikkani maailmassa. Miehen kainalo, molemmat lapset tuhisemassa. Voin viimeisenä ennen unta ja heti jos herään välillä, vilkaista, että hengittävät ja kaikki on muutenkin kunnossa. Ei mene hukkaan yksikään tilaisuus ihailla, aarteita. Pieni hetki vain ja he ovat isoja. Nyt nautin, kun saan olla läsnä ja luona. Nyt luodaan perusturva ja tukiverkko, toivottavasti se kantaa, aina. Rakastan teitä kolmea, vaikka kaiken muun sanomani unohtaisitte, muistattehan tämän, aina.

tiistai 7. lokakuuta 2008

Liikutus




Sunnuntaina olin poikien kanssa kirkossa. Kun nyt kerran seurakunnankerhoon on laitettu, niin taitaa tulla kylkiäisenä kaikenlaista. Kyllähän minä sen kestän, aikuinen, omin ajatuksin ajatteleva. Lapsista olen hiukan huolissani. Mutta ainakin yritän parhaani mukaan olla mukana, myös näissä kokemuksissa, joita kirkko heille tarjoaa.

Ja itkuksihan se meni alusta loppuun. Siis minulla. Ensin löytää esikoisen askartelema enkeli muiden joukosta ikkunasta. Se oli niin liikuttava. Kirkossa tutut laulut, kyyneleet tulevat niin helpolla. Äitinikin mukana. Niin moni tarina kietoutuu yhteen enkä tahdo tunteita salata. Esikoinen ei rohjennut esitykseen, mutta viittilöi leikkiä varovaisesti penkissä vieressäni mukana. Ja kuopus. Hän on lumoutunut. Seisoo sylissäni kädet harkitusti ilmassa liikkuen. Näkee edessä viittoilevan papin pitkän matkankin yli ja tanssii. Heti kun piano soi, hän on mukana, niin suloinen ja liikuttava. Loppulaulussa esikoinenkin uskaltautuu mukaan esiin, puhaltelemaan enkelinhöyhentä. Äiti itkee ja laulaa, "Tahtoisin toivoa sinulle, jotakin oikein hyvää...iloa onnea syvää." Toki, teille rakkaimpani. Oi kuinka olette aarteitani.

Sitten syömään pullaa. Äiti rauhoittuu ja hetken päästä jo toruu, aulassa jouksijaa. Mutta myös halaa ja iloitsee. Kehuu ja kiittelee. Oli ihanaa, tuntui hyvältä, että tuli mentyä.

***

Tänään energiansäästöviikolla syynissä autoilu. "Tiistaina kävellään tai pyöräillään lyhyet matkat ja käytetään oman auton sijaan julkisia kulkuvälineitä." Päädyimme puisoon kävelyllämme. Keli oli niin upea. Oi kunpa tämä ruska olisi ikuista. Tai siis kestäisi koko syksyn. Keltaisena hohkaavat puut ovat niin paljon piristävämpää katsottavaa, kuin puut pelkillä oksilla. Keräsimme koriin lehtiä ja tammenterhoja. Toistelin kerta kerran perään, kuinka ihanaa, kun aurinko paistaa, kuinka upeana puut vielä loistaa.

Puiston sulkeuduttua ei maltettu vielä tulla sisään. Ulkoiltiin pihassa, käytiin kaupassa. Ilman autoa, ei meillä ole sellaista.

maanantai 6. lokakuuta 2008

Energiansäästöviikko


Nykyään jokaiselle viikolle on jokin teemansa, jokaiselle päivällekin varmasti omansa. Tai siis ei vain yhtä, vaan lukuisia. Tapahtumiakin piisaa, oheisohjelmia, tempauksia, luentoja. Viikonvaihteessa missasin taas lukuisia kiinnostavia juttuja. Viikon vanha lehti on jo tosi vanha, aamuinenkin illalla, jos lukee "minne mennä" -sivuja.

Akateemisessa olisi ollut sekä Isomäki, että Linkola. Eduskunnan lisärakennuksessa GMO-vapaa Suomi koolla. Vihreiden ehdokkaiden kamppanja-avaus ja kirpputorikin keskustassa.

Puiston seinältä ja tänään myös veljen uuden kodin rapusta bongasin Energiansäästöviikon. Jokaiselle päivälle on oma ajatuksenaihe.
Tänään maanantaina kehotetaan laskemaan huoneilman lämpötilaa, se saisi olla korkeintaan 21. Se on tosi lämmin sekin. Ei tällaista ole missään muualla maailmassa. Että olkoon vaikka mikä pakkanen ulkona, niin sisällä on tarjettava uima-asulla. Mikä siinä on, ettei osata vetää sisäpalttoota ylle. Tai lämmittää vain osaa asunnosta, sitä missä ollaan koolla. Ja sitä asuntoakin piisaa, huoneita aina monikossa, vähintään yhtä monta kuin on asukkaita.

Miten vesipatterilämmitteisessä kerrostalossa vaikutetaan huoneilman lämpötilaan? Töhöttääkö sieltä aina samaa lämpöä, vai voinko siihen vaikuttaa. Minähän kyllä olen talon hallituksessa, tämähän täytyy ottaa puheeksi kokouksessa. Lynkkaavat kuitenkin, palele itseksesi, jos haluat, älä muita siihen pakota. Ei usko suomalainen, jollei valtiovalta pakota. Tai ei halua uskoa, vaikea se on niitä rajoja itselle asettaa, jos on kaikki herkut tarjolla.

Huomisen teemana oli muistaakseni yksityisautoilu. Helppo se on monen täällä pääkaupunkiseudulla sormella osoitella ja päivitellä kuinka siellä maalla... Täällä on kuitenkin Suomen paras joukkoliikenne. Luulisi täällä jos missä helppoa olevan autottakin kulkea. Mutta niin vain on mukavampi istua omassa autossa ruuhkassa. Vähän sama maanviljelyksienkin kanssa. Herkästi vaatii sitä luomua ja ei ravinteita järviin. Monella kaupunkilaisella on kuitenkin Raid-purkki kaapissa ja takapihalla tehoviljeltyjä taimia...

Minun pitäisi ottaa myös sellainen energiankulutusviikko, siis oman energian. Siivota vimmalla, kuntoilla, puuhata. Myös löydös vanhassa lehdessä oli se, että kasvissyöjät syövät liian vähän kasviksia. Että liha korvataan juustolla, suklaalla ja muulla makealla. Glumps, ettei vaan täällä joku pupeltaisi liikaa herkkuja. Mutta säästetään nyt ensin, kun on teemaviikko kerran menossa.

lauantai 4. lokakuuta 2008

205



Bloginpitämisen vuosipäivä. Kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni vuosi sitten. Elämämme oli silloin erilaista kuin nyt. Vuodessa moni asia muuttuu, kuten puhelinluettelomainoksessa sanotaan. Huisia. Mikään ei koskaan jää tähän vaan aina tulee uutta.

Miksi me emme eroaisi mieheni kanssa, kun kerran muillekin käy niin. Sellaisetkin parit, jotka ovat oikeasti rakastuneita, tietäneet rakastavansa, asuvatkin pian eri osoitteissa. Miksi meidän suhde kestäisi huumasta ikuisuuteen, jos sekään ei riitä, että sulhanen on laulanut Hectoria, niin ettei kenellekään jää epäselväksi, etteikö hän vaikka oikeasti, siirtäisi pohjoista luoteeseen.

Ja emmekö koskaan enää lennä. Pystynkö siihen muka. Ameriikkoja en tunne enkä tiedä mitä menetän, vaikka jäisi käymättä. Eurooppaan pääsen junalla vaikka Oulun kautta. Austraalia on aina ollut jo ihan satua ja navoille matkatkoon he, jotka osaavat tutkia tärkeitä asioita. Mutta eräskin maa siellä aasiassa... Enkö koskaan enää näe Japania.

Tuli tänään itku silkasta ajatuksesta. Olisi ihana näyttää pojille se maa. Riisipellot, vuoret, kyläkaupat, temppelit, onigirit, jokienpohjat, sikinsokin katot, kapeat kujat, kirsikankukat, kaikenlaiset junat, koulupuvut, tarhahatut, tuhannet vastakohdat ja kontrastit, yukatat, tatamit, futoonit... Erilaiset tuoksut, ilmat, maisemat, näkymät, maut... Mustatukkaiset ystävälliset ihmiset, jotka ihastelisivat taatusti poikiamme. Huutelisivat kawaiita.

Minä olen asunut Japanissa, mutta ihan mitättömän pienen hetken, verrattuna moniin muihin, jotka eivät myöskään enää lennä tuosta vaan kotimaahansa. En koe, että minulla olisi oikeutta ruikutella, kaivata. En edes osaa kieltä kunnolla. Se vähä mitä joskus ennätin oppia, on jo tyystin unohtumassa. Mutta elin aika tärkeitä vaiheita, koin tärkeitä kokemuksia. Ensimmäisellä kerralla olin teini. Tai kun muutimme takaisin, minusta oli kai jo kasvanut "nuori"... Aikuisenakin olen asunut maassa, siellä oli myös minun ensimmäinen oikea työpaikka. Olen saanut tehdä myös useamman matkan Japaniin. Kielen voin unohtaa, mutten juuri muuta. Niin moni muisto säilyy iholla varmaankin aina.

On paljon pahempiakin "ei koskaan enää"-asioita, kuin ettei ehkä lentomatkailla. Ehkä kannattaa pitää tuo, jos siten säästyisi monelta muulta pahemmalta. Ja jos sitten vielä lennellään, kun pojat ovat isoja, heillähän on omat valintansa luvassa. Jos silloin enää voi valintoja tehdä tällaisissa asioissa. Silloin voi niin moni asia olla aivan toisenlaista, jos kerran vuodessa jo paljon muutosta.

Tämä oli siis kahdessadasviides kirjoitus. Jos juhlan kunniaksi uskaltaisin toivoa lahjoja, mitähän tulisi. Siis ei oikeasti, vaan kerrottuina kommenttilaatikossa.

On ollut hieno vuosi. Kiitos siitä rakkaat täällä kotona. Kommenttejakin olen saanut, mistä päätellen veljeni ei enää ole blogini ainut lukija, vaikka ensimmäinen taisikin olla.

4.10.2007 alkoi Pala tallessa. Ja jatkan tallettamista, sillä yhä tunnen, että blogistaniassa on hienoa saada olla mukana.

torstai 2. lokakuuta 2008

Meinaavat lakkauttaa meidän puiston









Helsinkiläinen leikkipuistojärjestelmä on nerokas systeemi. Jokaisessa kaupunginosassa on ainakin yksi leikkipuisto - siis leikkikenttä pihavempeleineen ja jokin rakennus, jossa vessan lisäksi usein keittiö ja leikkitilaa. Henkilökuntaa on useampi ja koulutukset vaihtelevia, enimmäkseen sosionomeja, lähihoitajia, lastenhoitajia ja lastentarhanopettajia. Puistojen ohjelmistoon kuuluu ohjattuja tuokioita, vauvahieronnasta, laulukerhoon, askarteluun, jumppailuun. Aikuiset saavat höpistä omiaan ja lapsilla on seuraa toisistaan. Teemapäiviä, tempauksia ja juhlia on usein. Iltapäivisin puistot täyttyvät koululaisista. Kesäisin puistoissa tarjoillaan alle 16-vuotiaille maksuton ruoka.

Monen hyvän asian voisi tehdä vielä paremmin. Niin kuin tämän puistoilunkin. Tai siis kun puistoja on näin monia ja kullakin niin paljon mahdollisuuksia, niin laatukin on kirjava.

Meidän kaupunginosa on Helsingin suurimpia, joten puistojakin on useita. Kun esikoinen oli pieni, en viihtynyt juurikaan puistoissa. Me kuljimme merien rannoilla, metsissä, omassa pihassa, tuttavilla. Mutta sitten löysin paikan, joka tuntui omalta. Sellaisen, jonne voi mennä ruokakassin kanssa. Keitellä siinä sitten makaronia ja rupatella monenlaista. Lapset ovat ensin vähän pihassa, tai sitten toiseksi tai sitten vähän kumpaakin. Sisällä on monta ihanaa huonetta, joissa vaellella, katsella, leikkiä ja - niin, lapsetkin tykkäävät jutustella. Kauniit yksityiskohdat ja vanhat ihanat aikaa nähneet kalusteet ilahduttavat silmää. Aikataulutettuja ohjelmahetkiä on ehkä kaksi viikossa, molemmat laulajaisia. Mutta koko ajan saa tapahtua. Hetkeentarttumismeininki. Kun esikoinen innostui rokkaamaan päivänä yhtenä, yksi ohjaaja teki hänen kanssaan pahvikitaran. Kun tiskikone pörähtää hurisemaan, kuopus menee sen eteen ja alkaa tanssimaan ja joku ohjaajista tanssii hänen kanssaan. Joku lapsi kulkee ja ilmoittaa haluavansa maalata, kaapista haetaan oitis värit ja ei kun hommimaan. Ihanaa.

Puisto vieläpä sijaitsee ihanassa paikassa. Ei sellaisia kovin monta voi olla pääkaupungissa. Kiviaidan reunustama hiekkatie, suuri nurmikenttä, valtavan upeat korkeat tammet, vanha kartano ja pehtoorin talo... Ei totuttuja keinuja, liukumäkiä ja kiipeilytelineitä pihassa, mutta mielikuvitusta ruokkivia pusikoita, kantoja ja kallioita. Hiekkalaatikko ja riittävästi leluja. On ihana katsella, kuinka lapset ovat vapaita.

Puistorakennus on museoviraston suojeluksessa ja remontoitu juuri upeasti. Mutta puutteellisesti. Välikatosta on löytynyt hometta. Sitten heittivät, että ei ehkä remontoida, vaan lopetetaan toiminta. Ei sellaista saa tapahtua. Laadimme vetoomuksen, viestittelimme lautakuntaan ja nyt toivomme parasta. Ennaltaehkäisevä työ olisi kuitenkin paljon edullisempaa, kuin hankaluuksista hoitaminen. Toivottavasti huomaavat, että meistä on väliä, missä sitä viettää päiviänsä. Koti on paras, mutta jos kerran voi olla ihania kodinjatkeita, annettaisiin niiden kukkia kunnolla ja rauhassa.

Jos joku kaipaa retkikohdetta, kannattaa ehkä poiketa...