lauantai 30. elokuuta 2008

perjantai 29. elokuuta 2008

Nytkö on syksy


En millään tahtoisi päästää kesää menemään. Mutta syksyhän se taitaa jo olla. Ei niitä elokuun helteitä tullut sitten ollenkaan, vaikka kovasti odotin.

Voiko esikoiselle jäädä tästä kesästä mielikuva, että aurinko paistoi ja vähillä vaatteilla tarkeni. Kun niin usein satoi ja kylmeni.

Pidän syksyn sateista ja lauluista ja väreistä ja kuoseista, mahdollisuuksista ja uusista aluista. Mutta tästä haikeudesta en pidä, enkä koskaan ennätä saada kesästä tarpeekseni, kunnes on jo... Syksy.

Olisin vielä tahtonut maata rannalla kuumassa. Ensi vuonna sitten, sekin on tätä vauhtia jo ihan kohta.

tiistai 26. elokuuta 2008

Väliaika, kahvia ja pullaa





Olin kahvittamassa paikallista kesäteatteria. Neljässä näytöksessä. Tuntui kyllä enemmältä, mutta kas ei niitä ollut kymmeniä. Lisäksi kävimme esikoisen kanssa katsomassa lastenesityksen. Teatteri on imevää. En ole niinkään varma, olisinko pitänyt siitä aikuisten kappaleesta, jonka tauolla myytiin kahvia, mutta Äkäpussi ja vesihiisi oli hyvä. Ja teatteri ylipäänsä. Valot, lava, musiikki, rekvisiitta... Mahdollisuudet välittää tarina. Herättää jotakin, ainakin pitää hereillä... Jännitys, joka leijuu näyttelijöiden ympärillä ennen esitystä ja ilo ja helpotus, jotka vapautuvat esitysten jälkeen.

Kahvitukseni oli minun päähänpistoni, johon suostuin, kun kysyttiin. Näin kai boheemin perheen elokuun hämärtyvässä illassa levittelemässä pöytäliinoja, lasten kirmatessa nurmikolla ja sitten lukevan kirjaa poissa jaloista. Tai en tiedä mitä kuvittelin. Mutta joka tapauksessa oikeassa elmässä "kärsimäänhän" siitä enemmän ja vähemmän joutui muutkin, kuin minä, joka aluksi lupauduin. Mies parka, ja lapset. Aikaavievää. Ei niinkään leipominen, varsinkin kun ostin eurolla reiluja banaaneja mäen ja leivoin vegaanisia banaanikakkuja kerralla vuoren. Muutta valmistelu ja siivoilu ja sen väliajan odottelu.

Lupaan kulta yrittää oppia jotakin. Mutta miksi ne aina aluksi vaan kuulostavat ihan erilaisilta ne jutut, kuin sitten ovat todellisuudessa. Ja tällaisia minä tykääsin touhuta ennen lapsia. Oi ne muistot tulvivat niin täysillä siellä myyntipöydän takana. Teatteria, myyntiä, sitä ja tätä tempausta. Keksin sellaisenkin linkin, että toisen mummini vanhemmat olivat teatteriväkeä, Viipurissa. Oi, voisimmepa jutella niistä ajoista, asioista! Mutta eniten minä ennen haaveilin miehestä, perheestä, lapsista

Enkä löytänyt toista samanlaista. Rakastuin mieheen, joka ei ole kanssani sama marja. Meillä on paljon erilaisia intressejä. Mutta sen täytyy olla myös hyvä. Kun toista vie tunteet, toinen on järki. Vuorotellen. Kun toinen ei jaksa, toinen jaksaa vähän paremmin. Ja kun iloitaan yhdessä, se tuntuu syvällä. Esimerkiksi kun katsotaan miedän pieniä.

Esityksiä on vielä kaksi jäljellä. Minulla ei ole niissä kahvitusvuoroa. Aah, tämä arkihan tuntuu ihan lomalta. Eikä enää ole muutenkaan ihan niin tiukkaa kalenterissa, kuin vielä viime viikolla. Eihän, en uskalla käydä tarkistamassa.

Muistankohan aina jatkossa Maaria Blomman, kun leivon tätä banaanikakkua?

2,5d lluomuvehnäjauhoa
1dl luomugrahamjauhoa
1dl luomukaurahiutaleita
2tl leivinjauhetta
1/2tl soodaa
1 1/2 dl intiaanisokeria
2tl kardemummaa
2tl kanelia
2tl vaniljasokeria
reiluja banaaneja, kolme ei ole liikaa
1 dl sulatettua margariinia
2 rkl kauramaitoa tai ihan vaan vettä
margariinia ja ruiskorppujauhoja vuokaan

Tässä kakussa on monta hyvää puolta. Leivoin itse nelinkertaisena kahdesti, ja onnistui ihan hyvin. Koneita ei tarvita, joten voi leipoa ihan hissukseen, kun muut ovat nukkumassa. Tai, kun esikoinen tahtoi auttaa, on helppoa antaa olla mukana. Leipoa yökakkua. Kypsyy puolessa tunnissa (175°) ja kiertoilmauunissa neljä kakkua kerralla. Ohje on sovellukseni nettimaailmasta löytyneen Arjen banaanikakun reseptistä. Arjen yläpuolelle leipomus nousee viimeistään kuorrutuksella, jonka pihistin mokkapaloilta. (Muista suurentaa myös kuorrutteen määrää, jos leivot useita kakkuja.)

2dl ruokotomusokeri
2rkl reiluakaakaojauhetta
1tl vaniljasokeria
50g margariinia
tilkka (n.3rkl) reiluakahvia

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Poikkeustila


Meillä on jotakin aikataulutettua jokaiseksi aamupäiväksi ja illaksi sovittuna. Myös viikonloppuna. En muista milloin viimeksi olisi ollut tällaista. Joskus, kun ei vielä ollut lapsia. Saatoin nukahtaa eteisen lattialle kaikkeni antaneena, nuorena.

Esikoisen ensimmäinen kerhoaamu ikuistettuna kuvassa. Koitan pitää meidän kaikkien elämän kasassa, ja vielä nauttia. Sillä tällaista ihanuutta ei ole kuin kerran elämässä luvassa. Elämää, kaksi alle neljävuotiasta talossa.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Silmät sinisimmillään






Nyt kun koulut ja monet oppilaitokset aloittavat uutta lukukautta, tulin kuulleeksi puistossa lauseen "Minut on hyväksytty koulutukseen". Minutkin hyväksyttiin erääseen, miltei viisi vuotta sitten. Raskaustestissä plussaa, tervetuloa äitikoulutukseen.

Mielenkiintoisin opintokokonaisuus ikinä. Valmistumisprosentti melko huono kyllä, mutta ei se haittaisi, sillä jokaisesta käydystä kurssista olisi käytännönhyötyä oikeassa elämässä heti. Teoriaa ja käytäntöä, molempia luvassa. Monimuotoa, täysipäiväistä. Paljon itseohjausta. Luovaa ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä tarvitaan. Rahaa ei maksa niinkään, mutta vaivaa vie, joskin myös vapauksia paljon annetaan. Opiskelijat ovat yleensä nauttineet kovasti opiskeluajastaan, joka siis tässä koulutusohjelmassa on poikkeuksellisen pitkä. Eikä juurikaan jaeta stipendejä. Juuri kun jokin kurssi sujuu kuin tanssi, saattaa seuraava vaatiakin valtavia ponnistuksia.

Tavallaan pidän tästä vertauksesta ja luettelin pitkästikin mielessäni uusia samankaltaisuuksia. Toisaalta en ole lainkaan varma, haluanko ajatella, että vanhemmuus on asia, jota voi opiskella. Tai jossa voisi olla hyvä suorittamalla.

Mutta nyt meillä joka tapauksessa on haastava jakso monessa asiassa. Ihan naurettavan helppo, monen pidemmälle opisekelleen mielestä, mutta meille tässä nyt on työtä. Esikoinen ei ole vain nätisti, vaan tekee typeryyksiä ja ilkeyksiä. Mitä ihmettä tehdään, kun rakas lyö, satuttaa jatkuvasti toista rakasta. Miksi ihmeessä! Sitten istuu miettimässä monta kertaa päivässä. Ja me mietimme tahoillamme, kuinka moisen käytöksen sammutamme. Ja kuinka se tunne vaimennetaan, kun kiusaamisen näkeminen niin suututtaa, aikuista. Naurettavaahan se on eikä kai kovin uskottavaa, jos pää punaisena huutaa, että ollaan rauhassa vaan ja puhutaan toisillemme kauniita.

Kuopuksella on niin siniset silmätkin vielä. Kun esikoinen oli yhdeksänkuinen, hän ei ollut koskaan kuullut minun suustani tiuskaisuja. Ei vauvalle voi olla vihainen. Ei tälle omalle kuopuksellenikaan nyt tietenkään, mutta miltä se hänestä näyttää, kun isoveljeä kannetaan kuin kyljystä miettimään. Ja sätitään. Ja sitten mahdollisesti itketään, kaikki, isoimmasta pienimpään.

Heinäkuu oli ratkaiseva kuu kyllä vauvankin kehityksessä. Ei hän vielä kesäkuussa heittäytynyt kaarelle, jos ei saanut paukuttaa levysoittimen kantta. Eikä harmistunut, vaikka muut söivät ympärillä jäätelöä, tai joivat jotakin mukista. Hampaiden harjaus oli jotain hassua, ei vielä suututtanut, että harjakapistus pannaan takaisin kaappiin. ( Ei vielä tosin se vaihe ole, että kimpaantuisi, kun hammasharja otetaan esiin...) Kukkaruukkujen mullan maistelu tai pudottelu lattialle ei ollut vielä ennen heinäkuuta lainkaan näin kiinnostavaa. Tai siis ei harmittanut lainkaan, kun otettiin savipaakku pois, jos tilalle sai muuta innostavaa. Nyt oma tahto puskee jo pikkuisellekin. Mutta se on somaa ja ennen kaikkea ei satuta ketään muuta.

Esikoinen on rakas herkkä poikani. Haluaisin osata kasvattaa häntä viisaasti hyväksi ihmiseksi. Samoin toki kuopustakin. Koitan kasvaa itsekin. Niin onnellinen olen saamastani "opiskelupaikasta". Niin kiitollinen, että tulin valituksi. Tämä on minun alani ja vaikken koskaan näkisi valmiin papereita, tämän aiheen parissa vietän mielelläni vaikka koko ikäni.

Kuulinko, oman ääneni. En saa luovuttaa, nyt vaan päälle tsemppi. Ja paitsi että esikoisella alkaa perjantaina oma kerhonsa, olen ilmoittanut hänet kanssani Käsikynkkä -kurssille. Ehkä se tekee meille hyvää, ihmeitä. Toivon niin, että tässä perheessä ei pian enää lyödä. Siis me aikuiset emme nytkään (ihan kauheaa, että suomessakin fyysinen kuritus on niin yleistä), mutta siis etteivät pienetkään. Rauhaa... Uskon että meillä on vain joku jakso nyt käytävä ja sitten ollaan taas vähän vahvempia vanhempia tässä asiassa.

Ja vauvojen silmiä, niitä on kyllä ilo katsella. Niin paljon hyvyyttä katseessa. Kiltteys on tavoittelemisen arvoinen asia, myös vanhempana. Kiltteys, en tarkoita mitään alistumista. Toki myös tunteiden laaja skaala on tarpeellista, jopa toivottua. Pitää vain löytää oikeanlaisia hyväksyttäviä ilmaisukanavia. Taidan päättää tämänkin postauksen edellisen kanssa samalla lauseella. Täällä jatketaan harjoittelua.

KAIKU, kaiku, k a i k u







Viikko sitten pääsin poikien kanssa metsäretkelle. Olin haaveillut oikeassa paikassa ääneen, että pääsisinpä mustikkaan. Yksi esikoisen kummeista tarttui lauseeseen ja ehdotti, että toteuttaisimme retken autollaan, kun hänellä nyt kerran on käytetty sellainen. Ja jotta aikeesta tulisi totta, minä taas tartuin tarjoukseen.

Ja sinne me läksimme eväskassin ja kantorinkan kanssa. Ja pienen paloauton, joka eksyi toviksi varvikkoon ja aiheutti esikoiselle huolenhetkiä. Ja minulle orastavaa sisäistä, "miksi sallin tämän tapahtua" -jupinaa.

Oli todella ihanaa, Nuuksiossa. Olin nettisivuiltaan katsastanut, että mustikkaa ei ole tänä vuonna juuri lainkaan ja sen me saimme todentaa itse mestoilla. Eipä ollut ei , ei ainakaan Haukkalammen parkkialueelta lähtevän merkatun reitin alkuosuudella. Että jos joku on menossa...
Mutta muuten ihan täydellistä. Ja oikein tähdellistä, sellaista, jonka toivoo ja uskookin säilyvän aina mielessä.

Takoi kyllä päässä, että "Tämän kaiken meille mahdollisti auto". Yksityisauto, sellainen kurja ja katala tiedättehän, jollaista meillä luonnonystävillä on tapana solvailla ja pitää monen pahuuden juurena. Mutta ei lähdetä kahden pienen lapsen kanssa julkisilla eväsretkelle metsään, seudun ihan toiselle laidalle, illalla. Tulla yöksi kotiin. Siihen tarvittiin autoa.
Sitten sopii toki kysyä, tarvitsemmeko me tällaisia matkoja. Ja kysyinkin, mielessäni monta kertaa. Sillä oli ihanaa.
Miksi sen, mikä on tärkeää, rakasta, puhdasta, vaatimatonta, alkuvoimaista, aitoa, kaunista, kasvattavaa, luontosuhdetta rakentavaa, mieleenpainuvaa... Täytyy myös saastuttaa. Niin kurjaa.

Mutta sen kerran kun näin teemme, niin ainakin teemme nauttien ihanuudesta ja arvostaen kaikkea sitä mitä luonto meille tarjoaa, mahdollistaa, antaa. Onneksi lapsetkin olivat tyytyväisiä, arvostivat saamiaan helmiä. Mitä nyt esikoisen jalkoja menomatkalla eväspaikalle väsytti ja takaisin tullessa hiukan mahdolliset hirvet jännitti. Ja kuopusta paluumatkalla autossa väsymys tovin itketti kovasti, kunnes tuli uni.

Mutta muuten luulen, että he saivat alitajuntaansa paljon juuri sellaisia tuntemuksia, jollaisista toivottavasti vuosien varrella kasvaa arvostusta ja rakkautta, luontoa kohtaan. Muistelin omia lapsena saamiani luontokokemuksia. Juuri samankaltaisiltakin Espoon järvimaisemiin tehdyiltä autometsäretkimatkoilta. Olisinko sama ilman Kaitalampea, kesämökkejä, partiota, vaelluksia...

Eväspaikka oli sama, jossa istuin läheisen ystävän kanssa viisi vuotta sitten, ennen ensimmäisiä treffejä nykyisen mieheni kanssa. Olin varma, että edessä on taas vain kahvittelua, maksimissaan pari ihan mukavaa tapaamista. Sillä mies haluaa kuitenkin olla vielä villinä ja vapaana, sellaisia olin tavannut jo useita.

Mutta halusimmekin muuta. Ja nyt sain olla samaisessa paikassa poikiemme kanssa kesäillassa. Ja oli nuotiot ja kaikki. Ja hyvä seura, kiitoksia. Sain myös nauraa iloa. Kummi kai keksi opettaa esikoiselle kaikua, sillä paikka oli otollinen uudelle kokemukselle, vastarannalla kalliota. Hän huuteli ensin sanaa "kaiku", useita kertoja. Riemastunut ja hiukan jännittynytkin ilme kasvoilla. Olihan ilmiö kuin taikuutta, oma ääni tuli takaisin! Avitin, että voi huutaa ihan mitä vain muutakin. Hän huusi nimeään ja veljeään ja puu, puu, vesi, vesi, metsä, metsä, saapas, saapas... Ihanaa! Oli ihana nauraa hänen kanssaan. Mietin taas, kuinka ihanaa on saada elää lapsen kanssa uudestaan tuttuja asioita alusta, ihan uusina. Muistaa, millaiselta asiat voivat tuntua aivan tuoreina. Kiitos, kun saan olla mukana.

"Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa"... Sitäkin olen pyöritellyt taas päässäni kuluneella viikolla. Entäs jos en ollenkaan huutaisikaan. Jos osaisin useammin olla ihan rauhallinen vaan. Kaikuleikkejä lukuun ottamatta hiljaisuus voisi olla paljon parempaa. Kuiskiiko metsä, jos sille kuiskitaan. Ei helppoa, mutta muistaisinpa edes koettaa. Rauhallisella äidillä rauhallisia lapsia... Motiivi on kovin kirkas, jatkan sinnikkäästi harjoittelua.

perjantai 8. elokuuta 2008

Ikävä vintille





Muut nukkuu, tahdoin vielä kirjoittaa. Ulkona ropisee rauhoittava sade peltiseen ikkunalautaan. Kuulostaa kivalta.. Haluaisin vielä tänä kesänä käydä mökillä. Olla ulkona helteellä. Vieläköhän tulee kelejä?

Yhtäkkiä kaipasin myös kovasti yhdelle tietylle mökille, vintille. Ehkä se oli tuo ropina, mikä minut sinne kuljetti. Mietin, kuinka avattaisiin pikkuikkunaa, kuinka tavallaan olisi pimeää ja ahdasta ja kuitenkin niin tuttua ja mukavaa. Samat kuvat vuodesta toiseen seinillä. Samat viltit peitteinä. Aamulla piti tömistellä luukkua, niin aikuiset tuli avaamaan ja toivottelemaan huomenia.

Sitten yhtäkkiä ei päästy sinne enää. Mökin haltijat olisi tosi surullisia, jos tietäisivät. Tosi iloisia, jos olisivat kuulemassa, kuinka paljon ihania muistoja meillä on heidän aarteesta. Kuinka kovasti kaipaan ja kuinka paljon surettaa ja harmittaa, etteivät poikani saa sitä paikkaa tuntea. Pitääkin muistaa kertoa heille, kuinka äiti pienenä tyttönä mökillä...

Kuppi teetä odottaa juojaa. Kunpa jaksaisin vielä hetken kirjoittaa, ennen unta.
Nämä kuvat eivät ole mökiltä, vaan olohuoneesta. Rakastan noita kesävarpaita, jotka toivottavasti hohkaavat lämpöä vielä talvella. Rakastan myös noita pieniä sormia, jotka napsivat herneitä palosta. Niin pienet ja silti jo taitavat...

Tuntuu hyvältä ikävöidä vintille, hymyillä muistoille, juoda teetä, kuunnella ropinaa, käydä välillä tuttina, kirjoittaa, rakastaa.

maanantai 4. elokuuta 2008

Välillä roiskuu




Lauantaina oli tosi paha mieli. Kävi ajatus, etten ole päivittänyt blogiakaan aikoihin, ja että parempikin niin. Haluaisinko muka tallettaa niitä tuntoja.

Kun opiskelin, nuorena, ystäväni (kolme siskosta) asuivat vuokra-asuntoa keskeisellä läpikulkupaikalla Helsingissä. Siellä oli aina hauska poiketa. Kuka vain saattoi myös tulla samaan aikaan, siellä oli sellainen tunnelma ja meininki. Koskaan ei tiennyt ihan varmasti, kuinka päivä kulkisi, kivaa olisi kummiski.
Yhtenä iltana muutama innostui kirjoittamaan runoja. Annettiin tyylilaji ja kai otsikoita. Sellainen oli minulle uutta. Hämmennyin, kun huomasin, että tyylilajien tunnistelu oli toisilla tosi hyvin hallussa.

Mietin eilen, kuinka omaa blogiani karrikoitaisiin jossakin toisaalla. Ainakin esiintyisi sana "rakastan" ja jotakin imelää juttua perheestä ja kotiäitiydestä. Siirappia, "olenko minä huono ihminen"- vuodattelua ja sitten taas rauha.
Onko minulla hyvä aina, enkö uskalla muuta.

Olin jo laittaa päivähoitohakemukset vetämään. Hoitakoon muut sitten paremmin, minä lähden menemään. Takaisin sinne työelämään, jonka h a l l i t s i n. Pois kodista, jossa välillä tuntuu, että pyykkivuorikin hoitaa oman hommansa minua taitavammin.

En sitten lähtenyt mihinkään. Ei tässä oikein ennätä jäädä itkemään, kun vauva haluaa maitoa. Ja esikoinen pyytää, että juttelen laastareiden sanomia. Tiedättehän, äidit osaa leikkiä sitä, että polvilaastari puhuu sormilaastarille...

Onneksi meillä on käynyt ystäviä kylässä nyt viikonloppuna. Parempi mieli. Ennen miehen nukahtamista ennätin kuiskata, että tuskin päiväkodissa on ratkaisevasti paremmat olot, kuin meillä täällä kotona. Olen kuiskannut niin ennenkin, nyt se taas tuntui selvemmin. Oli kiva katsoa koneelle latautuvia kuvia viikon varrelta. Oliko meillä tosiaan ihan juuri niitä kaikkia.

Ja tässä kuussa alkaa esikoisen kerho, saa sitten sellaistakin antia. Minulle tekee hyvää, että hiukan rajoitetaan vapauksia. Raamia... Olen huono siinä ja tässä ja kaikenlaisessa kotipuuhan organisoimisessa. Mutta voinhan kokeilla. Huvikseni laatia vaikka listoja, päivittää kalenteria, muistikirjaan kirjoitella, piirrellä, maalailla, suunnitella...

Elokuussa on vääjäämättä syksyn tuntua, jos kelitkin käyvät näin kylmiksi. Mutta toisaalta ei ole vielä yltiötoiveikasta odottaa helteitä. Ihan kesä!
Puistokin aukeaa tänään.
Hyvää viikkoa, täysillä päin vihreää valoa.