lauantai 28. toukokuuta 2011

Kirppismuistelo







Viikko sitten sunnuntaina oltiin myymässä kirpputorilla. Lauantai iltana mietitiin, ettei vaan jaksa. Hakea tavaroita kellarista. Ja pojat ei kuitenkaan jaksa kauaa. Ja en saa yksin rahdattua kaikkea, ja mies on luvannut mennä muuttoavuksi ja kaikkea muuta sellaista perustelua.

Sitten sunnuntaiaamuna aurinko paistoi. Kello tuli kymmenen, ja tiedettiin markkinoiden alkavan. Mennään sittenkin! Pari tuntiakin on tyhjää parempi. Jos vaikka jätskirahat tienataan niin ei ihan hukkaan seisoskelu menisi. Ensi kuussa saattaa sataa ja riskittömiä ilmaisia myyntipaikkoja ei liian usein ole tarjolla. Ei mennyt kuin hetki ja jo oltiin romppeinemme paikalla. Parit lastenrattaat ja kippikärry kuljettimina. Kaksi innokasta poikaa apuna.

Ja pojat jaksoivat monta tuntia! Olin niin onnellinen koko hommasta. Pieni hassu perheemme yhdessä yrittämässä. Välillä kävivät miehen kanssa kotona veskissä ja syömässä ja sitten taas. Vartioivat lompakoitaan ja iloitsivat kolikoista, joita saivat asiakkailta. Keräsivät kukkia ja roskia, lasinsirujen etsintää varten heillä oli työhanskatkin mukana.

Tänään sataa ja se sotki tämän päivän suunnitelmat kerta heitolla. Ei me nyt myymään oltu menossa, mutta pellolle ja pelaamaan jalkapalloa. Mutta kesäsateissa on oma tunnelmansa. Ja juuri nyt minulle sopii paremmin kuin hyvin tuo ropina. Sillä täällä kotonakin on yllin kyllin hommia. Imuri suriskoon kohta, sitä ennen raivausta.

Lupaan kertoa sainko mitään siivottua, vai menokö ihan lekotteluksi taas koko homma. Täällä lämmittää kirppismuistot ja toivottelen hyvää viikonloppua!

tiistai 24. toukokuuta 2011

Myöhässä



Lähes jokaisena aamuna tunnen itseni häviäjäksi. En heti herättyäni, mutta tovin kuluttua... Kun olemme jälleen kerran myöhässä päiväkodista. Miten se voi olla niin vaikeaa, ehtiä ajoissa. Ajoissa nukkumaan, ajoissa herättämään, ajoissa matkaan. Kerta toisensa jälkeen epäonnitumisia, niin paljon, että satunnainen ajoissa oleminen ei juuri lohduta.

Minä myöhästelin yläasteella koulusta. Ja lukiosta. Mutta sitten paransin tapani. Yliopistolla oli niin mielenkiintoista, että olin aina ajoissa. Näin, kuinka luennoitsijat asettelivat tavaroitansa ja jollakin oli tapana soittaa luentosalissa klassista musiikkia. Joku mietti, ettei voi olla läsnäolopakkoa, minä mietin, että onni kun saat täällä haluamassani opinahjossa olla.

Töistäkään en myöhästele. Mutta lasten kanssa menoista, kerhoista, metroista, puistoista ja - päiväkodista. Tämänkään takia minulle ei varmasti ole suotu kuin kaksi lasta. Miten pihalla olisinkaan useamman kanssa, kun en saa kahtakaan edes tarhaansa ajoissa. Hyi miuna. Enkä kävele osaani tyytyen päiväkodille rauhassa linnunlaulua kuunnellen, useinmiten se hopi hopi laulu raikaa jo hyvissä ajoin eteisessä. Tai tuskin sitä karjuntaa aina edes lauluksi voi sanoa...

Sillä minua harmitta, etten osaa. Kamalaa, jos ajattelevat opettajat ja hoitajat siellä, että minulle on ihan sama mihin aikaan tulemme. Että esimerkiksi suhtautuisin aamupiiriin väheksyen. Ei, minusta olisi tosi tärkeää, että pojat saisivat aloittaa aamunsa rauhassa ja samaan aikaan yhdessä toisten kanssa kokoontumisella.

Mutta, niin he usein kyllä saavatkin, sillä ei siellä päiväkodillakaan aina tuijoteta kelloa. Usein lapsia kutsutaan vasta piiripaikoilleen, kun me kipuamme portaita. Eikä kukaan kertaakaan ole huomauttanut, että voisitteko parantaa tapoja. Ei, aina vain, Hyvää Huomenta.

Mutta minä olen pää painuksissa. Joku jossakin osaa olla kaikessa voittaja. Laiha lohtu on se, että kohta on kesäloma. Silloin ei tarvitse ehtiä aamuina mihinkään, mutta muuttaako se pysyvästi mitään. Tuskin. Ajoissa lasten kanssa paikkaan x ehtiminen ei ole vahvuuteni. Myöhästelyjen sieto on yksi lukuisista nöyryyskouluistani.
***
Poikien kevätjuhla oli tänään illalla. Olimme miltei ekoina paikalla. Tukat pestyinä, sankareillani uudet paidat ja solmiot kaulassa, puhtaissa housuissa. He olivat ihania niinkuin jokaisena päivänä, aina. Juoksimme, mutta lähinnä fiiliksen vuoksi ja jännityksen purkauksena. Halusin saada hyvän paikan, josta ottaa edes muutamia kuvia, kun pojat ovat yhteisessä esityksessä lavalla. Kännykän videokamerakin oli valmiina, ja kun vihdoin tuli poikien ryhmän vuoro... Se samperi ei alakaan toimia. Tyypillistä. Vasta kotimatkalla bussissa sain jotain nauhoitettua. En ihan sitä, mitä oli tarkoituksena. Myöhässä kameranikin kanssa.

Mutta sen sanon ajallansa, että rakastan äitinä olemista ja minun poikia.
Kuvassa on poikien kevätjuhlapaidat valmistumassa. Eivät kestä lähempää tarkastelua, kaulusten sun muiden yksityiskohtien teko oli minulle hiukan liian haasteellista, mutta pysyivät kasassa koko juhlan ajan ja kaikki kaksitoista nappiakin ehdin ommella.

Sitten leuka rintaan ja kohti uusia tappioita, kuten kotimainen hiihtäjä sanoi kerran haastattelussa. Herätyskello soi kohta ja arvatkaa mitä, olisi hienoa olla ajoissa huomenna...

lauantai 21. toukokuuta 2011

***







Perheen miesväkeä eivät nyt palstatyöt nappaa. Häipyivät omille teilleen ja minä yksin pellolle.

Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että olen hidas ihminen, monella tavalla. En saanut tänäänkään tehtyä yhtäkään uutta kasvimaata, kun aikaa kului mansikantaimien ja maa-artisokkapenkkien raivaamisessa. Rikkaruohoista. Kiskoin myös välillä heinätukkoja kaksin käsin ja komposti tuli täyteen siitä kaikesta silpusta. Kompostiheräte on minulle uusi tuttavuus, sirottelin sitä mustaan laatikkoomme oikein urakalla ja toivon, että siellä vähitellen alkaisi jotakin tapahtua. Kolme vuotta vanhat heinät siellä yhä sumpussa...

Keksin raivata pikkuisia vadelmantaimia esiin useita. Tai toivottavasti ne olivat sellaisia, olisin kysynyt joltakin viisaammalta, mutta tänään taas oli melko hiljaista. Kuulin lintuja ja haluaisin jonkun edes kuvaan, mutta minulla ei ole oikein minkään luokan zuumia objektiivissa, joten saisivat tosi lähelle uskaltaa, ennen kuin näkyisivät ilman suurennuslasia.

Ajattelin Japania. Usagibaaria, joka sijaitsee Kyotossa joen varrella. Jos on vielä olemassa. Niin pieni ja hassunkurinen, juuri sellainen, jollaisessa tahtoisin käydä, mutta Kyoto ei ole ihan kävelyetäisyydellä. Sinne noustiin pieniä kapeita portaita. Pieneen liitutauluun oli kirjoitettu u s a g i (jänis) ja jokin savinen pupu siinä taisi istuskella. Siksi minä joskus halusin uteliaana kavuta katsomaan, mikä paikka se oikein onkaan. Valoisaa siellä ei ollut, pari hassua lamppua ja seinissä tummaa maalia ja sellaista kulunutta kaislamatontapaista vähän kuin puolipanelina. Olikohan siellä vain yksi tai kaksi pöytää ja pari baarijakkaraa lähellä tiskillä. Koko paikka kooltaan vain muutamia neliöitä. Olutta myivät ja ehkä väkeviä, sekä suolapähkinöitä. Joku aina jutteli omistajien kanssa. Vessa oli hiukan epäsiisti mutta sympaattinen ja pyyhe oli aina ihan märkä ja muistaakseni en koskaan yrittänytkään kuivata puhtaita käsiäni siihen. Ne vähätkin tuolit olivat varmasti eriparisia ja jokin kulahtanut nahkasohvan pala ikkunan alla. Siitä näki sen pienen joen, sellaisen betoniseinämien välissä kulkevan uoman. Iltaisin tuli aina pimeää. Ja kun lähti kesällä kotiin hymy kasvoillaan, näki ihmisiä yukatoissaan. En koskaan ole erityisesti pitänyt oluen mausta, paitsi hyvissä paikoissa ja seurassa, kuten Usagissa, kun join lasillisen, ehkä joskus jopa toisen.

Tiesin jo silloin, kun istuin nuorena niitä hassuja seiniä katsellen, että lopun ikääni sitä kaikkea lämmöllä muistelen. En tiennyt, että vaikka palstalla, kun vaimona ja kahden pojan äitinä kitken mansikoita. Kyllä sieltä kokistakin muuten sai, sillä olen istunut usagissa myös häämätkalla, kun esikoinen oli jo vatsassa. Olen iloinen, että miehenikin sai nähdä sen paikan, vaikkei se hänelle varmasti ole mitenkään erityinen paikka maailmassa. Japani saattaa ollakin, muttei piskuinen laitakadun kuppila.

Ovatkohan mansikkamme jo liian vanhoja, jaksaakohan niihin enää tulla marjoja. Ajatella, totean melkein ääneen itselleni, että minä olen käynyt myös sellaista koulua, josta oli kävelymatka purolle, jossa saatiin käydä uimassa. Koulun jälkeen, mutta joskus myös jollakin tunnilla. Käveltiin kylänraitilla porukalla ja oli mielettömän kuuma. Shikokun saaren (Japanin pääsaari Honsun alapuolella)hiekkarantaakin minä mietin ja sitä, kuinka kuusitoistavuotiaana ajattelin, että ihan hyvin voisin muutta sinne asumaan aikuisena. Siinä kylässä olisi kaikki, mitä tarvitsisin. Ja leveiltä betoniportailta näkyisi meri, kun siinä istuskelisin. Meni ihan toisin mutta silti joskus mietin, että mitä jos kuitenkin. Ja se on ihan päiväunta, mutta joskus on hauska leikkiä sellaista, että miettii mitä mies ja pojat ja minäkin tuumaisimme siitä kaikesta ja millainen seikkailu siitä tulisi. Pojat olisivat kotikoulussa ja päivät pyörittäisiin oudoissa uusissa maisemissaa. Ai niin, millähän rahalla. Sitten löydän taas vahvoja voikukanjuuria mansikan kyljestä ja nyhdän niitä irti ja kuuntelen lintuja.

Otan kuvia, kuinka poikien majassa on nyt raparperilattia. Se voi kyllä lähteä lentoon tuulten mukana. Huomaan, että kamera on taas vaarassa likaantua ja joutua huoltokuntoon, kun on tullut kesä ja kuvaan, vaikka kädet on hiekassa ja mudassa. Juon mustikkateetä, se on ehtinyt jo hieman haaleta termoksessa. Olen tainnut olla kauan pellolla. Aurinko on jo puiden takana, ei tarvitse enää aurinkolaseja. Minua paleltaa ja pian olen kotona.

Omieni luona. He ovat tulleet jo aikoja sitten ja pojilla on paljon kerrottavana.
Rakastan paitsi menneiden mukavien muistelua, myös tätä mitä minulla nyt on, miestä ja meidän poikia.

Olla vain mitä on









Kun heräsin iltapäivänokosilta, halusin heti hakea kameran siihen sohvan nurkkaan, sillä joka suunnassa oli asioita, joita halusin kuvata juuri sellaisina kuin ne olivat. Viikko oli täynnä pieniä vastoinkäymisiä ja kömmähdyksiä, asioita, jotka olisin tahtonut osata hoitaa paremmin. Mutta nyt oli perjantain alkuilta. Päästy kotiin saakka, käyty jo jopa kaupassa. Sekaista, mutta pojat pelasivat innokkaina kiekkopelillä, jonka saivat lahjaksi naapurirapusta. He olivat myös piirrelleet paljon sillä aikaa kun nukuin, sen sain pian kuulla ja nähdä. Taivas oli aivan sininen ja aurinko paistoi sisään olohuoneen läntisestä ikkunasta, sieltä, josta se talvisin ei koskaan ennätä.

Tämä on meidän kotimme, ajattelin. Joskus se voi olla kaunista se suttukin, jos sieltä alta edes jollain tasolla näkyy pyrkimys hyvään, sellaiseen syvään. Ja pojat sitten. Heitä on ihana kuvata. Yrittää napata jotakin talteen ohikiitävästä ajasta. Tallettaa pieniä yksinkertaisia hetkiä. Kuinka esikoinen tuulettaa maalia tai kuopus piirtää selittäen piirustusta. Sitäkin tavallaan, kuinka antoivat minun nukkua ja heillä oli sillä aikaa ihan omat juttunsa.

Illalla tehdään pitsoja ja banaanimuffinsseja. Syödään sängyllä ja luetaan pikkukirjoja, joita on löydetty kirpputorilta. Mennään tosi myöhään nukkumaan, annetaan nautinnon vapaasta jatkua mahdollisimman kauan. Perjantai on niin paras päivä, sanoo esikoinen, vaikka hän saattaa sanoa hyvänä hetkenään niin keskiviikkona tai minä ikinä maanantainakin. Ja siksi minä juuri uskonkin, että nyt on ihan hyvin.

On valtavan hienoa, että on ihmisiä, jotka pysyvät vierellä pyynteettä. Jotka eivät oleta tai odota kenenkään olevan täydellisiä. Jotka löytävät sen hyvän aina uudestaan jostakin sisältä, pitävät hauraatkin mielet hengissä.

Hyvää viikonloppua, ollaan armollisia.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Suomi on uusi maailmanmestari






Juuri kun nostalgia-aaltoni alkoi hieman hellittää, minut väkisinkin laitetaan miettimään, missä olin 16 vuotta sitten, kun Suomi viimeksi voitti mm-kultaa? Olin lukiossa ja muistan, kuinka ruotsin opettaja heijasti Den glider in -biisin sanat taululle ja sitten niitä käytiin läpi. Varmaan kaikki ruotsinopettajat niin teki. Kaikesta vähänkin myönteisestä ruotsinkieleen liittyvästä otettiin kaikki irti. Alaikäinenkin vielä olin, hyvänen aika nuori. Tiedän mistä tulee sanonta, että Ruotsin puolustus pelataan kebabkioskille, katsoin ottelun ja hehkutukset monta kertaa nauhalta. Suomi oli minusta pitkään taitavan kiekon maa ja joskus pari vuotta sitten vasta joku älysi vaientaa vetoamiseni siihen, että "ollaanhan mekin voitettu maailmanmestaruus" toteamalla, että siitä on jo reilusti yli kymmenen vuotta. Aika rientää...

Missä olin, kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa 2011?
Kun finaalia pelattiin, nukuin. Parvekkeen ovi oli ehkä raollaan, sillä heräsin, kun Mertaranta selosti äänekkäästi Suomen menneen 3-1 johtoon. Ajattelin, että mies herättää, jos voitto alkaa oikeasti häämöttää. (Muttei hän sitten niin tehnytkään.) Jossain vaiheessa aamuyöstä heräsin, kun auto kaasutti kadulla. Ajattelin, että joku harmistunut fani. Tai sitten voitto tuli. Toivottavasti ei satu mitään, liikenteessä kenellekään. Ihan tyhmä traditio sellainen rehvastelu, mietin, ennen kuin nukahdin taas. Ajaisivat hiljaa ja selvinpäin letkassa vaikka....

Aamulla hiippailin avaamaan telkkaria, mutta mies ennätti kertomaan, että Suomi voitti 6-1. Kuulitteko pojat, Suomi on voittanut! Herätin äkkiä molemmat ja sitten katsottiin peliä nauhalta, minkä kerittiin, ennen päiväkotiinlähtöä.

Metrolle kuljin kahden suomenlippuisen kanssa. Ja päiväkodilla oli paljon iloisia lapsia ja aikuisia. Halukkaat saivat kasvomaaleilla lippuja käsiin tai poskiinsa, päivällä olivat juhlineet ja askarrelleet kultamitallit kaulaansa.

Ja minä vein poikani kaupunkiin katsomaan humua. Aika harvoin saa heiluttaa lippua, viheltää pilliin ja huutaa kadulla. "Poika on tullut kotiin, ihanaa leijonat ihanaa ja Suomi on uusi maailmanmestari!" (Siis en minä huudellut, muut...) No esikoinen kyllä huusi innoissaan vahingossa myös Ruotsin maalivahdin nimeä, mutta ei siitäkään kukaan ehtinyt hikeentyä. Esikoinen on pelien kuluista paljon paremmin perillä, piirrellyt ja pelannut otteluita koko turnauksen ajan, jutellut otteluista isänsä/mieheni kanssa. Ja kuopus tuuletti myös ja vihelsi. Ja huuteli ja intoili.

Ihan kansanpuristukseen ei menty, meillä oli ihan omanlainen juhlailta. Katsastettiin lava läheltä ennen ryysistä. Käytiin kirmailemassa suihkulähteiden luona. Nähtiin, kuinka vähitellen kasvoi väkimäärä. Varattiin hyvä paikka Kappelin nurkilta, välillä nostin poikia roskiksen kannelle katsomaan kulkueita ja lippumerta. Hiukan ennen iltakahdeksaa siirryttiin veljeni luo syömään ja lämmittelemään ja katosmaan pelaajien saapuminen telkkarista. Melko myöhään olimme kotona, täpötäydellä metrolla matkustaneina.

Oli ihanaa olla kaupungilla pojat teidän kanssa juhlimassa. Minä luulen, että muistan tämän aina ja ehkä tekin, ainakin kun kerromme juttuja. Esikoinen mietti menomatkalla, että tuntuu vähän omituiselta, kun ei ole koskaan aiemmin saanut juhlia voittoa. Yöllä kotona ennen unta hän vaikutti onnelliselta. "Kivaa kun voitettiin ja saatiin olla mukana juhlissa."

Tänään esikoinen tahtoi laittaa Ruotsille lohdutukseksi ruotsin pelipaidan päälle. Keskustelut, joita nyt jääkiekon kirvoittamina olemme käyneet, ovat arvokkaita ja tärkeitä. Aina ei muista, jaksa, ehdi tai osaa olla hereillä, mutta kunpa edes joskus. Silloin maailmanmestaruus voi olla vaikka minkämoinen yhteinen suuruus, eikä tarvitse huolestua, että nationalismi tai muu toisen vapun kaipuu vain saisi ihmiset kadulle. Minä ainakin heijasin eilen poikieni kanssa ihan vain vaikka mille hyvälle. Nyt oli meidän vuoro heiluttaa lippuja ja olla tovi iloisia yhdessä, joukolla. Ei kukaan ketään vastaan vaan kaikki samalla puolella.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Mansikkamaa




Eilen aloitimme kuopuksen kanssa ja tänään menen jatkamaan. Muutama pieni taimi torilta lisää vanhojen, jo vähän väsyjen mansikoiden kaveriksi. Mansikkamaamme ei ole suuri, alle kaksikymmentä tainta. Mutta jokainen punainen herkku on sitäkin arvokkaampi. Silti niistä riittää linnuillekin, sillä aina jokunen ehtii vähän huonoksi. Ja esimerksiksi Varis totisesti ansaitseekin omansa. Kuopus totesi eilen menomatkalla Variksen ohi ajaessamme, että se on meille tosi hyvä kaveri.

Kuopus toivoo sykskyiseen synttärikakkuunsa mansikoita pellolta. Toivottavasti suunnitelma toteutuu, olisi ihanaa antaa hänen koristella kakkunsa oman maan marjoilla.

Mehiläisiä hän hiukan pelkää, mutta jätti silti keräämänsä voikukan kivelle, jotta mehiläisen on helppo siitä tulla syömään. Oli nähnyt yhden surisijan katoksella eväitä syödessään, ja kertonut sille kukasta, ja siitä, että myös kaverit saa tulla. Juuri tälläisiä helmiä puhelevat joskus itsekseen leikeissään, kun ajattelevat, etten näe tai kuule. Enkä aina niin teekään, mutta ihanaa, että olin taas eilen sen luottamuksen arvoinen, että sain kuulla häneltä itseltään tuon kutsu-salaisuuden.

Nyt saappaat jalkaan ja polkemaan...

Ps: Blogger kenkkuilee minulle edelleen. Yritin linkittää Varikseen aiemman kirjoituksen, jossa hänestä puhutaan, mutta ei suostu yhteistyöhön tämä kanava. Mutta löytyy siis täältä arkistoituna: http://pienipalatallessa.blogspot.com/2009/05/palstalla-toukokuussa-osa-6.html

torstai 12. toukokuuta 2011

Euroiviisujen aikaa...




Päivän biisi voisi olla vaikka tämä Sveitsin tämänvuotinen viisu. Ai että.
Silkkaa humpuukia ja turhaketta koko kekkerit, mutta tämä on minun vuotuinen telkkariviihteeni, ollut jo yli 30 vuotta. Ja vahvasti näyttää siltä, että pojat ovat jo juonessa mukana. Mikä tekee perinteestä entistä lystimpää, kotoinen kisakatsomoni laajenee. Viikkoni hymyilee.

Ja kyllä, voisin vallan hyvin elää ilman euroviisuja. Mutta jos minä saisin valita, formulat lähtisi kyllä ensin:).

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Valon aika





Se alkaa olla kesä nyt. En ole lainkaan valmis vielä vähentämään vaatetusta niin paljon, kuin mittarin mukaan näyttäisi olevan tarvis, mutta muuten... Kesä tuntuu taas niin hyvältä. Se tunne, ettei tarvitse pelätä, näyttäytyykö aurinko koko päivänä. Kesällä on valoisaa ja se hellii mieltäni ihan erilaisella tavalla, kuin pimeyden sisään käpertyminen, niin tärkeitä kuin toki kaikki vuodenajat ovatkin.

Parvekkeella on nukuttu kaksi yötä. Viime yönä vähän lyhyemmät unet, kas meillä Euroviisut ovat vuotuinen odotettu telkkariohjelma... Aamiaisensa pojat saavat tänäänkin ulkona, tuolla on luomupuuro jo hautumassa.

Ja tänään päivällä pääsen ehkä treffeille mieheni kanssa. Kuinka huikeaa sekin olisi.

Aurinkoista päivää kaikille!

PS: Kuvan pinaattiletut ja salaatti ovat eilinen iltaruoka, jota myös sai syödä teltassa.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Vuosi sitten toukokuussa/One Year Ago, in May







Vuosi sitten en kirjoittanut blogia. Olin kokopäiväisesti töissä, ja blogi tauolla. Kamerakin roikkui enimmäkseen vain naulassa. Siltä ajalta on paljon vähemmän mitään tallessa. Vähän harmillista. Toisaalta se on mielessäni yhtenä omanlaisena ajanjaksona, kun olin omassa oikeassa työssäni, ja pienet lapsemme kotona isänsä/mieheni kanssa. Ja siihen viiteen kuukauteen mahtui toki monenlaista, niin töissä kuin kotona...

Kävi yhtenä päivänä viime viikolla mielessä, että otinkohan minä lainkaan kuvia. Löysin esimerkiksi nämä. Hymyilyttäviä.

torstai 5. toukokuuta 2011

Pitsapäivän iltana





Tänään tämä huonovaimo tunsi olonsa virkeämmäksi ja kirkkaammaksi. Sana hunsvotti inspiroi minua kovasti. Kunnes googlettelin ja sen alkuperä käänsi koko hassunharmittoman sanan ihan kurjaksi. Eli jos joskus ryhdyn yrittäjäksi, pitänee sittenkin keksiä jokin hiukan kauniimpi nimi:).

Sain eilen ajatuksen, että tänään tehdään pitsaa saunaillan kunniaksi. Limsat olin hakenut jo alkuviikosta valmiiksi. Poikien kanssa pestiin päiväkodin jälkeen parvekelasit kirkkaiksi. Sellaista sain aikaiseksi. Sitten pitsojen täytteitä kippoihin valmiiksi pöydälle, saunan jälkeen jokainen saisi koosta omansa herkuksi.

Mieskin ennätti perään löylyihin meidän suureksi iloksi. Pojat istuivat alalauteille ja harjottelivat, kuinka töttöröisivät fanfaarin, kun isi astuu saunanovesta. Ja minun tehtäväni olisi samalla hetkellä heittää tervetuliaislöyly kohti kiuasta. He ovat ihania. Olivat innoissansa suunnitelmastansa ja halasivat toisiansa ja istuivat vieretyksin odottamassa.

Pitsat maistuivat minusta ihanilta. Söimme ilta-auringon valossa. Pohjataikinassa oli kolmea jauhoa - vehnää, täysjyvävehnää ja täysjyväspelttiä - kutakin kaksi ja puoli desiä. Maistui terveelliseltä hyvältä. Olin iloinen, että tuli tehtyä.

Torstai oli hyvä päivä. Huomenna alkaa viikonloppu. Lauantaina vika uimakoulu. Huomenna aamiaisen tarjoaa poikien päiväkoti äitienpäivän kunniaksi. Tämä viikko on mennyt nopeasti. Nyt hyppään sohvaan ja saan pojat kainalooni. Ilta ehtii yöksi.

Ehdin vielä sanoa heitä tärkeimmiksi ja rakkaimmiksi.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Hunsvottivaimo muistelee



Seitsemäsluokkalaisena ystäväni äiti oli luonnehtinut minua boheemiksi. Ystäväni kertoi ja totesimme sitten yhdessä, ettemme oikein tiedä mitä se tarkoittaa. Varsinkaan en tiennyt vielä kotonakaan, oliko boheemius hyvä vai huono asia.

Minua on vaivannut useamman päivän muistelujano. En muista mikä sen laukaisi, ajoittain minulle näitä vain tulee. Onko se joka keväinen ilmiö, en tiedä. Päiväkirjat huutavat kaapista ja laatikko on pakko repiä alas, tutkia ja lukea. Uppoudun kuin kiinnostavimpaan romaaniin, ja voisin lukea tuntikausia. Ja miten minusta tuntuu, että olen lukenutkin... Etsin hyllystä levyjä, joita kuuntelin pienenä. (Mies pitää "pienenä" sitäkin aikaa, kun oltiin parikymppisiä.) Ja kuuntelen kovalla. Kotimaiset on parhaita sikäli, että voin laulaakin, mukana. Ja lentää aikamatkoille ihan toisiin asuntoihin, ihan toisiin elämäntilanteisiin, toisiin maihinkin.

Huikeaa. Koska olen niin vanha, ettei kukaan erehdy luulemaan vanhojen suolojen vaivaavan tai jotakin sellaista. Koska se on vain sellaista harmitonta keinutuolista käsin tapahtuvaa hymähtelyä, että olin minäkin joskus nuori ja se vasta oli elämää myös se. Vaikkei se silloin tuntunut kovin kummoiselta, itsestä, aina. Itkin myös ja paruin ja luulin olevani yksin ja kamala. Esimerkiksi.

Onneksi on ne kirjani. Niiden lukeminen on nyt suurta hupia. Siellä puhuu se sama hyvin tuttu tyttö, joka nyt vain on vanhentunut kymmenen tai miltei kaksikinkymmentä vuotta. Joku on joskus sanonut siitä kauniita sanoja. En voisi uskoa enää todeksi, jollen sieltä todella lukisi, että niin se oli. Toinen toistaan hauskempia kertomuksia. Vaikkeivät ne kaikki ole hauskoja, mutta kun niitä lukee nyt matkan takaa, niissä kiehtoo jokin ihana elämänlanka, joka kulkee siellä koko ajan mukana. Sattumuksista ja kohtaamisista ja arkipäivän seikkailuista on arvokkaat muistot tehty.

Jotenkin tuntuu, että olen osan päivästä vähän kuin humalassa, ainakin hunningolla. (En juo muistellessani, ei pelkoa.) Ajatukset niin toisaalla. Tulen kyllä sujuvasti maankamaralle, kun teen työvuoron tai juttelen vaikkapa pojille. Mutta mies on kyllä taas arkeni sankari. Tosin hän on kyllä vahvoilla "vuoden marttyri" -kisassa, mutta suotakoon sellainen oheisharrastelu, jos siitä saa tarvittavia voimia. Kun olen peitellyt pojat nukkumaan ja vetelen verhoa kiinni, käy mielessä, mitä jos mies(kään) ei jaksa perusarjen pyöritystä. Vihastuu tai kotimme muuttuu jätesäkiksi. Ajattelen ainakin, että kun miehelle tulee huono päivä, sitten minä jaksan, sitten on minun vuoroni. Toivottavasti niin on myös oikeasti. Tiedäthän muruni, että kyllä minäkin olen ihan motivoitunut hoitamaan velvollisuuteni.

Mutta toisinaan minulle vain käy niin, että innostun kirjoittamaan pitkää kirjettä, kun alkuperäissuunnitelmassa oli ruuanlaittoa. Tai kirjoitan blogia, kun pitäisi olla tyhjentämässä pyykkikonetta.

Olen hirveän onnellinen, että minulla on mieheni. Ja juuri tämä, joka löysi minut ja minä hänet vasta kun olin jo ajatellut, että liekkö kukaan jaksaa vierelläni kovin kauaa. Olisiko kukaan muu jaksanutkaan, kun olisi nähnyt verkkareineen roikkuvine mahoineen kiukkuineen velttouksineen päivineen. Kantamassa kerrasta toiseen täysjyväpastaa ja voita ruokapöytään. Nukahtamassa pyykkikasojen ja muiden tekemättömien arkiaskareiden viereen. Tuskinpa, näin sen kuuluu olla.

Ennen unta kysyn mieheltä, onko minussa mitään tallella siitä, kehen hän tuli rakastuneeksi nuorena. On kuulemma, ihmiset on pohjimmiltaan samoja. Toivon, ettei hän tehnyt huonoja kauppoja. Haluaisin, että hänellä olisi kanssani onnellinen ja hyvä olla. Minulle hän on epäilemättä niin oikea. Olen tyytyväinen, iloinen, rauhallinen ja luottavainen tässä parisuhteessa. Vaimona on ihana olla ja äitiys on parasta maailmassa. Mieheni vieressä kotona olen heikkouksineni kaikkineni kokonainen.

Ja sen boheemiuden mukana tulee paljon ei ehkä äiti-ihmiselle sopivaa, mutta on siitä hyötyäkin, jos on edes hippusen taiteellinen...

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Lunastettu lupaus







Poikien perjantai päiväkodissa meni hyvin, heillä oli ollut jopa hauskaa. Olen helpottunut ja iloinen, ja ehkä jopa hieman häpeissäni, että tein asiasta ison numeron, vaikkakin vain mielessäni. Vapun kunniaksi lähdettiin ajelulle (fillareilla) ja päädyttiin minigolffaamaan. Viime kesänä ajettiin (pyörillä) sata kertaa radan ohi ja aina vastasin pojille, että joo, mennään joskus, muttei nyt. Ja sitten tuli talvi.

Mutta perjantaina golffasin lepakkomiesteni kanssa. Ja he nauttivat täysillä. Hokivat ääneen, kuinka kivaa on olla minigolffaamassa. Halasivat minua monta kertaa spontaanisti kiitokseksi, että mentiin. Olin vähän hämmentynyt. He oikeasti nauttivat ja olivat odottaneet ja toivoneet. Ja minulla oli asian toteutumisessa käsittämättömän keskeinen osa.

***

Äsken käytiin taas fillaroimassa ja nähtiin vappupäivän illassa vielä muutamia valkolakkeja koteihinsa palaavilla. Kerroin pojille, että minäkin käytin sitä joskus nuorena. Tänä vappuna tuli keskityttyä enemmän munkinsyöntiin. Itsetehtyjen, herkullisten.

Perinteinen parvekkeensiivous ei toteutunut tänä vappuna, mikä harmittaa minua, mutten jaksa sitä suuremmin surra. Inspiraatio on tulossa, ja kohta saadaan taas kesähuone parvekkeesta. Ja saadaan nukkuakin sielä ulkona!

Hyvää alkavaa viikkoa. Se on toukokuu nyt. Ehdotin pojille, että teemme kesälomakalenterin, sillä nyt ollaan kalenterissa sillä sivulla, jossa lukee paitsi parikymmentä työvuoroa, myös: Alkaa loma! Ei kun vain taittamaan piikkejä kammasta...

Ps: Ai niin, nuo hiirenkorvat. Oltiin lähdössä golffilta kotiin, kun huomasin ne pyörätelineiden takana. Todella, nyt kesä on jo ihan kulmalla. Kurkiaurojen ylilennot ja ensimmäiset koivunlehdet pysäyttävät minut takuuvarmasti joka vuonna.