tiistai 23. marraskuuta 2010

Seuraavalla metrolla

Saatan tykätä tästä uudesta elämästä, mutta en vielä tiedä. Kaikki taitteet ei aina ehkä ole tuntuneet, mutta tämä tuntuu siltä. Että paluuta entiseen ei ole, että nyt taas muuttuu. Enkä ole vahva, kun katoaa totuttu turvallinen vanha. Muutoksissa itken paljon ja menetän voimia.

Ikkunan takana on lunta ja se on kaunista. Tiskiallas on täynnä astioita ja pojat on tarhassa. Mies töissä, josta ei niin pidä. Painoin kankaalle sieniä, tomaatteja, porkkanoita, myyjäiset on joulukuussa. Kuuntelen suomenkielisiä kappaleita ja peilaan sanoja siihen, mitä olen elänyt, mitä elän, mitä en ehkä koskaan, toivottavasti.

Kohta tapaamaan valmentajaa, joka neuvoo kuinka heilutan rautakuulaa, joka haisee hassulta. Tuntuu turhalta, turhimmalta tässä kaikessa uudessa. Pitääkö sellainen taito hallita.

Työni on kivempaa, kuin pelkäsin. Pienet lapset on niin suuria. Katsovat silmillään suoraan pitkälle ja kertovat juttujaan. Toiset vasta ynisten, alahuuli nykien. Joku on iloinen, tottunut siihen kummaan huoneeseen, johon tullaan siksi aikaa kun vanhemmat menee jumppaamaan. Palapelin kokoaminen ja pienillä kuvioilla leikkiminen on päiväni yksi tähtihetki. On niin hauskaa puhaltaa apinan kakkukynttilät ja iloita, että minä tajuan juuri yhtä hyvin kuin se pienikin, että totta voi olla leikkikin. Äidit ja isit ei tiedä, mitä menettävät, sillä välin, kun saavat oman hetkensä. Vaikka koitan kertoa, edes jotain jokaisesta. Välillä katson ja mietin, miksen elänyt tällaista, kun omani olivat pikkuisia. Sitten syleilen muistojani ja rakastan sitä, että olin niin paljon omieni kanssa. Sillä se aika meni taivas sentään niin hujauksessa! Eikä mikään ollut tai ole omempaa, kuin hetket murujeni kanssa.

Itkettää ja se tuntuu kerrankin hyvältä. Ainakaan ei jätä kylmäksi tämä elämä. Kun puhelin soi illalla ja joku sumpli itselleen parempaa työvuoroa, pienempi juoksi kitisemään ja raivoamaan veljelle menettämästään pallosta. Ja minä olin niin onnellinen, että olen äiti, olkoonkin sitten parkuville lapsille. Vapaudessa ja aluissa on omat puolensa, mutta kaikella on aikansa.

Aamulla on pimeä ja kylmä, mutta koitan sanoa, että lunta on satanut paljon ja voidaan mennä stigalla. He vetävät peittoa korvillensta ja minun tekee mieli antautua. Käpertyä viereen ja menkööt muut menojansa. Nauttikaa kotiäidit mahdollisuudesta lojua yökkärillä sisällä vaikka iltaan saakka, ajattelen. Niin mekin tehtiin, kun meillä oli sellaista. Postinjakajat näkee kaikenlaista, kun äidit hyppää ovelle miltei toinen rinta paljaana. Mutta nyt meillä on päiväkoti ja työt ja se on jo paljon, että ajattelen, että mennään vasta seuraavalla metrolla.

Blogi on ollut tärkeä, mutta nyt tuntuu, että se ottaa enemmän kuin antaa. En ehdi kaikkea. Kiitos kaikille, jotka yhä käyvät lukemassa tai ajattelevat mitä meille mahtaa kuulua. Elossa, todella, mutta aikansa ottaa, ennen kuin taas on tasaista. Jos sellaista tulee tavoitella.

Aina ajattelen, että olen tosi tavallinen. Mutta nyt on käynyt mielessä, että mikähän se on se sellainen. Näinkö se olisi elänyt ja päättänyt se keskiverto ihminen.

Maisema on luminen. Lähetän sinulle voimia ja lämpöisen kauniin ajatuksen.
Ja kullalle töihin sen suukon ja halauksen ja pojille huudan, että päivissäni on parasta, se hetki, kun saan hakea heidät päiväkodilta. ÄITI RAKASTAA TEITÄ KOLMEA ENITEN MAAILMASSA! AINA.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Päiväkoti on alkanut





Olemme ihan kunnossa, mutta uutta ja erilaista tämä on. Olen ollut poikien mukana nyt kolme päivää ja vielä kaksi yhteistä päivää edessä ja ensi maanantaina ovat sitten omillansa. Meidät on otettu hyvin vastaan ja onnekseni kukaan ei ole kummeksinut, miksi roikun kulmilla tai vallan heittänyt pois maisemista. Itse olen ottanut etäisyyttä välillä. Käynyt lämmittämässä omia eväitä ja tänään vallan puolituntisella kävelyllä. Päiväunille olen itse peitellyt omani, antanut suukkot rakkaimmilleni. Käpertynyt kuopuksen viereen pienelle punaiselle sängylle ja katsellut nenätysten silmiin. Supattanut ja vaihtanut hymyjä. Odottanut, että kuopukseni saa punavalkoruudullisen peittonsa alla unen päästä kiinni. Lähettänyt lentosuukon ja peukkutervehdyksen esikoiselle yläsänkyyn lepohuoneen hämärään, ennen kuin olen hiipinyt käytävään. Odottamaan, että heräävät. Täyttänyt lomakkeita, käynyt keskusteluja henkilökunnan kanssa, käännellyt ommeltuja joulukalenterintaskuja. Todennut taas monessa kohdassa, että pidän päiväkodeista. Talo täynnä lapsia, mahdollisuuksia.

Pää on tokkurassa ja mieli hieman vaitonainen. Mutta kyllä tämä tästä asettuu, hengitellen. Kiitokset kaikille, jotka olette pitäneet meitä ajatuksissa. Kunpa pysyisimme terveinä ja kutakuinkin kasassa. Ja te siellä kanssa.

lauantai 6. marraskuuta 2010




Perjantaina oli kuopuksen viimeinen kerhopäivä. Keskiviikkona kertoi leikkineensä miltei koko ajan kotileikissä, että vielä ehtisi. Perjantaina olivat nukketeatterissa, joten leikkiaikaa jäi vain kymmenen minuuttia. Vielä viimeiset autoleikit ja etanapeli kuulemma. Tottakai olin haikeana hakiessa. Mutten jaksanut alkaa siinä aulassa itkemään, kun ne toiset äidit on vieraita, ja aina ei jaksa selitellä tunteita. Ja itkun alkaessa on vaikea puhua. Kolme syksyä ja kaksi kevättä ennätettiin kerholle kulkea. Miltei aina kiireellä mentiin ja tultiin sitten ihan rauhassa. Kyllä siinä ehtii montaa asiaa tapahtua. Vuosien varrella.

Kuopuksen kanssa oltiin rannassa. Se oli hyvä valinta, vaikka käytiin me kaupoillakin ensin pyörähtämässä, etsimässä haalaria. Pieneni maalasi venettä vedellä. Tehtiin hiekasta kakku. Syötiin eväitä ja ihailtiin säätä ja näkymiä. Kerroin monta kertaa ääneen, kuinka kivaa oli olla siinä hänen kanssa.

Tostaina oltiin käyty Jonnalla ja kun näin purjeveneen, ajattelin hauskoja ajatuksia, joita ehdimme ihanien lastensa kanssa kuvitella. Kuinka kotitonttunsa ehkä on matkoilla, kenties purjehtimassa. Joidenkin lasten kanssa on helppo löytää leikin tai satuilun flow ja se tuntuu aikuisestakin hienolta. Katsoa heidän olohuoneen ikkunastaan avautuvaa näkymää ja miettiä, josko olisimmekin linnassa ja katsoisimme linnan puistoa. Katu alhaalla olisi vallihauta ja autot ohi lipuvia lauttoja. (Kiitos vielä kaikesta.)

Illalla ompelin taas yhden joulukalenterin ja siirsin synttärisiivoukset tälle päivälle. Eli jahka tämä on kirjoitettu, luvassa on järjestelyä, imurointia ja herkkujen laittoa tarjolle. Esikoinen huutelee sängyn pohjalta. Venäytti niskansa, kun teki hienoja voltteja meidän patjalla. Kuopus leikkii patterijunalla sohvaan rakennetussa majassa.

Sen vielä kerron, että illalla mietin uupuneena sellaista, että kuinka erilaisia voivatkaan saman puun hedelmät olla.

Hyvää viikonloppua!

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Ihania muistoja






Uusi arki jännittää minua todella. Työpaikan kanssa on säätöjä ja poikien alku päiväkodissa... Välillä tuntuu, kuin sydän sykkisi aivan väärää rytmiä ja muistelen tuntuiko silloin tältä, kun elämässä viimeksi oli oikeaa stressiä. Blogia en ole kyennyt päivittämään, kun en joko löydä aikaa tai sitten en osaa valita mistä aloittaa, mitä sanoja naputella. Mutta on ollut ihania päiviä, monia.

Viime torstaina kävimme vaihteeksi ilman pyöriä päiväkodilla ja leikkipuistossa. Kotiin lähdön hetkellä kuopus sanoi, ettei jaksa kävellä kotiin.
-Ei se mitään, voidaan me istua tuohon portaalle odottamaan, että meille kasvaa variksen siivet, ja sitten lennetään - sanoin.
Sitten puhelimme kaikkea muuta ja puimme ja teimme lähtöä. Pihalla vielä juttelimme puiston ohjaajien kanssa ja sitten olimme esikoisen kanssa jo portilla.
-Tule jo, huhuilien portaalla keskittyneen näköisenä istuvaa kuopusta.
-Äiti, meidänhän piti odottaa, että kasvaa niitä siipiä.
Sellaisia lumoavia hetkiä. Liikutuksen määrä tulvahtaa huippulukemiin ja suusta tulee kauniita sanoja omasta pienestä murusta. Voi sinua rakas pieni kulta.

Perjantaina en jaksanut siivota, vaikka tiesin, että mukava olisi ystävien vuoksi tsempata. Mielummin ompelin joulukalentereita ja löhösin sohvalla katsomassa, kuinka kuopus leikki ja esikoinen piirteli sieniä. Marraskuun läheneminen veti jo veteläksi, saati nyt, kun keellot siirrettiin ja illat, jo iltapäivät kävivät totaalisen pimeiksi. Tekisi mieli verkkaistaa kaikkea. Ja verkkareistaa. Sain hymyilyttäviä viestejä meille tulevilta, jotka riisuivat vähäisistäkin paineista. Voin suoda jollekulle ilon olla tuntematta huonoa omaatuntoa sotkuisesta kodista, näyttämällä, että meilläkin on sellaista. Päätimme kohottaa maljat miehillemme, jotka eivät ole nipottavaa tai syyllistävää sorttia.

Lauantaina kyllä järjestelin vähän kuitenkin ja totta kai siivotusta kodista nautinkin. Mutta suihkussa nauratti ihan toiset jutut. Tuli yhtäkkiä elävästi mieleen, kuinka ensimmäisessä omassa yksiössäni kävin joskus suihkussa kyykkysilläni ammeen pohjalla, kun pyykkinarut täynnä pyykkejä roikkuivat siinä yläpuolella. Koko sen hetkinen elämä tuntui nyt näin etäältä tarkkailtuna jännittävältä seikkailulta, vaikka silloin koin olevani suomen tavallisin ja kenties tylsin tyttö, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Lauantaista sunnuntaihin meillä oli sitten yövieraita. Kokonainen nelihenkinen perhe, jotka ennen asuivat täällä kulmilla ja nyt maaseudulla. Jännitin, kuinka kukaan saa unta. Ja tahtovatko lapset kesken yötä kotia, mutta homma soljui ja nautin todella. Mukavien ihmisten seurassa on hyvä olla.

Sunnuntaina sitten virittäydyin ihan toisenlaisiin muistelmiin. Samanlailla sulkeuduin hiljalleen omiin ajatuksiin, kuin tasan kolme vuotta aiemmin. Minä muistelin, kuinka kuopuksen synnytys käynnistyi ja kuinka saimme hänet syliimme ensimmäisen kerran. Siitä on todellakin kolme vuotta... Minä rakastan sitä, kuinka saan muistella tuota tärkeää tapahtumaa juuri niin monesta kohdasta ja niin paljon kuin haluan. Kietoutua siihen jännitykseen, hämmennykseen ja ihmetykseen. Ja aivan kuin muistaisin, miltä lämmin märkä vastasyntynyt tuntuu käsissäni.

Maanantaina juhlimme sitten Synttärisankaria. Ja vielä monta kertaa pitkin marraskuuta. Ihaninta on aina sytyttää kynttilät ja laulaa, nähdä kuinka lapsi on keskiössä ja vaikka ujostuttaa, nauttii huomiosta. Ja ottaa syliin tietenkin ja kuiskia.
-Ajatella, nyt sinä olet kolmevuotias. Tuntuuko se sinusta kivalta? Muistatko miten et meinannut malttaa odottaa, ja nyt se on sitten totta?

Esikoinen on kolmea kuukautta vajaa kolme vuotta vanhempi kuopusta. Hän on ollut samassa kerhossa, samojen ohjaajien kanssa kaksi ja puoli vuotta. Se on pienen pojan elämässä pitkä aika. Ja äidin. Tänään oli viimeinen tavallinen kerhopäivä ja perjantaina käy vielä tutun joukon kanssa nukketeatterissa. Tahtoi tarjota keksejä ja se nyt minusta oli vähintä, mitä voin antaa toteuttaa tässä muutoskohdassa. Mietin ääneen, tuleekohan meidän ikävä kerhoa? Esikoinen kuittasi sen naurahduksella, että varmaan me kävellään sinne jonakin aamuna vahingossa, vanhasta tottumuksesta. Paljon mahdollista. Välillä tuntuu, että poikani tuntevat minut paremmin, kuin minä itse itseni. Tai ainakaan uskon, myönnän todeksi. Annettiin kerhoon lahjaksi myös esikoisen tekemä sienipeli. Hänen piirtämänsä jutut ovat minusta niin paljon ihanampia, kuin mitkään omani. Lasten luova ote on ihailtavan rento, rikas ja persoonallinen.

Tänään oltiin kuopuksen kanssa merenrannassa. Hän on toivonut sinne jo monena päivänä. Kun haastattelussa kysyin häneltä mikä on kivointa maailmassa, hän vastasi samantien "Merenranta". Mietin lukuisia retkiämme rannassa, tämän kolmevuotisemme aikana. Meillä oli tapana lähteä siihen suuntaan aina esikoisen ollessa kerhossa. Paitsi ei tänä syksynä, kun käytiin pitämässä lauluhetkiä ja perjantaisin kävin jumppaamassa, kun oli tullut jäsenyys liikuntakeskukseen hankittua. Jos voisin, palaisin elokuuhun ja seikkailisin kuopuksen kanssa keskiviikot ja perjantait palstalla, metsässä ja merenrannassa - niin kuin meillä ennen hairahduksia oli tapana. Syyllisyys sivalsi niin kirkkaana, etten muista milloin olisin niin selkesäti tuntenut sen pistoja.

Mutta toisaalta. On meillä monesta merihetkestä kuitenkin muistoja. Ja tämän läksyni olen nyt lukenut huolella ja tiedän, minne koitamme päästä usein, vaikka arjessa on kohta aivan uusia muuttujia. Ihan helppoa, jos kerran oli tänäänkin, vaikkei sää edes ollut mitään kai parhaimpia. Tuuli hurjasti ja välillä ripsi pisaroita. Keksimme ottaa kuvia itselaukaisijalla ja meillä oli niin hauskaa siellä juostessa hiekalla. Kunnes kuopus läiskähti rähmälleen ranta-aaltoon, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä, olinhan ihan vierellä nostamassa pystyyn, kuten kuvasta voimme havaita:).

Että esimerkiksi vaikka tällaisia haluaisin talteen menneeltä viikolta. Ihanilla muistoilla olkoon aina paikka ja tilaa mielen sopukoissa. Jooko, sillä ne ovat tärkeitä, valo ja voima.