sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Paljon pienessä hetkessä

Metsässä aika kulkee eri tavoin, kuin yleensä. Joskus aika toki livahtaa siivillä, mutta usein varttikin tuntuu tavallista pidemmältä, täydemmältä. Metsävartissa saattaa ehtiä vaikka mitä. Sytyttää nuotion, haistaa savun, paistaa nakin, muistaa tulikeppileikin, kuulla tikan ja lehtien kahinan, löytää inkkarirannan. Parhaimmillaan metsässä ei tarvitse ajatella kelloa. Pääsee irti monesta turhuudesta. Pää täyttyy jo silkoista aistimuksista.

Ystvävien seuralla on samoja piirteitä. Vaikka saisi tavata vain lyhyesti, täyttyy moneksi päiväksi. Ja seuraavalla kerralla muistaa jotain heti. Kuka tuo toinen oli, ja kuinka hyvää hänen seuransa teki. Vaikka välissä olisi kaksikymmentä vuotta.

Meillä oli ystäväni poikansa kanssa yökylässä. Heitä, keiden luona käytiin kesällä matkalla. Ihanuutta.
Ja sain tavata toisenkin vanhan luokkakaverini, "mahti-ysiluokaltani". Kutsuimme luokkaa sellaiseksi, teimme verivalankin kerran, ettemme koskaan erkanisi. Henkselihousujeni hakaneulalla, tökkäsimme sormeen kaikkia. Olimme varmaan jollakin oppitunnilla, vuorella. Koulun ihania puolia, kunhan opettajan antamat tehtävät tuli tehdyksi, ei väliä teimmekö ne luokassa, jonkun asuntolahuoneessa tai vaikka ulkona.

Toinen tapaaminen jäi tosi lyhyeksi, mutta yritän ajatella, että ennätämme lisää seuraavalla kerralla . Jää harmittamaan, jos ei ehdi kunnolla edes kysymään, mitä kuuluu. Koska kuuluuhan sitä väkisinkin jotakin ihmeempiä, kun välissä on vuosikymmeniä. Ihan hymyilyttää. No mitäs tässä, eipä mitään erikoista? Tai no olen nyt aikuinen, asun omassa asunnossa, käyn töissä, ammatti hankittuna, minulla on puoliso ja kaksi lasta. Olisi siinä niillä teineillä sulattelemista, jotka joskus vannoivat niitä valoja.

Lujia. Haluaisin ajatella, että me ihmiset olisimme. Kestäisimme vaikeuksia. Sitkeästi uskoisimme, että sateiden ja pimentojen jälkeen tulee aurinkoja. Pienetkin hetket olisivat merkityksellisiä, hyvässä. Antaisimme itsemme täyttyä janolla. Elämä on hieno seikkailu, jossa kannattaa keikkua mukana. Koskaan ei tiedä, mitä on seuraavan mutkan takana. Eikä aina tarvitse uskaltaa kurkistaa yksin. Yksikin tärkeä ihminen vierellä, voi antaa tarvittavia voimia. Pojat, tämän toivon teidänkin muistavan aina, vaikken kuitenkaan osaisi opettaa, edes kertoa.

Kuinka kiitollinen olenkaan, että meillä on monta tärkeää ja rakasta. Osaisimmepa pitää ihmissuhteistamme parempaa huolta. En ole loputtoman taitava.

Taas uusi viikko, onnea. 

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Viikon loppu

Viikonloput menee nyt näemmä toipuessa. En vielä jaksa olla uutta luova. Vielä - toivon, että kyllä se taas tästä. Ja uuden luomiseksi lasken nyt myös siivoamisen ja vähän makarooninkeittoa vaativamman ruuanvalmistuksen.

Minulla on onneksi ihana mies. Kun olen kaaoksen keskeltä luikkimassa ystävän kanssa teelle lauantaina, hän sanoo lähtösuukkoa antaessa, että koita nautiskellä. Ja kun tänään vähän tiskaan, hän sanoo, ettei minun tarvitsisi, hänellähän alkaa syysloma.

Onko hän koskaan nälväissyt minua velttoudestani tai saamattomuudestani, enpä muista.
Ei epäilystäkään, kuka pitää tätä pakkaa kasassa.
Vaikka on minullakin varmaankin joku osa.

Tänään kävin pyöräilyllä kuopuksen kanssa. Puolikuu oli hieno ja otsalampustansa oli oikeasti apua, kun aurinko ennätti laskea. En löytänyt lähtiessä kameran muistikorttia, paitsi jonkun ikivanhan, jossa tiesin olevan vain ihan pikkuisen muistia. Ihmettelin perillä, kuinka vain kahden kuvan verran, voiko niin pieniä kortteja olla olemassa. Mutta nappasimme sitten sen kaksi kuvaa ja nautiskelimme lopuista. Maisemista, tunnelmista, taivaan muutoksista.

Kotona selvisi, mikä vei sitä tilaa kortilta. Kuusi vanhaa videopätkää. Kuvattu mökillä joskus, kun pojat olivat yksi ja kolme.  Arvatenkin ihana katsella. En todella muistanut sellaisia olevan olemassa. Kuinka suloisia. No, sen kyllä muistan, mutta ihana silti matkata. Viiden vuoden päähän.

Kauniita unia. Hyvää viikkoa. Voimia ja valoa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Nyt jos koskaan

Lauantaisin käyn teellä. Teehuoneella Eerikinkadulla. Olen käynyt jo viitenä peräkkäisenä lauantaina. Viikon kasvatusvapaa hetkeni. En kasvata ketään, edes itseäni, enkä pode huonoa omaatuntoa kasvattamattomuudestani. En toki aina muulloinkaan kasvattele aktiivisesti, mitä se ikinä sitten tarkoittaisi, mutta äitiyden ja opettajuuden yhdistelmä takaa lapsiin liittyviä ajatuksia päähän tasaisen varmasti.

Hyvän teen äärellä yllättävän moni asia on hetken hyvin. Sanoisin kaikki, mutta se menisi ehkä liioitteluksi. Huolet tai ahdistukset eivät tule mieleen ensimmäiseksi tai päälimmäisiksi. Hymyilyttää, kun tuntee olonsa rentoutuneeksi.

Eilen pohdin, kuinka hyvää monelle tekisi, hukuttaa murheet teehen vaihteeksi. Yleensä en saa ketään teeseuraksi, mutta montaa olen istuttanut mielessäni vastapäätäni. Eilen olisin ennustanut teelehdistä. Kai niin voi tehdä, jos kerran kahvinpuruistakin ja tähdistä. Hyvää näin edessä. Miksi joskus onkin elämä silkkaa pyristelemistä.

Tänään sain käydä kuopuksen kanssa metsässä. Tai oikeastaan me käytiin kallioisella rannalla tuulessa. Kuulemassa lokakuuta. Kotimatkalla poikettiin palstalla. Nostettiin pussillinen maa-artisokkia. Kuopus naulasi vasaralla. Ei pidetty hoppua. Aurinkokin tuli lopulta.

Kuulin rannassa, kuinka kuopus sanoi, että nyt on hyvä olla. Hienoa, että tuntee sellaista. Minullakin oli todella. En itkenytkään, ei ollut lähelläkään. Kerroin kyllä, että olisi saattanut olla surumielistä ja haikeaa, jos olisin ollut yksikseni. Olin iloinen, että lähti seuraksi. Vaikka tiedän luonnon olevan hyväksi, joskus ei jaksaisi. Olla niin hiljaa omine ajatuksineen. Joskus toimii paremmin rempseä zumba koulun salissa muiden keski-ikäisten rouvien kanssa. Tai tee teehuoneella kaupungilla.

Luontoretki, hyvässä seurassa.

Nyt jos koskaan, on juuri tällaista. Ja minä rakastan samoja, minun omia. Olen kiitollinen kotini voimasta.

Toivon hyvää viikkoa!