maanantai 23. kesäkuuta 2014

Juhannus Nuuksio

Kaupunkijuhannukset on nähty. Pärjään ja selviän ja pidänkin, tietenkin. Mutta usein viimeistään juhannusaaton taipuessa yöksi, kaipaan maalle. Miksi en sitten menisi sinne. Pojat, mentäisiinkö Nuuksioon? Hyvin varovainen kysymys. Heitä voi innostaa mikä tahansa - tai olla innostamatta.

He lähtevät kanssani. Kuinka onnellinen äiti olenkaan. Olemme harjoitelleet helteisillä keleillä. Selviäisimme kyllä, vaikka sataisi ja olisi kylmä. Ehkä. Uskallamme kokeilla. Onneksi.

Saamme kyydin veljeltäni ja hän jää seuraksemme iltaa istumaan. Tulee seuraavanakin iltana, kuin kylään mökillemme, meidän kanssa nuotiolle. Tiedän, että pojat ovat kanssani iloisia, jaetuista kokemuksista.

Kuinka nopeasti on mahdollista hypätä toiseen todellisuuteen. Ei ole kiire. Emme katso kovin tiuhasti kelloa. Heräämme. Pelaamme uunoa, siirrymme hiljaksiin penkeille, sahaamme puita, sytytämme nuotion. Illalla taas valvomme, kunnes nukuttaa.  Ruuat syömme samasta kattilasta. Pojatkin osallistuvat tiskaamiseen. Neulasilla on hyvä putsata kattila puhtaaksi rannassa. Puiden alla ei sada, vaikka lammenpinta pisaroi. Pitkin retkeä kohtaamme sadekuuroja, muttemme kertaakaan kastu kunnolla. Paitsi esikoinen, kun hän putoa puun päältä veteen. Pelästyy, mutta onneksi tiedän jostakin syystä heti siitä itkuisesta säikähtäneestä ÄITI huudosta lähtien, että nyt kun vain autan ja rauhoittelen, niin tästä hän saa hyvän seikkailukertomuksen.

Käyn aamu-uinnilla molempina aamuina, mikä on silkkaa hulluutta, kun keli on jäätävä eikä kukaan tai mikään pakota. Mutta mennä tahdon, koska voin. Kuopus jää telttaan ja lupaa avata teltan vetoketjut valmiiksi, kun lähestyn telttaa ja huikkaan, täältä tullaan. Kipitän  paljasvarpain sadanmetrin polun villapuserolla ja uikkareilla. Vesi on kylmää ja varpaita palelee takaisintulomatkalla. Mutta olo on vahva ja onnellinen. Metsä ja seura tekevät sen.

Esikoinen pohtii kahden yön jälkeen, ettei ole nähnyt itseään peilistä moneen päivään. Totean peilittömyyden tekevän ihmiselle hyvää. On tärkeämpää tuntea, miltä tuntuu, kuin katsella, miltä näyttää.

Juttelemme paljon. Ja pojat vuolevat puukoillansa. Kiitos, että säästymme haavereilta! Olemme kaukana ensiapuasemilta. Nuotiolla he saavat myös leikkiä tulella. Sytyttävät keppien kärkiä, ovat tehneet niin kaikilla nuotioreissuilla. Uskon, että nuotio tekee hyvää. Je metsänvihreä. Ja sateenropina teltan kattoon. Ja havunneulasia täynnä oleva maa, polut. Savunhaju. Retkiruoka. Mansikkahillo ja tikkupulla. Puskapissat. Makuupussipaini.

Palelen yöt, muttei se pilaa mitään. Toisena yönä näen unta, jossa olen ihastunut Mikko Kuustoseen ja hän minuun. Muistan unesta pitkiä pätkiä enkä voi olla hymyilemättä, ihan vaikka jo sille, että olen värjöttelyltäni sittenkin saanut myös nukuttua. Olen unessa ihan minä itse, vaikka elän ihan eri elämäntilanteessa, eli en ole kahden pojan äiti ja naimisissa. Sekin huvittaa minua heti aamulla, sillä en olisi sitä mitä olen nyt, hyvässä enkä pahassa, ilman miestäni ja poikia. Päätän, kotona kaivan suuren lämpimän peiton kaapista, enkä yritä enää sinnitellä pelkällä pussilakanalla, niin kuin lämpiminä kesinä. Saan käpertyä mieheni kainaloon, lämpöön. ihanuuteen.

Haukkalammen luontotuvalla meille neuvotaan ihan uusi bussipysäkki. Busseja ei mene järin tiuhasti ja on vaikea arvioida, kauanko kävelemme rinkkojen kanssa. Lohdutan poikia, ettei haittaa jos myöhästymme yhdestä, sillä tulee seuraavia. He kertovat toivovansa, että myöhästymme, sillä eivät tahdo ihan vielä lähteä. Olen pakahtua. Mikä onni minulla on luonani. Minun poikani viihtyvät metsässä ja vielä minunkin kanssani. Kerron kuinka tunnen niin tuon tunteen. Halun vielä viivähtää, hiukan siirtää, paluuta.

Mutta onnistuneelta matkalta jaksaa palata takaisinkin. Meille jäi valtavasti muistoja ja tarinoita. Kuviakin. Tänään nenäni vuotaa ja pelkään, että sain kylmääkin. Lääkitsen itseäni torkuilla ja teellä. Ajatuksella metsästä. Jossa sain olla poikieni kanssa, kaksi yötä telttailemassa. Oli ihana juhannusjuhla.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Tällaista ei ole ollut koskaan

Ensin lähtivät matkaan kuopus ja puoliso. Nyt esikoinenkin on kanssani eri maassa. Viikonlopun. On juuri niin erityislaatuista, kuin olisin kuvitellut, jos olisin ennättänyt tai uskaltanut jotain olettaa. Ilta oli hiljainen. Pesin keskiyöllä vessoja ja kuuntelin vanhoja äänikirjekasetteja. Tekevätkö kaikki "yksin kotona ensimmäistä kertaa -äidit" sellaista.

Ja nyt menen valvomaan juoksioita. Tienaamaan rahaa juurikin sen futarin joukkueelle, joka nyt on ensimmäisellä ulkomaanturnauksellansa. Hiusgeeli pakattuna laukkuun. Ja tussi, jolla hän kirjoittaa käteensä idolimaalivahtinsa nimen onnea tuomaan ennen otteluita. Kaksivuotiaana hän kikkaili jo olohuoneessa. Minun ompelemissa trikoisissa peliasuissa. Puhui olevansa matsipelaaja.  Ja nyt jo on todella, vaikka silmissäni hän on vielä pieni monella tavalla. 

Kuopus ja isi, mieheni, katsomassa kentän laidalla. Heillä on oma pidempi seikkailunsa laivalla ja junilla. Perheen yhteishalaukset ennen lähtöä. Hetki, jolloin ajattelin, ettemme ole ihan kaikkea tehneet väärin miehen kanssa.

Rakastan omiani loputtomasti.
Kirjoitin eväsleipäpussiin salaviestin ÄRS.
Ehkä se ei ole vielä liian noloa.
Toivon, etteivät koskaan unohda.

Nautin erikoisista omista päivistäni ja odotan, että joukkoni ovat taas koossa kotona.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kutsu elohon kuultu

Pojilla ja miehellä alkoi ansaittu kesäloma. Omaani odotan vielä kuutisen viikkoa. Mutta kestän sen kyllä, onhan kesä. Taitaapa olla niin, että elän kesistä. Tarvitsen pitkiä päiviä, jolloin ennätän kunnolla herätä. Vielä illallakin voi keksiä, mitä kivaa tekisi tänään.

Koulun kevätjuhlan päälle turisteilimme kotikaupungissa. Istuksimme Käpylän Lippakioskilla. Voimme suositella. Kaikki turistit eivät saa nähdä vastasyntynyttä vauvaa puutalossa, mutta meille kävi tuuri, kiitos paikallisten ystävien, jotka elävät tuota ihanaa elämänvaihetta. Kun esikoinen on saatu kantaa kotiin ja päivät täyttyvät silkasta pienen ihmisen tuhansien ilmeiden ihastelusta. Ja käsien heilautusten ja sormien ojenteluiden ja haukotusten. Inahdusten. Ja jep, pyykkikoneen pyörityksen ja mitä kaikkea sitä siihen liittyykään. Sivullisena näen lähinnä vain aarteen ja alun puhtauden. Pienuuden, ohikiitävyyden. Muistan, kuinka oli oma hetkeni joskus monta vuotta sitten. Enkä ihmettele yhtään, kuinka jäin kotiin vuosiksi.

Katselemaan ilmeitä, liikkeitä. Tänäänkin meinasin myöhästyä jumpasta, kun tahdoin viipyä miehen kainalossa pihan penkillä katselemassa meidän pallonpompottelijoita.

Kysyn itseltäni mitä kuuluu ja vastaan, että nautin suunnattomasti tästä elämästäni. Vaikka se täyttyisi välillä ties millaisista ajatuksista, arjenaskareista, kodin sotkuista, tekemättämistä töistä, hoitamattomista asioista. Kiitos, että saan juuri tässä olla!

Kesäkuun ensimmäinen, nautin pakahtelusta.