tiistai 24. heinäkuuta 2012

Uji




















 


  

 







Olisihan se hienoa tähdä teepensaita, siellä missä tee kasvaa, ajattelen Suomessa. Jos kerran ollaan Japanissa.

Uji on ihan Kyoton naapurissa ja ujilainen vihreätee tunnettua. Ujin turistineuvonnassa kuitenkin hiukan hymyillään, että teet on jo kerätty tältä vuodelta, ensi keväänä kannattaisi tulla. Hymyilen takaisin ja kerron, että kovin mielellämme toki tulisimmekin, mutta olemme maassa vain kolme viikkoa, voisimmeko ehkä nytkin jossakin nähdä vaikka vain niitä kasvupaikkoja.

Lähin on joen rannassa. Ajattelen, että käymme vilkaisemassa ja jatkamme sitten temppeleille, joista yksi on kymmenjenisen kolikossa. Mutta esikoisen rakas avaimenperämiekka hukkuu joenrannan ruohikkoon ja etsimme sitä toista tuntia. Ei se ole kamalaa, aurinko paistaa ja olemme japanilaisessa teekaupungissa, mutta muistutus taas, kuinka ajankulua on leppoisalla lomalla vaikea hallita tai suunnitella.

Pääkaduntapaisella ostan pojille jäätelöt, jotta saan itse kiertää tovin sisustuskaupassa. Nuori nainen tulee kysymään tanskaksi, mistä päin olemme, ymmärränkö hänen puhettansa. Hän on kuunnellut meitä hetken, ja tietää, ettemme ole tanskalaisia, mutta veikkaa jotakin pohjoismaata. Hän on opiskellut tanskassa kaksi vuotta mutta muuttanut hiljattain vuorille Ujissa ja viljelee siellä nyt maata. Käy arkisin myymässä kasviksia Ujin kadulla, sisustuskaupan edustalla. Siellä kaupassakin hän on kuulemma työskennellyt, nuorempana. Juttelemme pienen ihanan tovin. Kerron meidän viljelypalstasta Suomessa, ja siitä, kuinka kovaa työtä on saada kasvamaan jotakin muuta, kuin heinikkoa. Ihastelen hänen "uravalintaansa" ja tuntuu hyvältä ostaa häneltä kurkkuja ja perunoita. Kananmuniakin ostan, hän vakuuttaa, että voin luottaa niiden olevan luomuja ja pientilalta. Hänen ystävänsä kanoilta. Puhun vuoroin ruotsia, englantia ja kaikki muutamat sanani japania. Sisustusliikkeessä ihastelen vain, en osta mitään, mutta tällaiset ihmisten kohtaamiset kartuttavat huikeasti matkamuistovarastoa.

Kamerani lakkaa Ujissa toimimasta ja huijaisin, jos väittäisin, ettei se sureta. Yritän kuitenkin keskittyä olennaisempaan. Syömme eväitä jokivarressa. Ja matkailuneuvonta tarjoaa ilmaisia teemaistiaisia. Niitä saamme myöhemmin myös teekaupassa, jonka ohi en vain malta kulkea seisahtumatta. Kysyn varovasti hymyillen maistiaisten ja jutustelun jälkeen, onko noloa ostaa halvimpia. Ei kuulemma.

Temppelissä osumme lippukassalle juuri opastetuksen ollessa alulla. Maksan ylimääräiset kolikot ja pääsemme kuulemaan parikymmenminuuttisen japaninkielisen sepostuksen... Onneksi opas antaa minulle englanninkielisen A4:sen ja koitan tulkata pojille kuiskien sen minkä kykenen. Ja minkä koulusta muistan - miksi niin vähän - harmittelen.

Käymme myös kylvyssä, aseman lähellä, pienessä "tavallisessa" kylpylässä. Täälläkin juuri huomaan, kuinka taianomainen ja mukaansatempaava poikien mielestä on kylpyjen tunnelma. He leikkivät "veli veli" leikkiään ja halaavat toisiaan ja ovat onnellisen oloisia. Kuopus läträä vettä pesuvadista toiseen ja se jos mikä näyttää meditatiiviselta.

Illalla junassa istuu kolme tyytväistä matkalaista. Hiukan nälkäisiä ehkä, mutta kotona keittäisimme nuudelia. Ja meillähän on myös ujilaisia kurkkuja. Posket hehkuvat vielä, olivathan vedet kuumia. Tukat märkinä, ulkona pimeä. Vaikka reissasimme ja liikuimme paikasta toisee Japnissa paljonkin, olimme enimmäkseen aina jo perillä. Mieli tyytyväinen ja hyvä.

PS: Eikö tuo kauppa muistutakin kyläkauppaa. Sitä Jasukon lähellä ollutta vanhempaa. Sitä, jonne käveltiin syyskauden ihan ensimmäisinä koulupäivinä. Kaikki vielä haki paikkaansa, uusia kasvoja joukossa ja liian tärkeitä tuttuja totuttuja ystäviä poissa Suomessa. Ostettiin tirolichokoa ja varmaan kokista. Ihan varmasti olen kirjoittanut päiväkirjassa. Täytyykin joskus lukea...

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Sade








Yhtenä päivänä sade harmitti. Muuten se oli kaunis, eikä haitannut juuri lainkaan, että oli sadekausi. Erakkopuoli itsestäni nauttii siitä, että ehkä ihan kaikki eivät ole liikkeellä. Toisin kuin ruskana ja kirsikankukkina. Vaikka ne ovatkin myöskin uskomattomia. Eikä vielä ollut myöskään niin kuuma kuin heinä- ja elokuussa.

Minä halusin nähdä Tojin markkinat, vaikka taivas oli täynnänsä pisaroita. Pojat olivat urheita, mutta ymmärrän, että jossakin vaiheessa lammikossa kulkeminen ja värjöttely alkoi tuntua rasittavalta. Ja kojujen virta loputtomalta. Äiti mennään jo kämpille.

Ja aivan kuin märkyydessä ja  kylmettymisessä ei olisi ollut tarpeeksi, yritimme vielä katsastaa yhden linnankin, kun meillä oli sinä päivänä bussiliputkin. Mutta olimme kaikki ihan väsyksissä ja katki. Jaksettiin katsastaan vain linnan portti ja sitten toivottiin vain, että löydettäisiin nopeasti oikea bussi ja kotiin nopea reitti.

Kuivat vatteet, kaakaota, kylpyyn, peiton alle.

Mutta tähänkin päivään kätkeytyi suuri voitto. Poikien lämmitellessä kotiammessa, tulin kaivaneeksi lasipöydän alta turisti-infosta saamani listan kylpylöistä asemankulmilla. Oli jo pimeä, kun lähdimme matkaan kartan kanssa. Gojo-katu tuntui yllättävän pitkältä, kun ei ihan ole varma paikasta, mutta kaikki oli totisesti vaivan arvoista.

Kylvyt. Jokaiseen Japaninmatkaani on sisältynyt erilaisia oivalluksia. Tämän matkan löytö olivat kylvyt. Olen minä niissä käynyt ennenkin. Kotiofuroista hienoihin ulkoaltaisiin merenrannassa. Mutta nyt voisin silti puhua uudesta oivalluksesta. Ehkä se johtui sattumasta, tunteesta, joka tuli sadepäivän iltana, kun istuimme poikien kanssa samassa altaassa onnellisina. Tai sitten pienissä, jonkun mielestä miltei vähän rähjäisissä kylpylössä on jokin oma salainen viehätyksensä. Nehän ovat nerokkaita ja taivaallisia. Haluaisin, että sellaisessa istuksiminen voisi olla minulle säännöllinen tapa. Muttei sellaisia ole kulmilla...

Mutta Japanissa oli. Kengät jätettiin pieneen puuavaimelliseen kaappiin eteisessä. Maksoimme kassalle, myös pyyhkeen lainasta ja shampoosta, sillä olimme lähteneet retkelle vahingossa vain puhtaat verkkarit mukana. Kassan takana oli olohuoneentapainen, jossa muutama japanilainen katsoi telkkarista urheilua. Ruokaa ja oluttakin sieltä sai ostaa, minä olin jo ihan lumossa.

Kylpylöissä on naisten ja miesten puolet ja niissä kylvetään uima-asuitta. Vaatteet viikattiin koriin ja sitten liukuovesta höyryävään huoneeseen. Altaiden vesi on kuumaa ja lämmittää koko tilaa. Seinänvierustalta napataan jakkara ja sitten istutaan matalalla olevien suihkujen eteen kuuraamaan. Koko keho pestään huolella päästä varpaisiin. Kehotin poikia unohtamaan kiireen,  nyt pestään joka ikinen hiuksi ja varpaanväli tarkasti, katsokaa, japanilaisetkin tekevät niin.

Ja että sain katsella, kuinka poikani nauttivat. He lotrasivat vettä pieniin vateihin. Unohtivat, että minä katselin. Tekivät shampootukasta irokeesin. Poseerasivat peilille monet taisteluasennotkin. Tiesin, että tämä matka oli kaiken arvoinen jo tämän näyn takiakin.

Ja sitten päästiin astumaan lämpimiin vesiin. Kylpylä, jonka olimme valinneet listasta vain sillä perusteella, että se sijaitsi tutunnimisellä kadulla, oli iso tai pieni, meille aivan mahtava. Ainakin kahdeksan erilaista  kylpyallasta ja sauna. Yhden altaan vesi oli kylmää, tai sellaista kuin järvivesi kesällä Suomessa. Poikani rakastivat sitä viileääkin. Minun lempialtaani löytyi yläkerrasta. Siellä oli kaislaverhoin peitetyt räppänät ulos ja penkki, jolla saattoi istua vilvoittelemassa. Altaan vesi oli kuumaa, mutta ikkuinoista tuleva ilma tuntui ihanan raikkaalta.

Kerran samaan aikaan oli kylpemässä myös lapsia. Pojat tahtoivat, että kysyn heidän nimensä ja sitten kylpemisestä tuli heille yhteistä leikkiä. Kuopuskin sanoi minulle, että mene vain takaisin yläkertaan, me tahdomme olla täällä alhaalla nelistään rauhassa. He nauroivat ja osoittelivat toisilleenn sormilla, mikä allas ehkä seuraavana. Eivät riehuneet, olivat riittävän rauhallisia, vaikka täynnä eloa ja iloa.

Tällaisia kylpylöitä on Japanissa kaikkialla. Suomen vastine ovat yleiset saunat ja aivan samoin kuin ne meillä, kylpylätkin vähenevät vuosi vuodelta. Ehkä siksikin olen onnellinen, että tuli koettua, myös kahdessa muussa kaupungissa. Sentoja ja Onseneita voin kirjaimellisesti lämpimästi suositella.

Niin, sateessa on puolensa. Aina.

Kun hymyilee








Päiväkohteemme vaihtelivat. Yhtenä päivänä shinkansenjunilla kauas kotoa, toisena ohjelmistossa roskien vienti ja käynti teellä Gojolla. Yhdellä tapaa ehdottomasti yhtä arvokkaita matkakokemuksia. Tämäkin, kun pojat kotiutuivat hetkessä niin hyvin, että tahtoivat minulta jalkahierontaa ja yhtäkkiä olivat unessa. Hämmennyin hetkeksi, että onkohan se soveliasta, mutta omistajaa vain hymyilytti ja oikeastaan tuollaisessa tunnelmaisessa paikassa juuri tällaisia ihania asioita voi tapahtua.

Nurkkapöydässä joku poltti kerran kaksi tupakkaa ja luki pinon kirjoja. Keskustelivat niistä omistajan kanssa. Paikka oli kiinni, mutta joku muukin kuin me oli vahingossa paikalla, saanut luvan tulla. Omistaja kiersi pikkukakkupussin kanssa ja kuin ohimennen meillä kaikille hereilläolevillakin oli sellaiset mutusteltavina. Kuuluiko kaduille kauas, kuinka sisällä oli rauhallinen ja rentouttava tunnelma.

Minä tavasin karttaa, kirjoitin kullan kirjeen loppuun ja tutkin tulevia tapahtumia.

Ja vain istuinkin, leveä hymy kasvoilla.

Rauhanpuro







































  
Suomessa olen ajatellut, että jos vain suinkin mahdollista, tahdon viedä pojat Hiroshiman Rauhanpuistoon. Olen itse nähnyt sen teininä ja se tuntuu hyvältä. Niinpä päivänä eräänä otamme nopean luotijunan länteen. (Luoti tuntuu kyllä niin väärältä tässä yhteydessä. )


Meille oli jo muodostunut taktiikka, että etsimme turisti-infon aina ensin uudessa paikassa. Saamme kartan ja hahmotamme mikä ehkä olisi mahdollista. Hiroshimassa kerron neuvonnan rouvalle, kuinka monta tuntia meillä suunnilleen on käytettävissä. Kysyn, mitä meidän hänen mielestään kannattaisi tehdä.


Hän piirtää kartalle nopeat rinkulat kolmen-neljän päänähtävyyden ylle. Sitten ruksittaa muut yli ja suosittelee meitä ottamaan lautan Miajiman saarelle. On aurinkoinen päiväkin, jos olisimme tulleet vasta huomenna, voisi olla sateinenkin. Lapset pitäisivät varmasti saaren peuroistakin. Ja kyllä, hän kysyy vielä viereiseltä virkailijaltakin, että eikö vain, Miajima voisi olla heille parhain.


Arvostan tällaista ohjausta, varsinkin nyt jäljestäpäin. Kulku saarelle lauttoineen ei edes maksanut meille enää mitään, sillä pääsimme sinne junapasseilla. Olin nähnyt meressä seisovan portin lukuisissa kuvissa vuosien saatossa, mutta en ollut osannut ajatella, että yhtenä päivänä seison sen alla poikieni kanssa.


Peurat tulivat vastaan jo heti rannassa. Hämmentävä paikka kaikkinensa, mutta onneksi mieluisalla tavalla. Kartan reunassa luki, että peuroja ei täällä saa ruokkia, että ne ovat villieläimiä, saavat kulkea saarella vapaina ja hankkivat ravintonsa luonnosta. Matkaliput, rahat, arvopaperit ja lehdet kannataa pitää visusti tallessa, saattavat toki napata.


Meistä eläimiä oli kiva katsella, mutta myös vähän jännittävää, ja vahdimme tarkoin, ettei kukaan pääsisi yllättämään takavasemmalta. Kerran meinasi, kun pojat söivät jäätelöitänsä ja minä kuvasin perinnepukuisia neitokaisia.


Portti oli juuri niin jylhä, kuin olisin ehkä osannut kuvitella. Nousuveden aikaan sen jalustat ovat veden alla, nyt laskuveden aikaan rannalla saattoi kuljeskella. Pojille aarreaitta. Ensin ihmettelimme kolikoita, kunnes tajusin kertoa, etteivät ne ehkä olekaan pudonneet keltään ihan vahingossa, että niitä taidetaan jättää onnentoivossa. Mummut kaivoivat simpukoita misokeittoihinsa. Me olimme ihmetteleviä turisteja useiden muiden joukossa. Rapujakin näimme, sellaisia kuin kirjoissa ja luontodokumenteissa. 


Pojat löysivät matkamuistomyymälästä avaimenperämiekan ja metallisen pienen lohikäärmeen. Olivat ratketa innosta. En hennonnut olla tiukkana, oikeastaan minustakin ne olivat hyviä kohteita, joihin upottaa omia rahojansa. Emme sellaisia saa Suomesta, emmekä varsinkaan muistoksi erityisestä saaresta.


Sitten löysimme puron vahingossa. Keksimme lähteä sillan alle, vaikka useimmat kai kävelevät yli, jatkaessaan vuorille. Nyt olivat kaikki muut ihmiset ulottumattomissa. Olimme vain me ja puro ja polku puron rannassa. Saanko tämän paikan kokea sattumalta, ehdin ajatella. Mietin, oliko tämä palkkio siitä, ettei matkamme ole liian täynnä suunnitelmia.


Näytin pojille puron rannalla olevia rauhallisen näköisiä taloja. Kuin majoja, majataloja. Teehuoneita, ehkä huviloita. Kuka tietää. Ehkä ihan tavallisten Miajimalaisten koteja, jos voi sanoa sellaisessa paikassa minkään olevan tavallista. Leikin, että yksi tyhjänoloinen olisi vuokrattavana. Muutetaanko? Pojat olivat heti valmiita. Suunnittelimme, kuinka kävisimme aamu-uinnilla ja iltauinnilla ja päivälläkin vaikka pulahtamassa. Istuisimme lasi-ikkunamme takana katsomassa kauneutta, tarjoilisimme toisillemme teetä suurista kupeista. Lukisimme kirjoja ja kirjoittaisin runoja. Koulukin olisi pojille saaren laidalla. He saisivat sieltä toivottavasti kavereita. Sitten kaunis satumme töksähti, kun isin ja äidin työpaikoille Suomeen olisi liian pitkä matka.


Mutta me riisuimme kengät ja kuljeskelimme kirkkaassa vedessä. Nyt saisimme kuitenkin olla juuri siinä. Pohja oli sileiden pikkukivien peitossa, enkä voinut käsittää, ettei missään näkynyt muita. Hetken soi jostakin vienosti jokin japanilainen perinnemusiikkikin, sitten taas solinaa ja linnunlaulua. Tämähän on aivan parasta mitä saatoin tälle päivälle toivoa, enkä tietenkään ollut osannut toivoa mitään tällaista. Taisin ajatella näin Japanissa lukuisia kertoja.


En usko, että saaren hohto olisi hiipunut lainkaan, vaikka olisimme käyneet siellä matkan jokaisena päivänä. Emme kuitenkaan käyneet kuin kerran, joten muisto todellakin on kimaltava. Se rauhanpuisto meiltä jäi kokematta, mutta meillä onkin Hiroshiman Miajimalla oma Rauhanpuro. Jos äkkiseltään kysytään voimapaikkaa, saattaisin nähdä itseni tuolla seisomassa ja uittamassa varpaita. Pääsin sittenkin purollekin Japanissa, vaikka Jasukon luona reitit oli aidattu ja portit lukossa.

Jos joku joskus kysyy minulta, mitä Hiroshimassa ehkä kannattaisi nähdä, luulen että tekisin kuten meitä neuvonut rouva, vaikka koko kaupunki näyttikin ihanalta. Ja suosittelisin vielä poikkeamaan pääkujalta. Joskus parhaat paikat vain löytää tiskin takaa ja siltojen alta.