tiistai 27. tammikuuta 2009

Päänkasausviikot





Tammikuisin en hehku. Poikkeuksiakin on, odotin esikoistani neljä vuotta sitten syntyväksi päivänä minä hyvänsä ja siltä kuulta en muista yhtään synkkyyttä. Mutta nyt pitää olla tarkkana. Keskittyä keskittymään olennaiseen, muuten tahmeus vie mennessään. Viime viikolla unohdin oletettavasti mieluisan ja odotetun työpajan. Sen lisäksi epämieluisten listalla: myöhästyin, pelästyin, huolestuin, vältin, jätin, sivutin, homeloin... Mutta myös pysähdyin. Ja luin. Ja ehkä juuri siksi pysähdyinkin.

Pistäydyin kirjastossa ja napsin muutamia kirjoja "kasvatuskirjojen" osastolta. Oli jo vierähtänyt tovi ilman ravistelua. Koulutussessio silloin tällöin pitää kotiäitiammattilaisen valppaana. Tietoisuus imaisi kai niin mennessään että hetkeen en sitten tainnut olla ihan läsnäkään. Olin niin tietoinen äiti ja mieli täynnä ajatuksia, syventymistä ja mietiskelyä, että jäi sitten moni arkinen asia jalkoihin.

Päätin taas yrittää ottaa armollisemmin, rauhallisemmin. Jos tämä tammikuu ei ole minulle suopein aika vuodesta, turha venyttää liikoja, jos nyt ei ihan ole pakkoa. Teen myös niitä asioita, jotka tuntuvat mukavilta, koska niistä saan voimia. Ja keskityn olennaisimpiin arkiaskareisiin, ruokahuoltoon, pyykkäämisiin, viemisiin ja hakemisiin. Siivous siirtyy aina vain päiviin parempiin.

Oman miehen ja poikien lisäksi suurta valoa tammikuun loppuun on antanut ystäville saapunut onnellinen uutinen maailmalta. Toistelen mielessäni uutta nimeä, heidän uuden Maailman Rakkaimpansa. Kuinka toivonkaan, että tuo pieni aurinko saadaan pian omaan kotiinsa.

Painelen nukkumaan, huomenna jatketaan keskittymisharjoituksia, päänkasausta.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Maailman paras koira


Meidän koira kuoli eilen. Se ei asunut täällä meillä, mutta olen yksi heistä, joille se oli "meidän". En osaa kirjoittaa sitä, mitä haluaisin. Kuolema on liian vaikea asia. Mutta en voinut jättää kirjoittamattakaan!

Meille tuli koira, kun olin 16. En pitänyt ajatuksesta, minusta meillä ei olisi ollut tarpeeksi aikaa ja paneutuneisuutta. Suhtauduin aivan aluksi pentuun penseästi. Kunnes hän (tuo hän vain tuli, eikä se) hyppäsi kerran mummilasta kotiin tullessamme kädessäni olleen lihapullapussin kimppuun ja söi kaiken sekunnissa. Pullat pusseineen päivineen. Pelästyin, että nyt se kuolee. Soitin eläinlääkärille ja sain suolapalloneuvon. Että pitää tehdä suolasta kostein sormin pallo ja työntää se pennun kurkkuun. Ja sitten koira oksentaa. Ei kuolekaan. Ja niin kävi, suureksi helpotukseksi. Ja niin koirasta tuli minun silmissäni maailman rakkain ja suloisin iäksi.

Minä en pelkää enää kaikkia koiria. Tiedän, että heitä tulee kunnioittaa, yrittää ymmärtää ja heiltä voi oppia. He ovat ystäviä, perheenjäseniä, luotettavia ja uskollisia. Kiitos kulta koiru, että sain tämän kaiken sinulta.

Ja paljon muuta.

Minä muistelen suloista pentua, jonka ensimmäiset viikot missasin typeryyttäni, mutta jotka koitin ottaa sitten takaisin, ja koira antoi anteeksi, hyväksyi minut siinä missä meidät muutkin.
Muistelen ihania pitkiä kävelylenkkejä mökkitiellä, metsissä ja pelloilla, silloin kun hän vielä jaksoi pää pystyssä, askel kepeänä kulkea.
Kun tuli kotiin, hän tuli tervehtimään. Istuin alimmalle portaalle ja hän viuhtoi aikansa innoissaan, otti sitten paikan, kun kävin krapsumaan.
Sohvalla keräkeräsenä nukkumassa. Tai autuaan luottavaisena selällään tassut oikosena.
Minä opetin hänet "hiljentymään" ruokakupin edessä, ja odottamaan, kunnes sanotaan "Ole hyvä, saa ottaa." Mitään muuta en sitten osannutkaan kouluttaa.
Kun lähdin, sanoin aina, että "Kaupassa käydään". Silloinkin, kun muutin vuodeksi Japaniin, tai omaan kotiin. Tai viimeksi mökillä, kun kävi mielessä, että näenköhän enää ikinä.
Ja että maailman paras koira. Se oli ilo ja tärkeä sanoa aina. Ruskeasilmälle.

Joka tsemppasi minua ylioppilaskirjoituksiin ja tentteihin. Kulki lenkillä edellä, kun en tiennyt miten muuten saisin itseni irti häiritsevistä ajatuksista. Kun oli sydänsuruja, väsymystä, huolia. Silloinkin, kun olin pakahtuilla onnesta.

Hän muisti minut, vaikka olin välillä pitkästikin poissa.
Hän oli Uudenvuodenkoirani, silloin, kun minulla ei ollut mitään paikkaa minne menisin juhlimaan. Söin herkkuja, katsoin vuokraelokuvia ja minulla oli koira seurana. Eikä tarvinnut enää haluta olla muualla.

Kun sain lapsia, ne olivat koirasta kai vähän pelottavia. Annoin hänen nuolla kasvoilta, sillä olin kuullut, että se olisi koirien tapa ottaa laumaansa. Poikanikin pelkäsivät hauvaa alussa. Eikä kuopus ehtinyt alkua pidemmälle päästäkään. Paitsi vierailuilla, kun oltiin oltu toista tuntia. Ei säikkynyt enää, teki mielensä jopa käydä koettamassa turkkia.
Halusin poikienkin oppivan, että eläimiäkin kunnioitetaan ja että ei ole koirallekaan vanhana helppoa, että yhtäkkiä on kummajaisia hänen kodissa.

Koira oli pitkään valona. Jääköön sellaiseksi meille aina, keille hän oli rakas otus. Voi tätä itkua.

Erityisesti toivon koiramme jäävän sen "pienen pojan" voimahahmoksi, joka lapsesta saakka koiraa toivoi ja odotti. Joka nyt on jo kasvanut mieheksi. Joka enemmän kuin mitään muuta samoin, koiraa rakasti. Kukapa ei tarvitsisi vierelleen pyyteetöntä kulkijaa, tukiaa, silloin kun on vaikeaa. Muistan koiran silmät ja katseet. Ja eleet, sen pään kääntämisen, kun kysytään vaikka Missä - kysymyksiä. Olen varma ettei hän katoa omistajansa mielestä ikinä. Eikä luotakaan kokonaan, sillä täällä me häntä muistetaan. Koira oli niin hieno, että vielä kiikkustuolissa kelpaa muistella, kuinka paljon hän antoi iloa.

Maailman paras koira. Onpa ikävä sinua.

Ps. Kuva on Jackpotin kuvastosta vuodelta -96. Minulla oli niitä useita kappaleita, ja tuo samainen kuva on ollut seinälläni, kalenterini kannessa, yliopiston opinto-oppaassa... Koska se on niin saman näköinen, kuin meidän nuori uljas koiramme on muistoissa, juuri trimmattuna, jossakin mieluisalla paikalla...

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Teehetkiä ja tee hetkiä




Silloin kun tuntuu, ettei mitään tule tehtyä, tulee ehkä kuitenkin. Jos katsoo toisin, uskoisin.

Kutoo pari riviä kaulahuivia, ainaoikein neuletta. Leipoo sämpylät ja laittaa ruokaa, reseptistä ja jotakin mitä lukee listalla. Käy ulkona, ihan sama vaikka vasta illalla. Lukee kirjaa, vaikka vain pari sivua ja vessassa, tai kuvakirjaa sohvalla tai iltasatua lasten kanssa.



Jonain toisena päivänä saattaa jäädä siivous ja pyykkäys ja ehostus vähemmälle. Mutta tulee tehtyä vaikkapa synttärilahja pienelle tärkeälle sukulaiselle.

Ei ehkä ehdi tai jaksa huomata päivän uutisia, laskupinoa, pyykkivuorta, tiskikasaa, sekaisia kaappeja... Mutta näkee talven kauneimman auringonnousun. Sydämmenmuotoisen puunrungon kävelyllä. Kuulee kauneimman laulun, muistelee synnytykset ja muut tärkeät hetket, joihin sen mukana on tapana lennellä. Ihastelee maitopurkin kyljestä tuhannennen kerran runon. Nappaa kuvan, kun esikoinen kuuntelee laulujen sanoja korva kiinni kaiuttimessa, pohtii klassisesti josko sielä kuitenkin on ihmisiä sisällä soittamassa. Tai sitten edes kirjoittaa palan blogia.



Milloin lakkaan moittimasta, soimaamasta, syyttelemästä, lannistamasta itseä. Jos tänään ei kulje, voisinko olla joskus huoleti, tulkoon uusia aamuja, päiviä ja iltoja.
Antaisin välillä olla. Ei se tehokkuus aina tuo onnea. Näinkin voi välillä ihan hyvin elää ja olla. Voihan pojat, ja kulta?

***

Ja se runo. Tekijää ei rikos kyllä mainita tölkin millään kulmalla vaikka olen koettanut hakea. Mutta valion luomuja voisin suosia miltei vaikka jo näiden takia...

Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät
varjelen sinua, valoa varjossani.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Valjukin kaunista



Joskus saan kiinni kauneudesta. Siis useinkin ihastelen jotakin asiaa, pidän kauniina. Mutta toisinaan jokin, joka ei muulloin tai muiden silmissä olisi kaunista, onkin itselle sitä todella. Tekee mieli pysähtyä ja huokaista: kiitos kun saan tämän kokea, tuntea, tästä hetkestä saan voimia.

Viikolla oli näitä hetkiä, useampia. Ajattelin tätä kuitenkin vahvasti merenrannalla keskiviikkoaamuna kuopuksen kanssa. Kävelimme hiekalla ensin vieretysten. Sitten nostin hänet "vierekkäisrattaisiin", joiksi tuplia meillä kutsutaan. Ne, kuten muutkin perusrattaamme, ovat meille käytettynä sattuman kautta päätyneitä, käytännöllisiä, eivät persoonallisia tai kauniita. Puskin rattaita rumissa talvivermeissäni, kauniita minulla oli yllä viimeksi joskus aikana jota en pian enää muista. Suuri musta miehen vanha reppukin selässä. Ei yhtään viehättävä tai mitenkään edustava, mukana vain, koska jonnekin on tavaroiden mahduttava. Ja minä sitten...

No yhtäkkiä pidin kuitenkin meitä näkynä kauniina. Sitä äitiä, joka työnsi rattaita. Joka jutteli mukavia, piti välillä pientä sylissä ja he katsoivat maisemia ja olivat hetken taas hiljaisia. Kaksin valjussa harmaassa aamussa.

Ja vielä enemmän tuntui hyvältä, kun ajattelin, että tämä on tätä kaunista vain minun silmissä. Oma kokemukseni tekee tästä, juuri minulle, myös ulkoisesti nättiä. Juuri tällaiset ovat minun ikiomia hetkiä. Enkä tarvitse niihin mitään suunniteltua, sommiteltua, ostettua... välttämättä. Taatusti taisin hymyillä ja se ilo tuli syvältä.

Kotimatkan kannoin pientäni ergorepussa. Jotenkin hän on niin kaukana, ollessaan yksin valveilla rattaissa. Kantaa omaa rakasta lasta lähellä aina kun mahdollista, sekin on minusta, siitä äidistä, välillä pakahduttavan kaunista.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Muutamme...





Kerran parissa kuuussa poikien kanssa Moko Markettiin pariksi tunniksi. Odotettu retki, hetki. Vähennämme tietenkin takit naulaan, syömme ja juomme ja leikimme. Kierrämme kauppaa ja kuuntelemme musiikkia. En tiedä onko sellainen sallittua, mutta jotenkin se tuntuu siellä ihan oikealta, mahdolliselta.

Saatan yöllä valvoa ja pyöritellä päässä Anilla-keittimiä, GMO-vapaan Suomen perunoita kellarissamme, läheisten kuulumisia, esikoisen kiukkuja ja raivoja, mitä teen jos alan sairastella... Mutta tänään ei toviin huolettanut mikään.

Juhlimme kuopuksen nimipäivää, ei kalenterista löytyvää, mutta vuosi sitten oli kastejuhla. Oliko se todella viime vuonna tähän samaan aikaan. Tuntui ihan eri vuodenajalta. Nythän on juuri vasta joulu takana, silloin oltiin minusta erilailla kaukana aatoista. Muistan kuvan, jonka blogasin silloin. Otsikonkin, "Huomenta kultani, tänään saat nimesi". Kuinka pieni kulta olitkaan silloin. Kuinka pieni nytkin, mutta olet kertonut meille itsestäsi jo paljon enenmmän. Kiitos siitä.

Lisää näitä hetkiä, kun osaan olla tänään ja tässä ja vielä hymyillä. Kukapa ei tarvitsisi niitä.

lauantai 10. tammikuuta 2009

G r ä ä ä i t i i i i !



Neuvolajärjestelmän perheneuvonnasta ennen esikoisen syntymää voisin sanoa montakin sanaa. Onneksi meillä oli silloin ihana terveydenhoitaja, muuten olisi jäänyt vähän ohueksi. Viimeisellä valmennuskerralla piti kirjoittaa lapulle millainen vanhempi haluaisi olla, aikaa pari minuuttia. Mitä minä silloin ajattelin, mistä oikein haaveilin, minkä verran tiesin...

Oppikirjoja ja vauvalehtiä välttelin, halusin kuulostella mitä itse ajattelin. Ja miehenikin. Olinhan jokusen teoksen jo kahlannutkin, ja aihetta liippasi ammattinikin. Mutta hiljattain telkkarissa sanoi yksi asiantuntija, ettei ole olemassa mitään vanhemmuusvaistoja. Että kursseilla oppisi moni isi ja äiti tärkeitä taitoja.

Että siitäkö tämä nyt sitten mättää, että olisi sittenkin pitänyt viellä muutama taito opetella, ennen lapsia.

Joskus on ihana kuulla miehen suusta huojentava sana. Joskus on koko maailma ollut kaatumassa ja mieli pirstaleena ja sitten jokin ihan pieni tavallinen lause oikeasta suusta kuultuna ja olet taas raiteella. Muttei tänään tullut niitä lohtuja.

Tänään oli sellainen päivä, että jos joku olisi pirauttanut ja pyytänyt töihin olisin vakavasti saattanut harkita. Joskus vaan tuntuu, että tekee niin tai näin, varmaa on se että menee pieleen. Että muut kasvattaisivat paremmin. Että hallaa teen, kun olen kotona, toisten hoidossa heistä tulisi parempia. Tai jos ei tulisi, syyttäisin rauhassa huonoa päiväkotia, että kyllähän minä, mutta kun ne tädit ja olot ja puitteet on siellä niin mahdottomia...

Ja sitten siis halaan miestä ja huokaan, että joskus vaan tuntuu että olen kasvattanut väärin. Hän sanoo, että siihen ajatukseen on paras lopun ikää sopeutua. En minä sitä tietenkään halunnut kuulla, vaikka kuinka olisi totta, lopussa piste painava.

Ei saisi verrata, mutta välillä se tuntuu hiton vaikealta. Ihan vaikka vaan tämä puuroasia tai nukkumaanmeno illalla. Ei tällaisia nirsoja ole muualla eikä lapsia tällä tavalla nukuteta. Ja välillä tuntuu nyt esikoisen kanssa, että punaista mattoa pitäisi rullata herran alle, ja tarjoilla silkkoja herkkuja. Juuri oikeat lelut pitäisi ojentaa nenän alle ja auta armias jos joku ehtii sotkemaan ennen kuin hänen ylhäisyytensä on asetellut ne riviin lattialle. Pukea hänet pitäisi tietysti mutta ei miten tahansa. Kammottavaa, jos paidalle roiskahtaa pisara tai kantapään sauma on vinossa.

Aargh huokaa äiti, kun mikään ei tunnu kelpaavan. Mikä meni vikaan, noinkohan ajattelin oman lapseni minulle kirkuvan. Monesti vanhemmat puhuvat rauhallisella äänellä luottavansa terveeseen maalaisjärkeensä. Se tuntuu välillä vihoviimeiseltä tiedonlähteeltä. Mistä tahansa muusta voi ammentaa, mutta jos yrittää antaa mennä luonnonvoimilla vaan, tulee hirmuisesti itsesyytöksiä, jos ei herrantertut aina pistäkään parastaan.

Olenhan minä onnellinen, kun saan lasteni kanssa olla. Mutta kun voisi edes jostakin asiasta joskus sanoa, että olen tehnyt oikein, onnitella hyvistä "tuloksista". Niitähän sitä on totuttu hankkimaan ulkomaailmassa.

Voisiko siitä ottaa tyynen hymyn kasvoille, kun katsoo kuopusta yksivuotisneuvolassa. Ja kaikki on hyvin, mistään ei tarvita jatkotutkimuksia. Hyvä poika, lukee neuvolakortissa. Voisiko siitä tulla rauha, että tiedän poikiemme elämän olevan turvallista. En ole äitinä koskaan ollut humalassa. Joka päivä huolehdin ruokaa pöytään vähintään aamulla, kahdesti päivällä ja illalla. Retkillä syömme eväitä tai välipaloja. Ja pesen pyykkiä, lapset eivät ole yksin sisällä eivätkä ulkona, meillä yhä on kavereita, esikoisen kerho-ohjaajat eivät ole raportoineet hurjia tarinoita...

Minä tähän seikkailuun olen itse halunnut ja onnellisesti päässyt. Miksi siis pakenisin nyt. Miksi myöhemminkään, jollei karkumatkaksi sitten lasketa pitkään venytettyjä aamu-unia tai jotakin ihan omaa harrastusta, kuten yöllistä blogikirjoittelua.

Pojat olette niin ihania ja vähintäänkin pienen kärvistelyn arvoisia. Parempi tietenkin tahtoisin olla, mutta kun sitä viisautta ei näytä tulevan hoputtamalla. Äiti rakastaa sinua kuopus, jolla kaikki konnankoukut on vielä tulossa. Ja sinuakin rakastan esikoinen, joka jo paiskit kiukkuviulunkieliä ja opetat minulle joka päivä, että paras olla ylpistymättä, luulla hallitsevansa vanhemmuutta. Mahtavaa äitiys on, mutta ei aina paistattelua auringossa.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Jäätää





Mökillä oli hyvä, jäi vain kovin lyhyeksi reissu. Ehdimme sentään jäälle. Se oli satumaista. Kuin suuressa kulississa olisi saanut olla, ja kuitenkin enemmän totta, kuin moni muu, ihmisen väsäämä maisema. Ihmettelin jään pinnassa olevia hippuja. Kuin hetkinen seisautettuna, lumisateen viimeiset hiutaleet stil-kuvana. Kaunista katsottavaa, jatkui sinne minne katsoikin. Olisin voinut luistella vaikka kuinka. Vaikka toisaalta oli myös pelottavaa. Varmasti kestopainajainen, kuinka jää sittenkin rasahtaa ja me kaikki, tai edes joku meistä putoaa hyiseen veteen. Puistattavaa, en ajatellut sitä enempää, enkä nytkään. Tai ajattelin siellä jäällä, että sitten pelastuisimme ja kiirehtisimme lämpimään ja muistaisimme lopun ikää, eikä samalla lailla kamalasti kävisi koskaan enää.

Onneksi enimmäkseen ja oikeasti oli vain satumaista ja kaunista ja turvallista.

Täällä kaupungissakin jatkuu pakkanen. Ja ihana arki, kiitos ja tervetuloa! Olimme puistossa tänään ja se tuntui taas aivan mukavalta. Oli jo kylliksi joulua. Kuusi vietiin pois, se sentään tuntui haikealta. "Meidän kuusi", huokaisi esikoinen ja sain niin kiinni tunteesta. Juuri tämän takia muovikuusemme olisi meille riittävä ja ainoana kuusena sopiva. Kiinnymme, ja luopumisesta tulee vaikea. Tai jos sitä jotenkin voi opetella, niin ehkä joulukuusi on hyvä tapa.
***
Tarkkailen joka päivä lumoutuneena yksivuotiasta. Kuinka hän on hetken enää juuri tuollainen. Yksivuotiaat kommunikoivat vielä niin eritavalla, kuin koko muun elämän ajan sitten isompina. Tuntuu että ymmärrämme valtavan hyvin, vaikka viisi on vasta oikeita sanoja. Esikoinenkaan ei ole puhunut aina, ajatella. Miten hän puhui kaksivuotiaana, en enää kunnolla muista. Tallessa on muutamia lauseita, pieniä kertomia, kirjoitettuna. Katson kaksivuotiaita ja mietin millaista meillä oli silloin. Kuinka hvyin tunsimme jo toisemme, millainen kaksikko jo minusta olimme. Vaikka ihan pikkuinenhan hän vielä oli. Ja yhäkin on, vaikka nyt suunnittelemme jo nelivuotissynttäreitä. Harmittelen vieläkin, että kirjoitin kaksivuotiaan synttärikutsuihin, että "poikamme täyttää jo kaksi". Sen oli kai tarkoitus kuvastaa sitä, että aika oli mennyt niin nopeasti. Mutta mikään jo se ei ole silti. Pienillä pitäisi olla vielä niin paljon edessä. Sitä heille toivon, ja paljon onnea pitkään elämäänsä!

Omaa ääntäni on pikkulapsiajalta pikkuisen tallessa, c-kasetilla. Ja äidin ja mumminkin ääntä siltä ajalta! Äiti kertoo anopilleen puhelimessa joulukuulumisia. Voin kuvitella tunteita, niitä mitä kuuluu ja niitä mitä aikuiset lukevat sanotun alta. Äiti myös kertoo, kuinka olivat käyneet kävelyllä kaksin isäni kanssa. Veljensä tyttöystävineen, oli ollut meitä kolmea katsomassa. Harvinaista herkkua heille, luulenpa. Emme mekään usein, emme osaa toivoa tai odottakaan mitään säännöllistä, jokaviikkoista. Mutta joskus kun hetki koittaa, se maistuu makoisalta. Voi tulla päivä, että mieheni tulee töistä kotiin ja ilmoittaa muuttavansa. En olisi ainoa nainen, jolle ero tulee kirkkaana salamana. Mutta en jaksa uskoa, miehenkään mielestä ei ole niin tapahtumassa. Vaikka ne kahdenkeskiset hetket ovat nyt harvassa. Perheenäkin on ihana olla, kun lapset on syntyneet rakkaudesta. Muistammehan, lapset ovat vain hetken aivan pikkuisia. Vain nyt he tarvitsevat vanhempiaan enemmän kuin mitään muuta. Ja sitten... Täältä tullaan taas muu elämä ja maailma.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Äitiys on kaiken W X Y Z Å Ä ja Ö






W WWW.pienipalatallessa.blogspot.com/ Blogin pitäminen on mieluinen harrasteeni, vaikka välillä se huolettaakin, ja alusta jouduin tavallaan aloittamaankin. Lukuisat blogit inspiroivat ja rikastuttavat niin suuressa määrin kuitenkin omaa arkeani, että räpistelen mukana omallanikin.

X Xylofoni ja muut kätevät pikkusoittimet ovat kovassa käytössä meillä kotona. Toisin kuin eräät täällä, en osaa soittaa pianoa tai edes kitaraa, kunnolla, mutta soittelen lasten kanssa ja laulan ja koitan ylläpitää tavismusisoinnin riemua.

Y Ystävät. Ei se määrä mutta se laatu. Yksin ei kukaan jaksa iloita edes näkinkengistään...

Z ZZZ on uni. Olen nukkunut koko vuoden katkonaisia unia yhä imeväisen takia. Sen pitäisi kuulemma olla kidutusta vastavaa, muttei se tunnu minusta pahalta. Jos vain aivan varmasti tietäisin, etten tee lapselle karhunpalvelusta, heräilisin vielä tyynemmin, rauhallisemmin, iloisemmin.

Å vie Ruotsiin. Tukholmaan lähtisin vaikka huomispäivänä, jos silkalla kirjaimella sinne voisi reissata.

Ä Äitiys. Meillä oli eilen ystäväperhe kylässä ja tuli todettua, ettei vanhemmuus todella jätä kylmäksi. Äitiys on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Haasteista suurin myös. Kiitollisuus, kun saan olla seikkailussa mukana.

Ö Öitä. Niitä katkonaisia tai muita. Perhepeti on minusta ihana tapa nukkua, varsinkin kun minulla on nyt joululahjaksi saatu iso peitto miehen kanssa. Ja jos ikinä on lomalla ihanaa laittaa kello soimaan, niin tänä iltana. Sillä aamulla lähdetään mökille!

Ulkoilua odotellessa...





O Odotus. Mitä minä oikeasti odottaisin itselleni... Ystäväperheeseen odotan kauanodotettua lasta maailmalta.

P Pakkanen ja palsta. On ihanaa kun ulkona nyt on kylmä, pakkasta, näillä leveysasteilla kun talvella kuuluu olla. Oli ihanaa, kun kesällä saimme vuokrattua viljelypalstan. Toivottavasti ensi kesänä ehdimme ja jaksamme sitä myös hoidella.

Q Mitään quulla alkavaa ei pyöri mielessä. Johtuu varmasti sisällä vietetystä päivästä.

R Runot. Pidän runon tavasta kiteyttää pieneen ja lyhyeen paljon enemmän aiheesta. Muutama hyvä, lähinnä lastenkirjoista tehty, löytö viime vuonna.
Tai sitten Rytmit/rytmittömyys. Mahdollisuuksien määrä, kun kerran olen kotona. Ja toisaalta kuopuksen kiinnostus musiikkia kohtaan, notkuvat polvet kun jokin alkaa soida.

S Siisteys tulee ensimmäisenä mieleen, siivous. Mutta koska kts.kohta E, niin jokin positiivisempi S voisi olla Suudelma. Ihanaa, kun miehellä on ollut pitkä joululoma.

T Tekeminen. Käsitöiden, ruuan, blogikirjoitusten, leikkien, piirustusten, milloin minkäkin puuhien virtaileminen. Toisaalta tekemättömyys, positiivinen kiireettömyys ja joutilaisuus...

U Ulkoileminen. Välillä ulkoillaan usein ja paljonkin, välillä jää väliin ja sen sitten huomaakin. Ulkoilisin enemmänkin, jos saisin innostamaan miehenikin.

Helteestä nuutumukseen





Muistin, että minulla oli kahden virkkeen sääntö itselleni. Jotta perustelu ei lähtisi rönsyilemään, jotta ehtisin kaikki kirjaimet listaamaan. Siispä niin jatketaan.

H Hellepäiviä oli viime kesänä vain muutamia, mutta ne vähät ovat mielessäni ihanina. Oli ihana olla ulkona kesässä, valossa ja lämmössä.

I Iloa kirposi erityisesti perheestä. Myös ystävien kanssa vietetyistä hetkistä, kun meillä kaikilla oli hetki aikaa yhdessä.

J Esikoiseni kirjain. Ja nimimerkkini ja minunkin:).

K Korma oli yksi lempiruokani tänä vuonna. En täydellistä reseptiä vielä löytänyt, mutta luin Uncle Bensin purkin kyljestä aineksia ja koitin sovellella...

L Leikkipuisto Omenamäki. Vietimme siellä monia mukavia hetkiä ja otimme monen muun tavoin olohuoneen jatkeeksi. Luovu-kerhommekin kokoontui siellä.

M kuopukseni ja mieheni kirjain.

N Nuutumus. Välillä sekin iski ja jospa hyväksyisin sen, että iskee varmasti jälleen juuri alkaneenakin vuotena. Sitten vain odotellaan uutta nousua, virkistys olkoon kulman takana odottamassa.

***
Kuvat ovat heinäkuulta, en muistaakseni ole niitä mihinkään aiempaan liittänyt... Yhden hellepäivän saldoa, kun oltiin retkellä puiston mahtavan tammen luona ja kuopuksella oli uudet haalarinsa.

perjantai 2. tammikuuta 2009

Assosiaatioaakkosten alku




Vuodenvaihdetraditioni. Mitä menneestä tai tulevasta vuodesta pälkähtää mieleen kustakin kirjaimesta. Olkoonkin ehkä typerä perinne, mutta pidän siitä kiinni ainakin tänä vuonna vielä.

A Aamut olivat kiireettömiä. Paitsi kun rynnättiin esikoisen kerhoon kahdesti viikossa. Mutta se oli positiivista hoppua. Vapaaehtoistakin jopa, sillä esikoinen lähti joka kerta innolla. Mies lähti joka aamu juosten metroonsa. Me vilkutimme vilkutusasemista, punaiselta patjalta, olohuoneen ikkunan alla. Lähtösuukot ja -halaukset aamurutiineja. Kuinka kaipaankaan tätä ainutlaatuista vaihetta, kun palaan töihin ja meidän kaikkien on oltava nakutettuun aikaan tietyissä paikoissa.

B Biletys tai ehkä oikeammin bileettömyys. Milloin viimeksi join usean siiderin ja tanssin jalkani kipeäksi baarissa. Tai jonkun kotona, edes omassa. En muista, mutta kauan siitä taitaa olla. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, silkka fakta.

C C-vitamiini ja kotiäidin ryhtikuuri. Olen päästänyt itseni huonoon kuntoon. En pidä realistisena samaa urheilutahtia, jota harrastin ennen lapsia. Helppohan se oli ennen lapsia olla hoikka, kun piti huolehtia - ihan vain minusta. (En kyllä silloin ajatellut olevani, kunhan koikkelehdin jumpissa ja poljin pyörää ja juoksin poluilla ja... Saadappa käsiini se tyttö, niin sanoisin sille, että loisto kroppa, anna palaa ja koita nauttia ) Mutta siis hiukan aioin parantaa tapojani, lisätä liikkumista.

Ruokalistoihimme kajosin myös jo. Katsastin netistä paikallisten päiväkotien ruokalistaa tammikuulle ja koitan ottaa siitä hieman mallia. Josko oikeasti saisin poikani joskus syömään puuroa. Ja lihaa syömättömän esikoisen pyörtämään puheensa siitä, ettei hän pidä vihanneksista eikä kasviksista. Päiväkotimme nimi on muuten Lumikola, enkä minä suinkaan ole sen takana.

D Digijärkkäri. Valokuvaamisesta on ollut hirmuisesti iloa. Ostin Canonini käytettynä maaliskuussa ja sen jälkeen olen räpsinyt talteen tuhansia muistoja. Todella. Nyt olen enemmän ja vähemmän pulassa ollut pitkään, sillä millä ajalla poistelen joukosta vähemmän onnistuneita. Saati teetän paperikuvia tai tekisin niitä kuvakirjoja, joita minulla oli toissa vuonna tapana... Mutta pulma on tavallaan positiivinen ja aion jotenkin ratkaista sen. Niin hauskaa on ollut kuvaaminen ja etenkin ihanien poikieni katseleminen.

E Epäjärjestys. Haluaisin olla siistimpi ja järjestelmällisempi. En ollut viime vuonna juurikaan kumpaakaan vaikka yritystä olikin kumpaankin. Käytin aikaani moneen, mutta kovin vähän kai siivoamiseen. Siltä täällä ainakin näyttää. Olen myös liian realisti luvatakseni muutosta parempaan suuntaan. Mutta katsotaan, tuskin tämä paheneekaan. Sillä koti on tärkeä paikka.

F Fudis? Vaikkei tuolla nimellä, niin enemmän tai vähemmän se on läsnä meillä. Kuopuskin on osannut jo pitkään tuulettaa.

G GMO-vapaa Suomi -hanke. Siis se, ettei geenimanipuloituja kasveja päästettäisi meillä luontoon ainakaan vielä. Niistä tiedetään aivan liian vähän, jotta mitään niin peruuttamatonta voitaisiin suuressa mittakaavassa tehdä. Tai tiedetään jo tarpeeksi, mitä pahaa ovat saaneet maailmalla aikaiseksi. Huolestuin aiheesta nähtyäni syksyllä yhden dokumentin ja myöhemmin joulukuussa myin sitten luomuperunoita ja kangaskasviksia kampanjan hyväksi joulumyyjäisissä Vanhalla.

***
Jatkoa luvassa, tässä alkuvuoden aikana. Hyvää uutta vuotta. Olkoon se täynnä hyviä mahdollisuuksia, onnellisia alkuja, selviytymistarinoita, voimia ja valoa.