lauantai 29. maaliskuuta 2014

Helsinkini

Tästä kaupungista on niin moneksi. Istuin eilen nuotiolla yhden päiväkodin pihassa. Linnut lauloi, orava rapisi puussa, meille kerrottiin satua, aurinko poskilla, savun hajua. Mietin, että tällainenkin paikka on olemassa pääkaupungissa. En halua muualle, en enemmän maalle.

Se on ihana tunne, kun on tyytyväinen. Edes johonkin. Olen paljoonkin.

Tuli odottamaton itku tavallisen leikin kesken. Perhana. Kuinka selitän nopeasti ventovieraille, että ei hätää, joskus minulle vain tulee tällaisia. Tekemättä isompaa numeroa tunteilusta. Tansaanialainen tarjosi nenäliinan ja sanoi, että sinä teet hyvin. Juttelimme bussimatkan keskustaan. Puutarhanhoidosta, teineistä, käärmeistä, vuodenajoista, siitä, kuinka Suomessa on vaikea oppia reittejä ja paikkoja, kuulemma, kun talvella on tyystin erilaista kuin kesällä.

Kohta ollaan siellä. Ajassa, jolloin ei ole koskaan pimeä. Puissa lehtiä.
Mutta ei kiirettä, hyvä sekin, kun paras on vasta edessä.

Tänään on Earth Hour. Sammutamme valot, jos olemme kotona. Mutten pidä hoppua, toivon, että saamme juhlia kouluikäistä kummipoikaa useita tunteja. Ihanaa, että hän on olemassa.

Mikään ei ole itsestäänselvää, kiitetään kaikesta siitä mikä on hyvää!

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Selvittämättömiä asioita


Mitä jos vain kysyisin:
"Heippa, juteltaisiinko? 
Tiedän, että arjessanne on tähdellisempääkin tekemistä, mutta jos kuitenkin, edes lyhyesti."

Ehkä jonain päivänä. Muttei vielä. Ties vaikka pahentaisin. Sitä nyt tuskin jaksaisin. 

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Sormukseton ei ole onneton

Aloitin aamuni sanalla kiitos. Kiitos, että sain herätä mieheni vierestä. Kiitos, että ystävä oli yökylässä. Kiitos, että aurinkoinen kevätaamu tuntui niin hyvältä.
Ihana kävellä paljasjaloin harmaassa villapaidassa ikkunan eteen ja todeta, ettei tarvitse lähteä mihinkään. Vapaapäivä.

Viikko sitten leivoin pullaa ja täytin voileipiä jalkapallokentän reunalle. Jynssäsin kädet huolella ja riisuin sormuksetkin, mitä en tee koskaan, viimeksi ehkä raskausturvotuksen aikana, ja silloinkin roikotin aarteitani ketjussa kaulalla. Tiistaina huomasin, etten ollut laittanut sormuksia takaisin. Muttei niitä löydy mistään, on pengottu roskis ja imurikin.
Rakastan siltikin.

Yöllä kipitän lähikauppaan vartti ennen sulkemisaikaa. Ostaribaarin karaoke kaikuu ulos saakka. Kaurismäkiläinen tunnelma. Välillä koko elämä tuntuu käsikirjoitetulta, kohtausten sarjalta. Mutta melkoinen taituri on ollut luomassa teosta, tekee melkein mieli käyttää huutomerkkiä lauseen lopussa. Ja kuitenkaan minun ei tarvitse olla näyttelijä, roolisuorittaja. Eikä kukaan voi oikeasti liikutella minua pelinappulana. Kukin voi osittain juonittaa omaa tarinaansa, minulla on omaani omat oikeuteni, mutta toisaalta, en minäkään voi ennakoida, kuinka kulkee kenelläkään toisella lähelläni tai kauempana.

Kiitin siitäkin aamussani, että olen tyytyväinen osaani ja elämääni. Mikä onni, että paikkani tuntuu luontevalta. Jos kysyt, voin hyvin vastata, että olen onnellinen ja tyytyväinen.
Vaikka toki paljon muitakin tunteita tunnen. (Onnellisuus ei olekaan vaan tunne, vaan olotila tunteiden alla, taustalla.)

Uskon, että terve mieli reagoi asioihin. Itkee, nauraa, huolestuu, pelkää, masentuu, kirkastuu, jännittää, suree, iloitsee, innostuu, vaivautuu, seisahtuu, suuttuu, rauhoittuu, asettuu, muuttuu. Sanon ystävällenikin, ettei pelkäisi olevansa sekaisin, vaikka joku sanoisi niin. Ja toisaalta, vähemmästäkin. Mikä milloinkin on syy ja seuraus. Muttei sekaisuus ole vääryys. Joskus niinkin, mieli voi olla sekaisinkin. Ja vielä jos sen huomaakin ja tekee asialle jotakin. Hyvä. Hakee balanssin, vaikka välillä horjuttaakin. Selviämme, varsinkin, jos emme jää selviytymään ihan yksin. Jokaiselle on joku tuki jossakin. Puu, kaupan kassa, koira, ystävä, puoliso, opettaja, lapsi, taivas - kuka milloinkin kenellekin.

Päivällä hymyilin keskustelulle, jonka kuulin eilen uimahallissa. Kaksi pikkutyttöä jutteli suihkussa. Olivat haltioissaan uimavalvojan heille lainaamista sinisistä uimalaseista. Miettivät, että tahtoisivat sellaiset omaksi, ja sitten keksivät, että voisivat toivoa uimalaseja syntymäpäivälahjoiksi.
- Mä ostan sulle tällaset synttärilahjaks!
- Joo, mäkin ostan sulle!
-Haluutsä sellaset vaaleenpunaset mis on prinsessankuvia?
-Ei. Mä haluun tällaset ihan samanlaiset.
- Joo. En mäkään tykkää prinsessoista. Niiden pitää vaan aina olla sisällä linnoissa. Mielummin mä haluun olla gorilla! Ne saa myös juosta vapaana ulkona.

Gorilla. Eikö siihen viisauteen ole tänään hyvä nukahtaa. Aamulla herätä sanomaan huomenta. Syödä kiireetön aamupala.
Jaksamista. Erityisiä ovat ne, jotka ovat oikeasti aidosti olemassa. Itselleen ja toisillensa.
Jatketaan harjoituksia.


lauantai 15. maaliskuuta 2014

Mäellä

Kurja kirje sulki kuopukselta yhden oven, joka esikoiselle on auki.
Kestän sen kuin... No en hirveän hyvin kestänyt, tein ruuan, söin, join siiderin, nukahdin.
Tiedän, että meillä on kaikki hyvin. Ja aukeaa uusia ovia. Löytyy omia polkuja.
Silti, joudun nielemään vielä monet kyyneleeni. Vaikeaa olla äiti. Parasta ikinä silti.

Kalakeittoa keittäessäni avasin ikkunan. Jos joku kulki ikkunan ali, saattoi kuulla japanilaista ysäripoppia. Oli vahingossa tovin vola melko kovalla, lohtuna. Tajusin hienon kuun. Kuopus leipoi suklaakakkua. Meille hän riittää juuri tällaisena, ihanana. Ylittää ja pakahduttaa.

Hyvää viikonloppua. Ehkä tarvitsin tämänkin. Vapaapäivät ainakin.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Muutos

Olemme putkiremonttievakossa. Blogikatkos ei ole johtunut muutosta, eikä siitä, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa. Ehkä on ollut liikaakin sanotettavaa. Tänään tavaroita järjestellessäni kirjoittamattomuus oli käydä sietämättömäksi. Miksi en jo kirjottaisi. Minulla on ollut ikävä taltioimistani.

Tietokone on eteisessä pikkupöydällä. Kirjoittaessa puutuu jalat tai selkä. Kerron, että on tapahtunut myös surullisia. Ihana tätini kuollut, vaikka vasta juhlimme syntymäpäivät ja toivoin, että sittenkin uusi lääke voisi toimia.

Esikoinen kertoi, ettei voi uskoa, että ihminen kuolisi kokonaan. Meidän täytyy syntyä uudestaan. Kerron, että useat ihmiset ajattelevat kanssaan samalla tavalla. Minä ajattelen niinkin, että kuollessamme elämämme siirtyy jäljelle jääviin rakkaisiin ja läheisiin. Tätini kuolinvuoteen vierellä, saatoin melkein nähdä käyvän niin.
***
Saimme nukkua mieheni kanssa kaksin ensimmäisen yömme tässä kodissa. Tuntui, kuin olisin saanut kokea hääyön uudestaan. Aamulla nousin sotkun ja epäjärjestyksen keskelle. Puussa ikkunan edessä oli variksia. Jääkaapissa aamiaistarpeet, jotka haettiin kaksin yöllä alepasta.  Ei jaksettu kauemmas hippaamaan, eikä tarvinnutkaan. Oltiin jo ulkomailla, väsyneinä ja rakastuneina. Illalla koko perhe koossa. Juuri tässä elämässä haluan nyt olla!

Kuuntelin muutossa vanhoja c-kasetteja. Löysin sellaisia, joissa puhuu 16-vuotias minä, kuinka järisyttävää sellaista on kuunnella. Minä tunnen tuon tytön yhä, ei parikymmentä vuotta näköjään kaikkea muuta. Ystäväni oli kysynyt minulta elämäntarkoitusta. En kuulemma kai vielä ollut täysin löytänyt sitä, mutten ollut hukassakaan. Mahtavaa. Ja sitten jatkoin, että varmaankin elämän tarkoitus on klassisesti olla jollain tavalla onnellinen ja elää niin, ettei vahingoittaisi muita. Hyvä teini minä, yritän tuota yhä.

Aamulla syön appelsiinin ja juon teetä. Maanantait ja torstait on paasopäiviä. Se kuusitoistavuotias minä jätti punaisen lihan pois paastonajaksi, eikä koskaan ottanut enää takaisin. Voin yhäkin luvata yhtä jos toistakin ja vielä onnistuakin. Ehkä pian osaan taas juostakin.

Voimia alkavaan viikkoon. Me selviämme siitä kyllä!