sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Lehdet kääntyy kohta








Laitan housunlahkeenkumilenkkiä jomman kumman kengän alle ja muistan, kuinka paljon lapsena katselin lapsiaan pukevia äitejä. Ihaillen ja kaihoten. Että tuota minäkin joskus haluan tehdä. Se näytti minusta ihanalta, lapsen pukeminen ja riisuminen. Kuin lahjan paketoimista ja avaamista. Ja se tehtiin aina sellaisella tottuneella varmuudella. Minä puin nukkeja ja leikin ja juttelin niiden kanssa.

Ja sitten olin elämänvaiheessa, jossa sain tehdä sitä omani kanssa. Omieni. Nyt. Eikä se aina ollut niin sulavaa ja taianhohtoista. Mutta nyt olen usein taas hereillä siinä kaikessa. Vielä saan paketoida minun omia. Pienen hetken, kohta he ovat isoja. Eikä enää ole renksullisia housuja. Nautin nyt, kun on tämän aika minulla. Tästä minä haaveilin lapsena ja nyt se on ihanasti totta.

Meillä eletään muutoksen aikoja. Poikien tulevassa päiväkodissa on jo käyty ihan ensimmäistä kertaa tutustumassa. Ja minulla on työpaikka. Kumpikaan ei mitään unelmia, mutta toivon, että ne palvelevat hyvin meidän tämänhetkisiä tarpeita. Pojat otettiin hyvin vastaan ja he puhuvat tulevasta hoitopaikastaan iloisina. Ja omista työpäivistäni tulee parituntisia, voisinko valittaa, saan olla paljon myös omieni kanssa.

Mutta vahvasti tuntuu, että yksi juttu on takana. Blogini otsikkopalkissa sanotaan "Ihanilla elämänvaiheilla on tapana mennä nopeasti, kunpa jotain saisi talteen. " Täällä niitä on, paloja viimeiseltä kolmelta vuodelta. Toivon, että ihanat ajat eivät suinkaan ole lopuillansa, mutta myönnän, että tulevaisuus on toisenlaista. Ei enää ihan pieniä lapsia talossa. Ja päiväkoti ja työkuvioita. Luulen, että bloginikin olisi aika jatkua jossakin muussa osoitteessa, niin vahvasti tunnen olevamme muutoskohdassa. Mutta tästä en ole vielä varma. Niin kuin en monestakaan muusta tulevasta.

Kuvat ovat minun ja poikien perjantaiselta metsäretkeltä. Vai oliko se jo torstaina. Lenkkipolun varrella on monia ihania paikkoja, joihin olen suunnitellut meneväni poikien kanssa. Ja pojat olivat yhtä innostuneita, kun pikku pyörätie alkoi kaarrella puiden seassa. Yli pikku siltojen.

Muistaessani tässä yhtä norjalaista lastenelokuvaa teille suosittelen. "Puukamu". Lainasin vahingossa lähikirjastosta ja olemme katsoneet jo monta kertaa poikien kanssa. Lempikohtiani ovat kuvat, joissa poika kulkee keppi-ystävänsä kanssa kauniissa luonnossa. Ah. Ja leikkejä ruokkivat elokuvat ovat ihan parhaita, sellaisia jos jotakin annan poikien mielellään katsoa.

Nyt omieni pariin. Katsomaan dancea, syömään eiliseltä jääneitä susheja. Viikonloppu on ollut hyvä ja minulla olisi siitä paljon ajatuksia jaettavana ja tallennettavana, mutta nyt antaa olla. Läheiset ja tärkeät ajatuksissa.

Hyvää alkavaa viikkoa!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Henkäys





Pellolla tuuli ja minä kitkin maasta kuihtuneita. Puhelin helähti, aina yhtä iloisesti. Ja tuli viesti. Ei kerrottu työpaikasta. Ystäväni vauvalla on jälleen vaikeata. Kuinka pieniä ovat omat pulmani. Seisahduin pitkäksi hetkeksi. Tunsin tuulen yhtäkkiä tosi kylmäksi ja poljin pian kotiin. Halusin vahvaksi, varmaksi, ja lämpöiseksi. Tueksi.

Kuinka hauras on ihminen. Ja kuinka vahvakin sellainen. Kuinka heikkoksi voi mennä heikoinkin ja selvitä siitä kuitenkin.

Ystäväni istun vierellänne jo nyt, vaikka olen vielä kaukana. Hengittelen teidän kanssa. Kaikkea sitä saa, kun toivoo lapsena saavansa isona lapsia. Äitiys on suuri voima. Mennään varageneraattorilla, kun oikea virta on katkolla.

Kiitos auringon valosta. Muistetaan, että jokainen pienikin henkäys on kaunis ja usein arvokkainta maailmassa.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

***



Eilen kuopus tuli sohvalla syliini köllöttämään. Sanoin, että näin sinä tulit vauvanakin. Hän kosketti pienellä kädellään kasvojani ja kerroin, että niin sinä tein jo ihan pienenäkin. Ja sitten minua jo itkettikin.

Joskus on jo kova ikävä sitä aikaa, kun pojat olivat vauvoja. Aivan pienissä on jotain salaista ainutlaatuisuutta.

Elämäni on ollut nousujohteista näihin päiviin saakka. Eilen sain itseni kiinni miettimästä, että mitä jos se huippu menikin jo tässä. Jos loppuelämä onkin silkkaa alamäkeä.

Huipulla olikin kauneinta maailmassa. Olen kiitollinen, että sain sen kokea.

Ja toivon, että tämä on sellainen vuori tai tunturi, että kun luulee jo olevansa huipulla, huomaakin, että uusi nousu on vasta alkamassa. Todellinen laki vielä usvan tai mutkan peitossa.

Tai sitten on ajateltava niin kuin pyöräilevä esikoinen, että alamäethän ne juuri onkin koko homman suola.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Jatkoaikaa haussa




Ystäväni kirjoitti, että hänen lapsensa päiväkoti on ihana. Yksi opettajista tekee usein nuotion pihalle ja sitten lapset istuvat tukeilla ringissä ja paistetaan yhdessä tikkupullia. Opettaja pelaa palloa poikien kanssa vaikka sateessa, koska he rakastavat sellaista. Kotiin tullaan usein jokin kasvomaalaus kasvoilla. Ja kun opettaja lukee Punahilkaa, hänellä on päässään punainen hilkka.

Tuollainen aikuinen minäkin haluan lapsille olla. Töissä, mutta myös täällä kotona.

Työnhaku on taas ajankohtaista. Luulin, että hetkssähän minä hakemuksen, mutta miten se sitten aina onkin niin vaikeata. En ennättänyt sitten paljon viime yönä nukkua. Olen kai odotellut, että jotakin oivaa tipahtaisi taivaasta tai mitä lie, kun olen antanut päivien vain kulua. Päivähoitopaikkojenkin perään aloin vasta viime viikolla soitella, vaikka olisihan sitä pitänyt jo aiemmin ihmetellä, miksei mitään ala kuulua, vaikka hakemukset jätettiin jo heinäkuussa.

Koko viime syksyn olin haikeana, että kohta minun pitää olla päivät poissa omieni luota, kun kaavailimme miehelle hoitovapaavuoroa tammikuulta. Itkin varmaankin kerran päivässä jostakin syystä. Haikeudesta ja onnesta, siitä että juuri silloin sain olla ihanimpieni kanssa vielä. Sitten tuli viiden kuukauden työkausi ja kyllähän siitäkin hengissä selvisi. Tiesin, että kesällä saan jäädä vielä kotiin hetkeksi, se auttoi varmasti.

Nyt työhönlähtö on todellisempaa kuin ikinä, kuopus täyttää ne maagiset kolme vuotta, silti ei ole tuntunut yhtään siltä, että kohta tapahtuu jotakin lopullista. Enkö ehkä uskalla niin ajatella. Vai voisiko se olla totta. Olisiko jokin osa-aikatyö minulle tuolla olemassa. Sellainen, joka ei söisikään ihan kaikkea kotiäitiarjesta. Vielä voisinkin olla paljonkin poikieni kanssa. Yökkäreillä sämpylöitä laipomassa, lukemassa kirjoja ja lähtemässä koska vain kohti seikkailuja. Näkemässä kuinka kehittyvät, leikkivät, elävät.

En niinkään epäile, etteivätkö poikani sopeutuisi päiväkotiin ihan ookoosti vaikka pitkiksi päiviksi. Mutta minkälainen menetys se minulle olisi. Kuinka sitten voisin vakuutella, että he ovat minulle tärkeinpiä maailmassa ja viihdyn todella hyvin heidän seurassa, juuri koska ovat ihania aivan sellaisina olentoina, joina saan heidät tuntea. Minä en halua töihin täysipäiväisesti, vaikka työni on tärkeää ja ihanaa. Olen saanut maistaa esikoisen syntymän jälkeen jotakin niin makeaa, ettei tästä ole paluuta entiseen vielä pitkään aikaan.

Tulee vaihe, jolloin asuntolainaa voi lyhentää suuremmilla summilla. Ja kenties jotain voi pitää säästötilillä pahanpäivän varalla. Sitten kun pojat ovat isompia, eikä koti ole heille enää mieluisin ajanviettopaikka. Äitiä ja isiä enemmän arkipäviin kuuluu koulua, kavereita ja harrastuksia. Mutta nyt mietitään mielummin, kuinka vähällä tultaisiin toimeen, kuin mihin kaikkeen voisi riittää jos.

Tänään suunnittelimme jo tikkupullajuttua, muistelimme kesällä paistettuja. Ja kävimme pelaamassa palloa. Luin paljon satukirjoja ja pidin molempia murujani kainalossa. Taivas kuinka haluan tehdä tätä vielä paljon lasteni kanssa. Osa-aikainen työ löydythän. Pidäthän meille peukkuja.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

101010






Kymmenen asiaa tältä päivältä:
1. Aamu kymmeneltä luin sähköpostia ystävältä. Katselin kuvia ja olisin tahtonut ottaa vauvan syliin. Ja seurata hänen isoveljensä touhuja ihan läheltä. Ja ystävälleni välittää voimia, rauhaa ja luottamusta, siihen, että asioilla on tapana hoitua. Ja että äidit jaksavat kantaa uskomattomia taakkoja harteillansa ja välillä sitä lastia voi jakaa toisten kanssa. Kunpa pian olisimme samassa huoneessa.

2. Olen ihastellut ruskaa. Se on niin kaunista tuolla ulkona. En uskalla ottaa kuvia, koska en osaa sitä lumoa vangita. Ajelin pyörällä ja satoi keltaista. Se on yksi hienoimpia ulkoilukokemuksia. Sain jakaa sen illalla toisella pyöräretkellä kuopuksen kanssa. Ja jumppareitillä ajoin ihan läheltä oranssinpunaisia marjapensaita. Tuntui kuin olisin ollut sisällä kauniin elokuvakohtauksen kamera-ajossa.

3. Telkkari ei ole läpeensä paha. Me katsoimme taas Dancea ja se inspiroi minua ja poikia monella tavalla. Tanssimme. Ja minä suunnittelen mitä juttuja voisin kokeilla töissä lasten kanssa, sitten kun olen taas niissä kuvioissa.

4. Syötiin tähteitä. Paistettua riisiä, jota jäi päivänä eräänä sushinteosta. Ja seassa munakasta, ja tofua, niin ikään kahdelta eri aiemmalta aterialta. Perjantaista lasagneakin oli vielä, vaikka parhaani olen tehnyt ja apuakin pyytänyt.

5. Pojat tykkää merilevästä. He pärjäisivät hyvin Japaninmatkalla. Mutta ensin unelmana on tämä Euroopanmatka, jonka matkakassan kartuttamisessa pojat ovat liikuttavasti mukana.

6. Lapsille voi ja kannattaa puhua ihan oikeistakin asioista. Ei ahdistella, mutta rauhallisella tavalla. He vaikuttavat viisailta ja perheen valintoja ja meininkiä on sitten paljon helpompi perustella. Esikoinen tietää, että Meksikonlahdella on karmea luonnonkatastrofi käynnissä. Ja että lentokoneista ja muista tulee paljon pahoja käryjä. Ja että joulupukilta ei voi toivoa saavansa mitä tahansa, sillä ne kaikki lahjat on jonkun meistä ostettava. Ja että matkarahojen eteen voi keksiä monenlaista.

7. Olen menossa joulumyyjäisiin. Teimme tänään myyntiin sienipelejä ja leikkasimme "keppiseeprojen" osia. Myyjäisten järjestäjä sanoi puhelimessa, että jos lapsia tulee mukaan, on toivottu, että he tulisivat tonttuasuissa. Esikoisesta se kuulosti huipulta. A) Hän pääsee mukaan ja B) Hän saa pukeutua tontuksi. Nyt hän suunnittelee, kuinka toimisi, kuinka saa hänelle ja veljelleen parrat ja mitä jos tulee muitakin tonttuja, kätteleekö hän kaikkia.

8. Mietin, menikö joku tuttu tänään kihloihin. Enkä heti muistanut omaa kihlajaispäivääni, saati vuotta. Tapahtumat ja tarinat kyllä. Olen niin pulassa dementiatesteissä, jos niissä kysellään presidenttejä ja vuosilukuja vielä sittenkin, kun olen oikeasti vanha. Ne eivät nytkään ole hallussa, saati kun muisti entisestään alkaa takkuilla.

9. Miehen ja minun mielialat menee usein arkena aalloissa. Kun minä olen energinen ja aurinkoinen, hän jurottaa enkä tiedä ollenkaan mikä häntä painaa. Ja kun minä olen apea, hän tökkää kainalon alta ja puhuu ärrin-murrin kekseistä. Tänään olin meistä se hilpeämpi, mies vähäsanaisempi.

10. Rakastan miestäni ja poikiani. Yhdessä ja erikseen. Kuopukselle kuiskasin, että "äiti rakastaa teitä aina. Maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina."
"Entäs huomenna", hän kysyi.
"Silloinkin kulta. Eilen, tänään ja huomenna, äiti rakastaa teitä ihan aina."

torstai 7. lokakuuta 2010

Tarpeelliset torstait





Maanantaina kuopuksen ja minun jumppa. Tiistaina puiston tenavatupa ja annantalon taideneuvola. Keskiviikkona ja perjantaina esikoisen kerho, meillä kuopuksen kanssa keskiviikkona lauluhetki puistossa ja perjantaina koitan käydä jumpassa, jotta tulisi jäsenyysmaksuille vastinetta.

Mutta torstait, ah, ei lainkaan aikatauluja. Rakastan sitä todella. Voi vapautta! Voimme tehdä mitä tahansa ja erityisesti olla tekemättä sitä kaikkea. Leikitään, luetaan, puuhataan, leivotaan, siivotaan, loikoillaan, ollaan vaan. Onpas ihanaa, hoetaan.

Tänään lähdettiin sentään puoli neljän maissa myös ulkoilemaan. Kuopus sai koittaa potkulautaa ja esikoinen rullaa pyörällään, kovaa. On keksinyt harjoitella ilman käsiä ajoa. Ensimmäisen kerran teki sen matkalla Töölöstä Kamppiin, alamäessä Helsingin yhden vilkkaimman kadun varressa, kävelytiellä, jossa jo muutenkin mummot ja muut väistelevät häntä kauhulla. Kyllä meikän naama yllätyksestä kalpeni ja henkeä salpasi. VAROVASTI! Pyysin, että vasta kotikulmilla harjoittelisi. Ja nyt siis sitä täällä, alamäissä yhä erityisesti. Tulee kuulemma parempi vauhti...

Leikittiin suurten tammien luona. Taas oli kaadettu lisää puita. Maisema on muuttunut hurjasti viidessä vuodessa. Eilen näimme työmiehet mittailemassa katua ja yhtä puujoukkoa. Pojat sanoi heti, että äiti ne kaataa nuo, pois tien tieltä. Minä en halunnut uskoa, sillä sen suuren haapakimpun lehdet kahisivat niin kauniisti tuulessa ja auringossa. Aivan kuin jäähyväisiksi, ajattelin. Mitäs siinä hölmö tunteilet, sanoisi moni, tiesin. Puistatti ja totesin pojille ääneen, että nuo kaikki puut on niin kauniita. Katsokaa ja kuunnelkaa, eikö olekin ihania. Ja että niiltä on mennyt tosi kauan kasvaa tuohon mittaansa. Ja että se on vain yksi hujaus, kun ihminen kumoaa ne sahallansa. Kunpa jokaista kaadettua kohden istutettaisiin monta uutta. Ja ne, jotka laitetaan nurin, hyödynnettäisiin täynnä kiitollisuutta.

Etsin maasta pudonneita oksia ja mietin, että voisin kokeilla tehdä niistä muutamia keppiponeja. Tammenterhojakin keräsin ja pojat harjoitteli parkouria. Hyppivät esteiden yli ja juoksivat aidalla. Leikimme hippaa poikien toivomuksesta. Ja heppaa, inspiroituivat siitä poniajatuksesta. Huomasin kauhukseni, että varpaitani alkaa jo palella, en siis tarkene enää tennareilla. Syksy todenteolla.

Huomenna ollaankin sitten jo perjantaissa. Torstait on ihania, ihan lemppareitani, mutta perjantait vielä parempia. Hyvää viikonloppua!

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Sinä riität









Syyskuu on taittunut lokakuuksi. Hyvissä merkeissä. On ollut paljon tekemistä ja tekemättömyyttä. Siisti koti ollutta ja mennyttä, mutta Kyllä se joskus taas siitä.

Kirppistavaroita on myyty siellä ja täällä ja kohta on toisen pojan junalippurahat koossa. Tiedätkö sen kulta. Se on hyvä välietappi. Sitten "enää" puuttuu toinen lasten lippu ja kaksi aikuisten sellaista. Ja jotainhan se hostelleissa asuminenkin maksaa ja ruoka, mutta maailma, me olemme niin jossakin vaiheessa tulossa. Tai ainakin, antakaa meidänkin unelmoida.

Kuulapeliennätys on jo 32, yli puolenvälin. Tiedän, että tähän palataan puheissa vielä monella kerralla. Muistatko, miten vaikeaa se oli aluksi, ja sinä itkit ja raivosit ja olit niin harmissasi. Ja sitten sinä harjoittelit, sitkeästi. Eikä se vähitellen enää kirpaissut niin kovasti, kun kuula putosi. Poimit sen takaisin alkuun ja rullailit aina vain uudestaan. Ja lopulta pääsit radan läpi kokonaan. Muistatko! Tajusimme tänään yhdessä liikennevaloissa, että hän on kuulapelissä parempi minua. On monessa minusta, mutta tämä oli hänelle konkreettista ja varmastikin vähän hassua. Ollakko todella, vaikka sinä olet vanhempi ja minun äiti.

Kaksille syntymäpäiville onnistuttiin tekemään lahjat ilman ainuttakaan ostosta kaupasta. Neljävuotiaalle tytölle esikoiseni tahtoi antaa kruunun kassissa ja tänään toinen neljävuotias sai sienipelin. Niitä teimme kaksin kappalein, koska pelaaminen oli niin kivaa, että pojat tahtoivat sellaisen myös kotiin. Ja lasten piirtämät sienet ovat niin ihania, että voin vain huokailla. Ja kuinka monennäköisiä "tatteja" onkaan kirjoissa. Ja ne nimet, poimukellomörskyjä ja haisuhaperoita.

Ja tänään piirsivät kasvonsa kerhon kirkossa. Ja nekin niin ihania, etten tahtonut raaskia liimata sinne seinäpaperille, vaan olisin tahtonut kotiin kirjoihin ja kansiin muistoksi. Minun kultaiset poikani. Joita on vain kaksi, eikä monta niin kuin monilla muilla siellä ja muualla. Mutta he ovat aarteitani ja ihanuuksiani ja juuri siksi jo kaksinkin tarpeeksi.

Sää on ollut kaunis ja ihana, mutta me olemme sisäilleet paljon enemmän kuin ulkoilleet. Meillä vain on ollut niin paljon kivaa tekemistä täällä päällä että minkäs teet. Snuukkeripelinkin keksi perustaa olohuoneen pöydälle. Sellaista flowta vain on ihana seurata, kun inspiraatio iskee ja kukas meitä estää toteuttamasta. Kuopuskin leikkii keskittyneesti pitkään ja monenlaista. On koira ja junankuljettaja muttei jaksa odottaa kuulemma sitä kun on kolmevuotta. Toivoo lahjaksi puujunarataansa ylä-, ja alamäkipalasia.

Leikkautin hiukseni puistosta tutulla kampaajalla. Nyt minulla on melkein samanlainen tukka kuin omilla pojilla. Hassua, mutta rakastankin meidän kolmikkoa, joka elää päivisin pellossa ja illalla hihkuu riemusta, kun mies/isikin tulee kotia.

Piirrän pienteni selkäänsä kirjaimia, kun on hetki jolloin tahdomme rauhoittua. Joskus vahingossa vain aakkosia, mutta sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja juuri niitä sanoja, joita koskaan ei liiaksi mainita. S i n ä o l e t i h a n a. Ä i t i r a k a s t a a s i n u a, j u u r i t ä l l a i s e n a j a a i n a.

Minä toivon että on hyvä olla maailmassa. Edes aina sen verran, että ehtii huomata, että täällä on paljon kaunista. Ja tunnelmilla on tapana vuorotella, jos vain uskaltaa tuntea ihan kaikkea. Myös sen, ettei aina ole pinnalla "kiva" ja "ihana". Jaksamista, kun on vaikeuksia. Ja paljon paljon iloa ja valoa. Ja aikaa, jotta voi nähdä ja kuunnella. Ja jokaiselle edes jonkun, joka näyttää, että rakkautta on aina ja olemassa, jossakin ja jollakin tavalla.

Oikein hyvää lokakuuta. Riitämme sille, tällaisina.