perjantai 11. heinäkuuta 2008

Sanat ja teot



Joidenkin voi olla vaikea sanoa, että rakastaa. Minulta se tulee ehkä liiankin usein ja melko lailla vaivatta. Minulla vain on tapana. Olen lapsesta saakka enemmän tai vähemmän aktiivisesti pelännyt, että kuolen aivan liian aikaisin. Jotenkin yhtäkkiä ja saamatta selittää, että oikeasti rakastin ja sain niin paljon hyvää ja mielelläni kiittäisin. Kaltaisiani on muitakin. Olen lukenut heistä erinäisistä yhteyksistä haastattelujakin. Muistan nauraneenikin. Joku kertoi pelkäävänsä, että liukastuu roskia viedessä ja viimeiset äänet jotka kaikuvat ovenraosta kotiväelle, ovat puukengän kalahdus ja se p...kele.

Ehkä siksikin, aamulla ensimmäiseksi, "huomenta rakas kultani" ja illalla ennen unta, "minä rakastan teitä kolmea".

Mutta kuinka se näkyy todella. Silloin kun satun olemaan huonona. Huonolla tuulella, huonoissa voimissa, huonoja unia nukkuneena, tai mitä muuta nyt sitten onkaan vialla. Vaikea varmaan uskoa. Ehkä pojat voivatkin uskoa, sillä heille pisimpään tsemppailen, mutta puolisoa, ei päästetä helpolla.
Ei varmaan harmita kuulla, että vaimo rakastaa. Mutta voisi sen kai jotenkin toisellakin tavalla osoittaa, kuin sillä, että uskaltaa piamahtaa.

Oltiin meren rannassa taas yhtenä iltana poikien kanssa. Olin lähtenyt kiukulla. Niin turhaa marinaa, että ei viitsisi enää edes muistella. Rannalla oli kesä ja esikoinen oli polkenut pyöräänsä niin innolla. Kuopuksella on uusi kantorinkka ja siellä hän istui huhuillen suloisena. Hiekalla riisuttiin kengät ja pelattiin palloa. Vauva konttasi ja tilaa oli painella, hihkua, olla intona!
Meillä on kaikki niin hyvin! Pysähdy, nauti, ota rauhallisesti, mieti. Soitin miehelle, ja pyysin taas kerran anteeksi.
Ja sitten en hetkeen tiuski. Enkä kiristele, enkä tahallaan tulkitse sanottua piikeiksi.

Avioliitto on ihme diili. Siinä luvataan tosi paljon, kun luvataan tahtoa rakastaa toista ihan aina. Vaikka kuinka kuvittelisi, ei sitä voi millään nähdä mitä kaikkea on tulossa. Millaiseksi kasvetaan, mitä halutaan, millaisiksi milloinkin ja missäkin elämäntilanteessa muututaan. Mutta siis rakastetaan.

Kiitos muru että olet kanssani tässä samassa sopassa. Eikös ole ihan herkkua. Hymyillään kiikkustuolissa. Voi silloin me oltiin niin nuoria ja luultiin tietävämme suurista tunteista. Anteeksi, kun tekoni eivät aina kerro suuren suuresta rakkaudesta. Samoin te hömppänän pömppänät poikani. Äiti taas jälleen kerran päätti oppia paremmaksi ihmiseksi. Muttei se käy ihan helposti, kiitos kun olette avuksi. Muistutatte vahvasti, että hyvä kantaa ja se että sanoo, "rakastan", kannattaa. Kun pyrkimys on hyvä ja sentään yleensä onnistuu sen myös osoittamaan, eivät muutamat kiukut ja äidin oikut voi perustaa kaataa. Sitä rakkautta.
Jatketaan harjoituksia, jooko, rakastan sinua ja sinua ja sinua...

2 kommenttia:

aurinko ja kuu kirjoitti...

Hei.Ekakertaa blogissasi ja tämä kirjoitus osui ja upposi!!!Kiitos siitä...Voi miten tuttua..rakkauden ristiriitaisuuden kyyneleitä.
P.s blogikammokokemus kuulosti kamalata...what happened??Jos vaikka ottaisin opiksi itsekin.

Joola kirjoitti...

Olin saanut lapsieni kuvista ihailevan kommentin mieheltä, jonka oma blogi vaikutti epäilyttävältä ja epämääräiseltä. Ja oli siellä se sana bedo... muun vieraskielisen tekstin joukossa. Kaikenlaisia on maailmassa. Yrittää nyt tässä sitten tasapainoilla. Pysyä mukana ja pitää esillä itselle tärkeitä asioita, jopa hyvää ja kaunista. Jottei nettimaailma jäisi vallan vaan kieroutuneille. Eihän sen niin pitäisi mennä. Mutta koitan olla kuvien suhteen tarkempi ja omatuntoani rauhoittaakseni lisäsin tuollaisen terkstin tuonne ylös, että toivon, ettei kuviani kopioitaisi . En todella halua olla mukana missään rikollisessa tai tukea lapsiin sekaantuneita!