perjantai 29. toukokuuta 2009

Palstalla toukokuussa osa 9






Ensinnäkin, olen hyvin onnellinen, että pojat viihtyvät palstalla. Muuten siitä ei olisi lainkaan näin suurta iloa, enkä saisi kirjoitettua osaa 9 toukokuulta.
Plantaasimme alkaa olla ajatuksissani Aurinkomaa. Melko mielikuvituksetonta ehkä, mutta ei tuo Palstakaan järin omaperäinen nimi ole.

Ja tänään totisesti paistoi. Odotimme postilähetystä melko pitkälle iltapäivään, pihassa ulkoillen, kaupassa käyden, herkkuja syöden. Mutta kyllä me kolmen aikaan olimme jo pellolla. Ja yhdeksäksi kotona. Minusta se on hyvin, yksivuotiaalta ja neljävuotiaalta.

Mikä päivässäni oli parasta. Kuinka valita kirkkain timantti lukuisista hienoista. Onneksi kukaan ei pakota. Hehkuttelen monilla:
Pieni sormi painamassa kuoppaa turpeeseen, istuttamassa kehäkukkaa ja krassia, hihkumassa veljelleen. Urhea kottikärrääjä, joka innostui lapioimaan monta kuormallista multaa ja etsimään rikkaruohojen "vonkelssoneita", eli vonkaleita. Esikoiseni, joka oli ylpeä, kun sai ja osasi käyttää isoja nurmisaksia. Kuopus tanssimassa ilotanssia, kun luvassa oli kottikärrykyytiä isoilla oikeilla vekottimilla. Eväshetki katoksen alla, otettiin valokuva meidän kolmikosta. Käsienpesu viileässä vedessä, joka tuntui lähes pulahdukselta järvessä. Tunnelma, kun huokailen vain pojille ääneen, kuinka ihanaa, että keksittiin vuokrata palsta ja juuri tästä paikasta. Esikoinen juttelemassa naapureille, kuopus juonessa mukana. Me suomalaisetko muka juroja ja puhumassa aina vain ilmoista. Kotimatkalla hevoset metrin päässä ja me katsomme täynnä kunnioitusta. Illalla kylvyn ja iltapalan jälkeen lakanan alla nukahtamassa ja on niin helppo tavoittaa se olo, kun käyn nukkumaan mieluisalla mökkimatkalla. Täällä on niin kesä kaikkialla.

Eikä tässä edes ollut vielä kaikki päiväni kohokohdista.
Ystäviemme perhe pääsee vihdoin aloittamaan yhteisen seikkailunsa. Olen ja olemme niin iloisia ja jännittyneitä. Toisaalta kaikki tuntuu loksahdukselta. Näin sen kuuluu olla. Tämä tuntuu niin oikealta.

Päivä täynnä kirkkautta. Toivon kaikille kertakaikkisen hyvää viikonloppua.

Palstalla toukokuussa osat 7 ja 8



***






KOP KOP KOP KOP KOP. (hiljaisuus)
KOP KOP KOP KOP KOP. (hiljaisuus)
Olemme mieheni kanssa jo hereillä, kun makuuhuoneen suljetun oven takaa kuuluu koputukset. Mies, isi, menee avaamaan. Seuraavaksi kuulen kottikärryjen äänen ja tepsutusta. Ja olohuoneeseen tulee kärräten kuopus yövaipassa. Kuulemma ilmekään värähtämättä, kädet valmiina kärryjen kahvoilla, odotti oven aukeamista. Miten suloista ja uskomatonta minusta. Hän on puolitoista, mutta näemmä tietää jo, että maailmassa on sellainen tapa, että oveen koputetaan ja sitten se hetken päästä avataan. Ihanaa muru kulta!

Pojilla on uudet kottikärryt. Poden nykyisin järkyttävää krapulaa kaikista ostoksistani, jotka eivät ole ruokaa tai lasten tarpeellisia/pakollisia vaate- tai kenkähankintoja. Kyllähän ihminen ilman leikkikottikärryjä selviää. Itketti ihan ja masensi kotona, vielä kun kärryjen kokoamissessiokin oli kaikessa yksinkertaisuudessaankin hankala. Mutta aamulla, pienen tepastelijan tullessa en hetkeen muuta voinut kuin ihastella. Ja minullakin oli siskoni kanssa pienet kottikärryt lapsena. Punaiset, joihin äiti oli värillisestä kontaktimuovista leikannut meidän nimet. Kärräilimme niillä mökillä kaikenlaista. Ne olisivat olemassa varmaan vieläkin, ilman perinnönjakoriitoja. Nyt omilla lapsillanikin on kärryt ja niissä tarroilla nimet. Kunpa ei tulisi riitoja. Ei tule ainakaan mökistä, sillä sellaista emme omista. Pikkiriikkinen pala maata on, mutta sekin vain vuokrattuna.

Äitimme avusti meitä yhdellä autokuljetuksella, joten laudat ja muutama turvesäkki saatiin perille kuljetettua. Ja nyt meillä on myös kompostori kasattuna. Käsittämättömän rumia nuo muoviset kapistukset, mutta myyrien ja kustannusten takia en jaksanut muita ajatella. Tuossa on pohja ja saa laittaa hedelmien ja vihannesten kuoret ja kahvinpurut ja muut perinteiset, ruoho- ja heinäsilpun lisäksi.

Pesuvatikin vietiin ja mäntysuopaa. Miten ihanan mökille kädet tuoksuivatkaan. Esikoisen kuume viime viikolla palstareissun jälkeen sai minut terästäytymään hiukan tällä hygieniasaralla. Ennen ovat napostelleet eväitä multaisin sormin puuhiensa lomassa. Nyt koitan muistutella, että ensin voisi lotrailla.

Ja lehmät ovat nyt laitumella. Hevosten viereisessä haassa. Niiden kellojen kalkatus kuuluu palstalle tuulensuhinan ja lehtienkahinan ohella. Se on taivaallista ja satumaista. Ihanan meditatiivista. On mahtavaa kävellä hiekkatiellä ja, niin, ihastella. Muutama vasikka imee maitoa. Joku lehmä ammuu kuin tervehdykseksi, yksi suuri ylitti ojan kuin näyttääkseen, kuinka taitavia. Kävisipä ihme ja saisivatpa ne olla siellä aina.

Illalla leivoin piirakkaa oman maan tämän kevään ensimmäisistä raparpereista ja viimeisistä viime kesän mansikoista. Kun leivon itse makeita, lähes aina puolitan sokerimäärät ja käytän intiaani- tai täysruokosokeria. Valkoisten jauhojen sijaan laitan leipomuksiini vähintäänkin hiivaleipäjauhoja, mutta yleensä täysjyvää vähintäänkin puolet kokonaisjauhomäärästä, loput sekoitteita, kuten kaurahiutaleita ja sämpyläjauhoja. Ja sen kyllä huomaa, sekä leipomusten ulkonäössä että maussa. Arvostan luomua ja terveellisiä ainesosia kuitenkin niin paljon, että niillä leipominen tuntuu mukavammalta. Sitten kuitenkin seuraavana hetkenä saatan ostaa kaupasta keksipaketin, niin kuin tänään palstalle, joka on silkkaa sokeria, säilöntäainetta ja höttöjauhoa. Minkäs teet, elämä on tasapainoilua.

Mutta tämäniltainen oma "terveyspiirakka" peittosi kyllä mennen tullen kaupan keksit. Herkkua, niin kuin koko palstatouhukin ihanassa paikassa, hyvässä seurassa.

keskiviikko 27. toukokuuta 2009

Kolmikkona


Tänään haettiin rautakaupasta muutama lauta. Menee taas sarjaan kokeiluja, että mitä kaikkea sitä voikaan, vaikka ei ole autoa. Kesä on tullut, uskoo taas, että ulkona voi joskus olla myös kuuma. Ihastelimme voikukkia. Autotien pientareilla ne ovat kauniita, iloisen keltaisia. Mutta esikoinenkin tietää, että palstalta ne pitää pitää poissa, jotteivät vie istutettujen kasvien voimia.

Lakanat pitäisi vaihtaa ja varata pesutupa. Ainoat järkevät housuni, farkut, hajosivat polvesta. Lapsilisä on uskomaton ihanuus, mutta joskus äitilisä olisi omiin hankintoihin myös tervetullutta. Ajoittain huomaan, mitä hyötyä olisi siitä, että olisi muutakin kuin määräaikaisia sijaisuuksia takana. Jostakin tulisi lomarahoja ja muita sellaisia kivoja bonuksia. Tai että olisi ollut ehkä hyödyksi, jos olisi ollut lasten välissä töissä. Olisi ehkä tullut ostettua kenkäpari tai jotakin muuta yleishyödyllistä. Nyt turhan monesta asiasta alkaa huomata, että kas, sitä on kohta viisi vuotta tullut oltua kotona.

Muttei tämä ole valitusta. Tänäänkin osani oli aivan ihana. Liikuimme kolmikkona asioilla. Meillä oli selkeä suunnitelma ja söimmekin reissussa, juuri niin kuin oli ollut puhetta. Kotona painelimme huilaamaan. Joskin esikoinen inspiroitui ensin rakentamaan olohuoneeseen Prismaa. Kun hän viimein liittyi siestajoukkoon ja minä nousin horroksesta, en voinut kuin ihastella. Kaikesta näki, että hän oli ottanut leikkirauhasta kaiken irti, ollut touhussaan täysillä mukana. Oma pieni kulta poikani.

Muutenkin tämä oli taas ihastelujen päivä. Pitää muistaa kirjoittaa ylös myös näitä. Kun tekemättömyyksien ja riittämättömyyksien lista on ehkä pitkä, muttei sitä huomaa, kun on niin paljon positiivista iloa, touhua, leikkiä ja ihmetystä.

Kun molemmat nukkuu ja lukee mielenkiintoista kirjaa. Tajuaa sitten, että ruuan voisi nyt laittaa valmiiksi, miehelläkin on töissä pitkä kokous, ehkä hänkin ilahtuisi. Kastike valmistuu ja ehtii vielä lukea lisää kirjaa. Kirjassa (Kato mua! Marjatta Kalliala) puhutaan alle kolmevuotiaista, vuorovaikutuksesta ja sitoutumisesta. Kun kuopus on herännyt, imenyt ja virkistynyt, leikimme sorminukeilla. Ja heittäydymme moneen muuhunkin, yhdessä innolla.

Illalla heillä on vielä sellainenkin leikki yhdessä, missä toinen heittää sohvalta puutarhakäsinettä ja toinen noutaa sen ja hakee takaisin. Ja kuopuskin osaa kävellä hassutustyyleillä, joille me kaikki voimme vain hymyillä. Hampaiden pesusta ei riidellä vaan se suoritetaan määrätietoisesti. Iltasatukirja on minustakin kiva ja kuopuskin jaksaa nykyään yllättävän pitkiä kirjoja kuunnella, kun ovat tuttuja, hän on mukana, joskin välillä naukkaa ehkä maitoa.

Unilauluja ja jospa vielä kerran sanoisin, että olipa päivä ihana. Ja että te kaksi olette parhaita aarteita ja äidin on niin kiva teidän kanssa tehdä juttuja, viettää aikaa ja olla kotona. Maltan tuskin odottaa aamua. Kiitos kun elämäni on juuri tällaista.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Äitiydestä osa tuhtatsatakaks







Äidillä ei aina ole paras päivänsä. Mutta ei tarvitse olla aina lapsellakaan. Kurjaa on, jos huonot hetket sattuvat samaan saumaan tai jopa ruokkivat toisiaan. Ihanaa, jos kotona saa tunteet tulla, joskus tekee niin hyvää tuulettaa. Vaan tungosta tulee tamppaustelineille kun useampi kerrallaan siivoaa.

Turvallista on pienen kiukuta tai murjottaa kun aikuinen on turvana. Silloin kun äksyilee tai asiat menee pieleen, joku muistuttaa, että asioilla on tapana oieta.

Mutta äitikin on välillä niin pieni, senkään pinna ei jousta kaikkea. Lisäksi toisen mieli saattaa leppyä nopeasti, kun toinen vasta on alussa.

Ja mistä kaikki sai alkunsa, mikä kiristää hammasta tai hiertää silmäkulmassa. Vaikea sitä on aina tietää, mikä johti mihinkin. Se minkä toisena päivänä ohittaa tai ei vain anna vaivata, saattaa joskus leimauttaa liekkeihin, surettaa tai haitata.

Aikuisen ei pitäisi lähteä liiaksi mukaan lapsen tunteisiin vaan pitää erillään omansa. Mutta entäs jos ärsyttää kumpaistakin tai surettaa tai on vaisua. Helppo se on teoriassa olla johdonmukainen, ohjata ja hallita. Mutta kuka sitä zeniä aina löytää siinä hetkessä, kun tunteet vyöryvät valtoimina. Täällä ollaan ihan tavallisina ihmisinä, valaistuneet ovat toisaalla

Yritän silti kuitenkin, aina ja taas huomennakin paremmin. Satuttaa ei saa koskaan, eikä loukata sanoilla. Mutta armelias tulee olla ja joskus saa äitikin suuttua.

Oma äitini, minä rakastan sinua. Kuvat ovat äitienpäiväretkeltä, omasta ihanasta kodista. Jossa minun oli hyvä kasvaa ja josta nyt on tullut pojilleni mummila. Taivas kuinka tämä vanhemmuuden hoitaminen on välillä yksi maailman isoimmista haasteista. Ja kun katson sinua ja isiä mietin, tuleeko koskaan aika jolloin voitte huokaista helpotuksesta.

Minä ainakin olen täynnä kiitollisuutta ja kunnioitusta. Minä pidän viisaina.
Porskutan omaa osaani täällä ja vaikken aina osaa oikein, ehdin nauttia. Äitiys on parasta maailmassani. Ajasta ennen lapsia en juuri mitään kaipaisi. Kroppani voisin ottaa takaisin. Mutta jos löysä vatsa on hinta kahdesta kultaisesta pojasta, maksan sen ilolla.

Nyt täytyy nukkua. Ehkä jaksaa paremmin olla tyyni tuiskuissakin, jos asiantuntijoita on uskominen ja keskeinen rooli mielenhallinnassa on riittävällä unella. Oli illalla paha mieli heikkouksista, mutta nyt nukkumaan käyn rauhassa. Mikä onni, että kaksi rakkaintani tuhisevat siinä vieressäni ja aamulla jatkamme taas harjoituksia.

Vanha kunnon ystävä



Tänään juhlimme Kylmä-Kanin kotiinpaluuta. Kani siis vietti syksyn ja talven ja kevättäkin viljelypalsta-alueella. Onneksi emme tienneet sitä. Alkuun luulimme sen olevan sohvan takana tai likapyykkikorissa. Sitten juttelimme sen olevan "reissussa", erilaisissa hauskoissa paikoissa. Olin jo ajatellut, että yksi tärkeä lapsuusmuisto jää taltioimatta, kunnes palstanaapurimme kysyi "Mahtaisiko tämä olla teiltä pudonnut".

Nyt kaniini on pesty. Vanhat vanut poistettu ja uutta laitettu tilalle. Ommeltu irronnut käsi ja muut repeämät. Näyttää käsittämättömän hauraalta ja muinaiselta yhä. Ja haisee. Mutta on rakas.

Esikoisella ja kuopuksella on muitakin jäniksiä, mutta kukaan ei täysin korvannut karkulaista. Huomaan sen nyt, kun Kylmä-Kani on taas paikalla. Kanille on kerrattu kuulumisia, näytetty istutukset ja uudet leikkipaikat. Hänet pitää saada mukaan tärkeisiin paikkoihin, hänelle pitää selostaa tärkeitä tapahtumia ja hänet pitää illalla löytää vierelle.



Tänään kani katseli maalauksia ja oli mukanamme urheilukentällä. Esikoinen on odottanut nurmelle pääsyä koko talven ja pakannut varustekassia jo kai helmikuusta saakka. Siksi annoin hänen lähteä juuri itse valitsemassaan matsiasussa. Ja hän käveli matkan kentälle niin ihanan tohkeana, kaniini repun taskusta kurkkimassa. Ehdimme onneksi hiukan pelatakin - ennen kuin kentänhoitaja tuli huutamaan meidät pois suljetulta nurmelta. Hö, ei missään lukenut, ettei se ole vielä avoinna, tiirasin ilmoitustaulun tosi huolella...

Toivuimme kuitenkin takaiskusta. Ulkoilimme kuumassa auringossa ystävien kanssa. Ostimme viimeisillä kolikoilla jäätelöt ennen nokosia. Illalla haettiin unta kaniini kainalossa. Olin ollut pahallakin päällä, mutta saimme yhteiset naurut, kun kaniinikaan ei saanut unta. Se lauloi tanssivansa koko yön ja syövänsä porkkanoita ja lähtevänsä olohuoneeseen hillumaan...



Hauskaa, kun Kylmä-Kani on taas joukoissa. Tervetuloa kotiin reissussa rähjääntynytkin kulta. Täällä omiesi luona sinulle on aina tarvittaessa paikka.

lauantai 23. toukokuuta 2009

Kesälomalaiset





Nyt kun aurinko ei paista, yksi nukkuu ja loput katsoo jalkapalloa, pakenin postaamaan rästissä olevia. Esikoisella oli kevään viimeinen kerhopäivä viikko sitten perjantaina. Nyt hänellä on kesäloma. Minusta on ihan hauska puhua sillä tavalla, vaikka kerho olikin mukava asia, ja vain kahdesti viikossa kolme tuntia kerralla.

Hän puhuu itsekin välillä, kuinka nyt voi tehdä mitä tahansa, kun on kesäloma. Ja vaikka olen sanonut, että kerho jatkunee syksyllä, hänelle sekin on vielä vain suunnitelma. Voihan olla, että valitseekin painikerhon, kuulemma.

Viimeinen kerhopäivä oli minusta ajatuksena haikea. Päivittelyä siitä, kuinka vuosi meni vauhdilla. Juurihan alkoi, meni ensimmäistä kertaa repun ja kaniinin kanssa. Ja sittemmin sai kavereita, joiden kanssa oli hauskoja leikkejä ja hassutuksia. Lähtöhalaukset ja heipat aamulla ja sitten päivällä ovenavausta ja kotiinlähtöjonoanne odottamassa.

Halusin laittaa evääksi kaikkea, mistä olit pitänyt vuoden aikana. Pikkuisen jokaista. Motsarellaa, ruisleipää, pähkinää, omenaa, kurkkua, mustikkaa ja porkkanaa. Juhlan kunniaksi pillikaakaota.

Mutta emme päässeet lähtemään kotoa ilman kiukkua. Haluaisin, että kaikki olisi valmiina. Mentäisiin rauhassa ja juteltaisiin mukavia. Ja onhan minulla kaikki avaimet tehdä elämästä sellaista. Vaan sitten kiehahtaakin ja paukahtaa se hitsin pinna. Etkö sinä voi lakata vetelehtimästä ja ihan vain yksinkertaisesti PUKEA! Siellä minä istuin vielä kuudennella luokalla jumppatunnin jälkeen pukuhuoneessa viimeisenä. Opettaja tuli riehumaan, kuinka laittaa minut käytävälle pukemaan kohta, jos ei ala sujua. Puhuttelee sukunimellä ja on tosi halveksiva. Ja minun omani on neljä vuotta ja menossa vikaan kerhoonsa. Onko räyhääminen sen arvoista, edes silloin, kun haluaisi vain lapsensa olevan ajoissa.

Ei ollut ainakaan tällä kerralla. Vaikka pyysin lapselta anteeksi niin kauniisti kuin ikinä osasin, mietin koko kolmetuntisen, kuinka tekisin toisin jos voisin. Napakka saa olla, ja aikuisen tehtävä on pitää huoli kellosta, mutta rumilla sanoillakin on rajansa. Kauniimminkin voi jopa kiukkua ilmaista. Oi eteinen, mitä jouduitkaan kuuntelemaan monena aamuna. Nyt on onneksi kesäloma.

Kukaan ei nuku enää ja jalkapallossakin on pian voittaja. Teet on juotu ja maistuisi toinenkin tiikerikakun pala. Esikoinen muistelee kerhonohjaajien nimiä. Hänellä menevät vieläkin sekaisin silmälasipäisen ja sen, kenellä ei ole laseja. Kirjoitin heille korttiin, että tulemme puhumaan heistä vuosia, varmaankin aina. Ensimmäiset kerhonohjaajat ovat tärkeä osa tätä aikakautta, jolloin minä olin "koko ajan lomalla", kotona, ja kukaan meistä ei vielä ollut päiväkodissa.

Kiitos kulta kerholainen vuodesta. Oli ihana viedä ja hakea sinua. Oli ilo katsella, kuinka viihdyit ja sait kavereita. Ja kerroit kotona juttuja, myös niitä, mitkä jännittivät tai huolettivat sinua. Ja säilyit omanlaisena, oi se on tosi tärkeä asia.

Toivottavasti sinulla on mukava kesäloma. Vapautta, tylsyyttä, sadetta ja aurinkoa sopivina annoksina. Äiti rakastaa sinua. Ja tuota pikkuveljeäsikin, joka nyökyttelee myös olevansa lomalla, hänhän on siellä missä tapahtuu ja missä on hänen tärkein esikuvansa.

perjantai 22. toukokuuta 2009

Päivät pitkät






Muutaman toimeliaan päivän jälkeen on helpompi antaa aamun ja päivänkin venyä. Lukea pojille kirjaa sohvalla ja hetken päästä loikoilla sängyllä. Tylsyydestä syntyy pikkuhiljaa nukketeatteria, porapiirroksia, yhdessä laitettua lounasta. Kevään illat ovat armeliaita, vielä myöhäänkin voi ulkoilla valoisassa. Jos tulee valvottua, tarvitsee esikoinenkin taas päivätorkkuja. Tänään siksikin, että nousikin kuumetta.

Potilasta rauhoitellessa, lohdutellessa, hoidellessa ja katsellessa hiipii huolimieli. Kyllä me flunssasta selviämme kulta pieni. Mutta monella on muutakin, kuin ohimenevää lämmön nousua. Monella pienellä, isommalla, nuorella, äidillä, isillä... Jonkun täytyy jaksaa sairastaa vakavatkin vaivat ja toisten kulkea vierellä. Olen ymmällä. Kuinka kiitollinen tulisi joka päivä ymmärtää olla terveydestä.

Olimme viikolla retkellä. Paistoimme tikkupullaa ja eväitä nuotiolla monen muun kotiäidin ja heidän lastensa kanssa. Oli levollisen ihana tunnelma. Mutta minua itketti kovasti. Katselin yhtä äitiä, jonka tiedän jääneen hiljattain leskeksi. Kuinka iloinen, kuinka kaunis, kuinka mukava. Kuinka ihanat lapsensa.

Miten surulliselta lähtemisen on miehestä täytynyt tuntua. Jättää kesken kaikki se tärkeä ja ihana. Kuinka musertavaa on luopua rakkaasta, millä voimilla kukaan jatkaa matkaansa. Kuinka voimakas täytyy olla heikoimmillansa.

Kuinka ihailtavaa, että rakkaansa jaksavat näin nopeasti käydä loistamaan valoa. Miten paljon hän olisikaan halunnut jäädä heidän luoksensa. Minä näen sen heistä kaikista. Niin paljon kokemuksia ja elämää olisi ollut oman perheen luona. Yhdessä rakkaimpien kanssa vietetyt hetket ovat arvokkaimpia, mitä voi saada, oli niitä sitten hetki tai kymmeniä vuosia.

Mihin meillä muilla on kiire. Miksi yksi suhde joutaa aina mennä paremman tieltä. Miksi lapsia tehdään, eivätkä hekään riitä. Pysäyttämään, näkemään, mikä voisi olla tärkeintä. Miksi täytyy rakastua monesti, miksi emme tiedä onneamme oikeaksi. Ja kuinka ohikiitävä hujaus tämä kaikki on kuitenkin, vaikka eläisi vanhaksikin, saati jos joutuu lähtemään aiemmin. Ehdinkö yhteenkään ihmiseen tutustua niin syvästi kuin tahtoisin, edes heihin, joita rakastan kovimmin.

Voisinko mitään sanoa sekavammin, kuin tällä kaikella sen, että taivas kuinka siellä nuotiolla rakastin. Riemuitsin pojistani, ja siitä, että saan olla tässä ja nyt heidän ainut äiti. Odotin, että näen kotona mieheni.

Olkoon vaiheemme kuinka laimea tahansa, arkemme vaikka kuinka tasapaksua, ketään muuta en vierelleni halua samalla tavalla. Mieheni kanssa haluan vanheta, hoitaa yhdessä meidän lapsia. Toivon paljon pitkiä yhteisiä vuosia. Saisimmepa rakastaa rauhassa.

Palstalla toukokuussa 2009 osa 6






Blogini käy huolestuttavasti palstapainotteiseksi. Elämä ei, vaikka eilen nukkumaan käydessänikin mukavasti pyörivätkin juuri palstan kuvat silmissä. Nämä palstaraportit ovat vain melko helppoja postattavia. Muut kirjoitukset eivät koskaan ole yhtä selkeästi ja valmiiksi päästä tulossa, kun istun koneen ääreen. Ne syntyvät usein yhden jyskyttävän ajatuksen pohjalta tai joistakin kuvista tai mikä nyt milloinkin on täällä pinnalla. Ja nyt on taas ollut niitä iltoja, että nukahdan poikien kanssa samaan aikaan. Ja unissani en mitään kirjoita.

Eilen illalla palstalla oli sumua. Kitkimme voikukkia, siis käytännössä vaan niitä kukkia, kun juurakkonsa on niin tukevasti ja yhtä aikaa ikävän pilkoontuvasti kiinni maassa. Pojat kastelivat polkuja ja hiukan myös mansikoita. Esikoinen auttoi minua palstan ulkopuolelle kasvaneen pensaan siirrossa. Jos pensas käsittelystämme selviää, pidän ihmeenä. Pojat maalasivat siltaa puukynillä. Ja esikoinen supatti paljon omia leikkejään. Hän puhuu usein hiljaisemmalla äänellä silloin, jos hänellä on jokin oma mielikuvitusleikki päällä. Uppoutuu, enkä raaski häiritä.

Kaikille alkaa muodostua rutiinit reissuilla. Esikoinen avaa ensimmäiseksi laatikon ja ottaa lapionsa. Kuopus tahtoo nykyisin pienen kitkemisharavan ja suuntaa multapalallensa. Liikuttavia. Minä ihastelen tovin ja totean meidän olevan taas pellolla.

Kotimatkalla tapaamme lähes aina variksen. Juttelemme hänelle ja minä raakun hänen tarinoitansa. Jostain syystä häneltä on usein mopedinsa avain hiukan hukassa, mutta on hän kertonut myös reissuistansa, joita on tehnyt ajokillansa. Ja olemme tavanneetkin hänet, ihan toisella puolella seutua. Mutta myös kavereitansa. Sadut ovat hassuja.

Minusta on ihanaa työntää lapsiani "vierekkäisrattaissa". Esikoista voi moni pitää liian isona rattaisiin, mutta istuttavatpa samat monet lapsensa usein autonpenkkiin, eivätkä yhtään taivastele, kuinka isoja ne jo ovat, ja kuinka kävely tekisi niin hyvää. Olemme usein kauan kerralla poissa ja monesti vieläpä kaukana. Ajopelinä on rattaat, joskus julkisilla avustettuna. Minusta on reilua suoda huilipaikka, vaikka reippailu onkin myös arvokasta. Kuopusta taas pidän usein yhä liian pienenä kärrättäväksi. Siksi yritän yhä päivittäin kantaa häntä myös repussa tai liinassa. Pidän mieluummin kantamuksia rattaissa ja omaa lasta kantamuksena. Mutta juuri näiden vierekkäisrattaiden hauskuus on omaa luokkaansa. Nököttävät sentään vieretyksin, liian pieni ja liian iso, ja minä tunnen olevani jonkin huvipuistovempaimen kuljettaja. Hiiu hei, saa kai sitä nauttia arjesta.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Palstalla toukokuussa 2009 osat 4 ja 5





***




Olemme myyräverkottaneet puulaatikon. Hidasta puuhaa, saumata verkonsivuja kiinni rautalangalla.
Eilen sahasimme. Teemme palstalta löytyneistä rimoista puukehikkoja viljelylaatikoiksi. Saimme yhden pikkuisen valmiiksi.
Pikkuista mansikkamaata on kitketty ja kasteltu.
Mitäs muuta?

Istuskeltu ja nautittu. Pojat tonkivat maata. Ja syövät banaanilastuja, pähkinöitä tai ananasrenkaita, mitä nyt milloinkin on sattunut olemaan kaapissa mukaan otettavaksi naposteltavaksi. Kevätillat ovat ihania viljelypalstan hiljaisessa viserryksessä. Tai kaakatuksessa. Fasaanit, sorsat ja lokit pitävät omia konserttejansa.

Ja yksi parhaista. Kylmäkani löytyi! Se on ollut matkoilla viime kesästä saakka. Emme aluksi huomanneet sen kadonneen. Sitten epäilin sen vain olevan jossakin sohvan takana tai patjanraossa. Lopulta kun sitä ei mistään pyykkikasankaan alta löytynytkään, ryhdyimme esikoisen kanssa juttelemaan, että se on lähtenyt reissaamaan. Voitte arvata, että jälleennäkeminen oli riemuisa! Kaniini sai halauksia ja suukkoja ja pääsi mukaan puhaltamaan saippuakuplia ja seuraamaan palstaa ja kotimatkaa aitiopaikalta.