Kasvissyöjä kaipaa autoa

Kasvisten syönti on kivempaa kesällä kuin talvella. Tavaraa saa ilahduttavan paljon ja paljon huokeammalla, kuin talvella. Ekologisemmaltakin se tuntuu, kun ei tarvitse ostaa niin kaukaa tuotuja tai vain kasvihuoneen kasvattamia. Lisäksi on herneitä, mansikoita ja mustikoita. Loistoaika.

Mutta autottomuus ei ole erityisen kivaa milloinkaan. Tai siis, ehkä lumituiskuaamuina pakkasessa, voi käväistä mielessä, että nyt ei tarvitse olla tuolla skrapaamassa autonikkunoita lumesta. Mutta muutoin, kaipaan auton helppoutta yhtä paljon kaikkina vuodenaikoina.

Tuttavapiirissämme olemme monelle se perhe, joka todistaa, että julkisillakin voi matkustaa. Ja että autoa ei tule talouteen siinäkään vaiheessa, kun kotiin saapuu esikoisen seuraksi vauva. Ystävien kesähäissä ja juhlissa voi käydä, vaikka maalla. Taidenäyttelyn avajaisissa voi olla mukana, vaikka se pidetään vieraalla paikkakunnalla. Huonekalukaupassa ja kierrätyskeskuksissa voi käydä ostoksilla. Lomamatkan voi tehdä, ja voi myös yrittää muita retkiä, kyläilyjä, muuttotalkoita, osallistumisia ja puutarhapalstan pitoa. Tosi moni asia on mahdollista, mutta luuleekohan joku, että se olisi helppoa?

Enimmäkseen se on suurta säätöä, joka varsinkin pidemmän päälle aiheuttaa välillä kovaakin ärtymystä. Ja kun sade vihdoin illalla taukoaa, olisi ihana sujauttaa kaikille vain saappaat, ja sanoa, että nyt ajetaan plantaasille iltapalalle. Mutta sano nyt siinä, jos ensin varavarusteiden kokoamiseen menee tunti ja eväisiin toinen ja lampsimiseen kolmas ja bussiaikataulun tarkistaminen ja lähtöpissoilla käyminen ja lapion kantaminen... Unohdetaan se meneminen ja huokaillaan vaan, kuinka ihanaa olisikaan jos yksityisautolla voisi ajella vaan. Siis ei ääneen, ihan salassa koko ajatusleikki vaan.

Liikkumista helpottamaan on yritetty kehitellä monenmoista. Julkisen liikenteen reittiopas on upea keksintö ja kumarrus siitä nettimaailmalle. Samankaltainen palvelin on koko Suomea kattava matkalle.fi. Sitten meillä on näitä vaunuja, rattaita, liinoja, kantimia, reppuja, kasseja, pussukoita ja kohta tiedetään mikä arvosana voidaan antaa uusimmalle tulokkaalle, kantorinkalle. Fillarin takana on istuin ja kovasti on suunniteltu peräkärryn ostoa ja käyty koeajamassa ikifillarin polkupyöriä, joissa lapset ja tavarat voisivat matkata kuljettajan edessä laatikossa.
Mutta yhtä kaikki ne ovat vain kapistuksia, melkolailla voittamattoman auton rinnalla.

Siinä autossa ei ole kuin yksi tosi iso mutta. Se saastuttaa. Tai on toki muitakin, kuten kustannuksia, mutta niitä on kyllä myös julkisten käytössä ja kaikissa liikkumista helpottavissa hankinnoissa. Onnettomuusriskit ovat myös suuria, mutta tiedämmehän kaikki, että tapaturma voi sattua myös vaikka kotona.

Mutta meillä ei ole yhtäkään pyörätuolia, eikä murrosikäistä, eikä vanhusta, eikä edes koiria. Ja maan paras joukkoliikenneverkosto on sekin täällä pääkaupunkiseudulla. Seis nyt siis rutina! Sitä paitsi pojat eivät ole valittaneet vielä koskaan siitä, että matkaamme metrolla, bussilla, junalla, ratikalla! En ainakaan muista, ihan totta. Autoilu on heistä hauskaa, lyhyillä matkoilla, mutta pitkään istumisesta esikoisen tulee paha olo ja mutinaa...

Toisinaan kaipaan autoa kovasti, mutta niin kaipaan montaa muutakin asiaa. Jos meillä olisi sellainen kulkupeli pihassa, kaipaisin jotain muuta ja surisin voimattomuuttani ilmastonmuutostalkoissa. Sitä en oikeasti halua. Vähän kun ennättää vikistä, aurinkokäyttöisiä autoja odotellessa, niin jo maistuu taas kesä ja mansikka.