sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Kuusi asiaa, joista pidän tänään

Oikeastaan eilen, en taas ennättänyt käymään koneella ennen unta...
Näitä on liikkeellä, ajattelin kokeilla. Jos tämä on hyvä tapa tehdä ajankuva, teen useita.

1 Aamiainen Mokossa



Menimme poikien kanssa meikäläisittäin katsoen aivan aamusta. Kaupunki oli hassun hiljainen. Aamiaisen hinta melko suolainen, onneksi lapset saivat muutamalla eurolla, ja silti kaikkea. Esikoinen myös pyöräili, ja parkkeerasi mopoaan, koko rahalla. Kuopus konttaili välillä lujaa perään. Söi banaania ja tutki tuoleja.

2 Kauniit keraamiset laatat

Näin gallerian ikkunassa, kun kipitimme Mokolta kohti Kamppia.

3 Aurinkoinen ilma

Ehdottomasti tämä. On ihanaa, että kesässä on päiviä, jolloin uikkarillakaan ei tule kylmä. Vietimme loppupäivän rannalla. Lempipaikassa, jossa ei olla kuitenkaan käyty kuopuksen syntymän jälkeen. Ensikertalainen oli tyytyväinen. Esikoinen uimashortseissaan. Oli oppinut kapuamaan rannan suureen merirosvolaivaan. Kahlailtiin ja hän kaivoi kuoppia hiekkaan. Hiekalla myös lämmiteltiin, maattiin. Kotimatkalla summattiin lomaa.

4 Marimekon Purnukka-kangas

En pidä mitenkään erikoisesti herkkukurkuista tai säilykepunajuurista. En myöskään enää 80-luvun jälkeen neonvihreästä tai -punaisesta. Jostain syystä kuitenkin pidän tästä kankaasta. Aion tehdä siitä jotain muuta, kuin tyynyliinoja, mutta voi olla, että vain niitä on tulossa.

5 Ihanista postikorteista

Olen ostanut Pulusta inspiraatioksi. Vielä kun saisin postitetuksi.

6 Pienestä perheestäni

Tämä on kai tärkein viimeaikaisimmista tunteistani. Että kaksi lasta saattaakin riittää. Ei niin, ettenkö yhä haluaisi enempää. Mutta siten, että olen nyt jo saanut jotain tosi ihanaa. Perheemme on sellainen taskukokoinen, kompakti, simppeli. Ihan pikkiriikkisen pieni. Emme pistä silmään mitenkään, voimme ihan vain keskittyä elelemään. Ei voida kehuskella määrällä ei koolla, kuiskitaan ja nautitaan ja koitetaan vaalia sitten jotain muuta.

Totta vie on ihana kasvattaa elämää sisässään, ja synnyttää! Mutta olen jo saanut tehdä niin, kaksi kertaa. Se on määrällisesti vähän, mutta molemmat ovat järisyttävän suuria kokemuksia, ihmeitä, aarteita. Vauvat ovat ylivoimaisia, ja heistä toki myös kasvaa ihania lapsia. Mutta ohikiitävää se kaikki on kuitenkin jokaisen kohdalla. Perheellemme tulee uusia vaiheita ja kausia ja koitetaan sopeutua, nauttia siitä, mitä saadaan irti elämästä tällä kokoonpanolla.

Juu kyllä, olisimme voineet paljon (enemmän) oppia, suuremmassa sisaruslaumassa, useamman yksilön vanhempina. Mutta kyllä pienessäkin perheessä voi löytyä idea. Näin minä haluan uskoa, en toki voikaan muuta. Kuinka voisin koskaan kuitenkaan tietää ja osata kaikkea. Voi tulkoon näinkin rakkaus ja rauha.

6 kommenttia:

Ilona kirjoitti...

Minä uskon myös pienen perheen voimaan, ja itselleni haluan pienen perheen. Vaikka se muodostuisikin vain minusta ja miehestäni, se olisi silti perhe. En vielä tiedä, haluanko lapsia tai suodaanko niitä meille, mutta siitä olen melko varma, että perhekoko ei kasva kovin suureksi koskaan.

Minulla on kolme sisarusta, enkä tunne oppineeni juuri muuta kuin pitämään tiukasti kiinni siitä, mitä omistan tai saan - nyt kun ei enää tarvitse jakaa kaikkea neljään osaan. Kovin aikuinen ajattelutapani ei kai ole, mutta voi sitä riemua, kun kuusi vuotta sitten tajusi, että nyt on vapaus hankkia jotain ikiomaakin! Ikiomat ystävät, tavarat ja vaikka ikioma suklaalevy.

Anonyymi kirjoitti...

Joola, onko neljä henkeä pieni perhe?

Ymmärrän silti toiveesi, haaveesi. Itse haaveilen vieläkin seitsemästä veljeksestä tai siskotkin olisi ihania, vaikkakin tiedän, että meitä on me kaksi aikuista ja kaksi lasta. Piste.

Vaiheita ja kausia tosiaan tulee. Juuri kun on yhteen tottunut ja ajattelee, että näin on hyvä, onkin jo menossa toinen, uusi vaihe. Eikä siinä muu auta,kuin pyrkiä pysyttelemään mahdollisimman hyvin, parhaansa mukaan, mukana. Tosi kasvattavaa tämä lapsien kanssa kasvaminen.

Ja taas sanon, nauti.

Elma

Ikkunassa kirjoitti...

Meinasin kirjoittaa saman kuin Elma, että onko kaksi lasta vähän? Tietenkin riippuu, mihin vertaa tai omaan oloon... Jos on aina haaveillut vaikka 6 lapsesta, kuten mieheni, silloin 2 on vähän. Meillähän on 4 lasta, eli sinusta ehkä paljon, miehestäni vieläkin vähän. Jos taas on lapseton lapsesta haaveileva, 2 on valtavasti...

Entinen työkaverini sanoi joskus, että monilla naisilla on kuopuksen jälkeen sukukypsän ikänsä ikuinen tyhjän kohdun syndrooma. Jotenkin allekirjoitan sen. Vaikka me emme enää suunnittele lisää lasten hankkimista, minäkin näen vielä visioita 5 tai 6 lapsesta, yllätän itseni joskus miettimästä "jaksaisiko sittenkin vielä"...jne.

Jotakin oppii jokaisen lapsen kohdalla, mutta muukin maailma opettaa, et tarvitse omia lapsia kasvaaksesi ja kehittyäksesi ihmisenä.

Olen lukenut koko blogisi, mutten nyt muista, oletko maininnut syytä, miksi ette hanki (jos suodaan) lisää lapsia?

Kivat 6 asiaa! =)

Soppa kirjoitti...

Mä ajattelen myös, että kun on kyse lapsista, kaksi ei ole vähän. Ja tekeehän se nelihenkisen perheen. :)

Ihania asioita nuo kuusi, joista pidät!

Anonyymi kirjoitti...

Meillä menee lapsihaaveet toisinpäin: meillä on 2 lasta, mutta MIES haluaisi ainakin 4 lasta. Minä taas joudun painamaan jarrua miehen haaveille ihan vaan siitä syystä, että lapsia ei todellakaan tehdä, vaan niitä saadaan (kokemusta nimittäin on). Jo raskaaksi tuleminen voi olla hankalaa eikä uusi raskauskaan välttämättä mene oppikirjan mukaan, vaikka aiemmin kaikki olisikin mennyt hyvin.

Mutta te ehditte varmaan vielä myöhemmin "lapsentekoon"? Eli älä vielä luovu haaveistasi! :)

t. Tiina

Joola kirjoitti...

Heh, vaikuttaa ihan mainoskikalta tämä blogiosoitteeen vaihtaminen. Täällä on ollut vilkkaampaa, kuin vanhassa osoitteessa:).

Juuri niinkuin Ikkunassa kirjoitit, riippuu ihan vinkkelistä, mistä katsoo. Minulla kun oli tuollainen suurperhe haave (n.5lasta). Silloin kaksi on vähän. Mutta yritän nyt siis nähdä sen hyvässä mielessä. Kääntää sen sellaiseksi söpöksi asiaksi mielessä. Ja oikeastikin se on sitä. Tarkoitan, että todellakin tahaton lapsettomaksi jääminen on monelle kipeä asia, ja olen yhtä ymmälläni heidän puolesta, kuin he itsekin. Toki ajattelen myös kuten Ilona, että jo pariskunta on perhe ja mikä ettei yksi ihminen halutessaan. Koti ja perhe... Mutta siis kaksi on mahdottomasti paljon enemmän kuin ei yhtään. Mutta tosi paljon myös vähemmän, kuin vaikkapa kuusi, eli siis sen rinnalla pieni...

Tiina, totta on tuo, mitä kirjoitit. Minun kaksi odotusaikaani sujuivat hyvin, samoin synnytykset - ja muistot ovat kultaiset. Raskaaksi tuleminenkaan ei vienyt kauaa aikaa. Mutta niin ei ole aina. Ei olisi mitenkään varmaa minullakaan, että jatkuisi samaa rataa. Päinvastoin, minusta todennäköisyys sille, että asiat.... mitä sanaa käyttäisin... monimutkaistuvat (?) kasvaa... Kaksi tervettä elävää lasta on minusta jo niin iso ihme ja lahja että siitä iloitessa ja sulatellessa menee loppuikä. Että heitä olisi kolme tai neljä...

Kirjoitin tästä paljon muutakin, mutta tämä on niin iso asia, etten osaa muotoilla kaikkea keralla. Kuten se, että vaikeahan se on arvioida voimavarojen riittävyyttä. Että millaista sitten on oikeasti elää lasten kanssa, jotka ovat oikeita omia ihmisiään, eivät enää vain haaveita. Kun elämällä on kuitenkin tapana järjestää yllätyksiä. Lähtökohtaisesti pitäisi jaksaa ja olla voimia ja halua ihan kaikkeen. Ei vain siihen suloiseen kääröön, jolle voi kutoa söpöjä tossukoita ja hankkia suloisia ensihankintoja, laittaa pesää kotiin ja kulkea pää vavantuoksuista huumautuneena... Raskaus voi mennä kesken, vauva voi syntyä kuolleena, vaikeasti vammautuneena, vammautua tai sairastua voi kuka tahansa missä tahansa elämänvaiheessa, paljon kotiläksyjä on luvassa, murrosikäisten ovienpaiskomisia, mökötystä ja vatsatauteja... Vanhemmuutta ei voi kokonaan etukäteen suunnitella.

Tai toki jotkut voivat. Olen tavannut heitä, jotka ovat suunnitelleet sisarusten syntymäajat huolella. Ja sukupuoletkin. Syntymät on osuneet loma-aikoihin ja sen sellaista. Sitten he puhuvat hiukan kummeksuen meistä muista, ai jaa, kuinka ette tulleet ajatelleeksi...

Tiina, en jaksa ajatella noin, että myöhemmin. Olen sitä paitsi jo yli kolmekymmentä, joten tarpeeksi vanhakin. Ajattelin myöhemmin silloin, kun mieheni toisilla treffeillämme sanoi, että hänelle kaksi on maksimi. Rakastuneena hymyilin ja ajattelin vain ilahtuneena sitä, että hän jo puhuu lapsista, ei vastusta ajatusta, meidän perheestä.
Mutta hän olikin tosissaan. Ja on. Ihmisellä on kaksi kättä ja maksimissaan kaksi lasta.

Hänellä on monta syytä ajatella näin. Yksi eikä varmasti vähäisin, on ekologinen. Maapallolla on jo nyt kestämättömän paljon ihmisiä, tällä kulutuksella! Voi tuntua mälsältä ajatella näin. Mutta meillä se on osa lapsirakkautta ja tulevaisuudesta huolehtimista. Olen teinistä asti ajatellut ympäristöasioita, mutta esikoisen jälkeen olin masentua. Näin tämän maailman aika ajoin vain tosi palottavana ja kamalana paikkana. Tai siis niin isoja uhkia taivaalla, että olin tosi huolissani poikasesta. Heille ilmastonmuutos ja ruuan hinnan nousu ja sotien uhkat jne... Tulee olemaan niin todellisia, ja minä olen heidät tänne saattanut!

Adoptio oli meillä alusta pitäen mukana keskusteluissa. Vielä voimakkaammin esikoisen synnyttyä. Adoptio on minusta onnellinen asia. Mutta nyt ajattelen asian jotenkin niin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät voi saada biologista lasta. Ja paljon lapsia, joilla ei ole vanhempia. Toivon näiden kohtaavan. Olen kokenut kasvun ihmeen kehossani ja synnytyksen. Itkettää ajatus, että joku toinen äiti kokee sen, eikä voikaan pitää omaa lastaan. Syystä tai toisesta. Orvoista on aina huolehdittava. Mutta ensisijaisesti tulisi minusta huolehtia ei toivottujen raskauksien ehkäisystä! Kumpa säilyisi tasapaino. Jokainen lasta kovasti haluava saisi vanhemmuuden kokea. Jokainen lapsi, saisi sylin ja kodin ja turvan. Mutta tasapaino myös luonnon kanssa.

Omat kaksi heräsivät. Menen!

Kiitos kommenteista!