Ukkosta odotellessa

Ukkonen antoi odottaa itseään koko tämänkin päivän, mutta nyt jyrisee ja ropsii!

Ukkonen kuuluu minusta kesään siinä missä hellekin. Tuulettimen hurinasta on tullut jo tuttu taustaääni. Yöllä, kun olin käymässä nukkumaan, pystyin jo kuulemaan heinäsirkat ja sammakotkin. Tämä kosteus yhdistettynä lämpöön kuljettaa mielessä kauas. Muistan nekin yöt, jolloin nukuin tuulettimen aina välillä viilentäessä kehoa. En oikein osaa nukkua ilman peittoa, mutta silloin ja nyt pussilakanakin tuntuu turhan paksulta.

Tekisi mieli leipoa vaikka kakkua. Päivällä teroitettiin kynät ja esikoinen järjesteli ne hienosti. Ompelin palstalle lippuja. Mietin, onko lupa sellaiseen hyödyttömään ja päätin että voi olla. Nyt pieni poikani tuli viereeni. Ja toinenkin, se hiukan vanhempi. Menen heidän kanssaan nauttimaan tästäkin tunnelmasta. Ollaan kotona suojassa.

Tänään palstalla...

Oli kuuma ja painostava ilma. Muttei mitään ukkosia tullut. Nautimme kuopuksen kanssa esikoisen seurasta. Hänet innoitti mukaan pyöräily. Ensin jalkapallon MM-kisat ja nyt Ranskan ympäriajot... Minusta on ihan kivaa tällainen kisakesäily. Varsinkin esikoisen innostusta ja inspiroitumista on välillä ihan liikuttavaakin seurata. Kirjaimellisesti.

On hellettä pidellyt

Kädet aurinkorasvasta klähmäisinä. Helteinen kesä. Kuvassa eiliset helleaamun kauppaostokset. Herkkuja eväisiin usealle päivälle. Jäde, banaanit ja maitoa pakastemustikkapussin kanssa pirtelöksi. Herneitä vedetään sellaisenaan vähintään kerran päivässä. Miehen kanssa salaattia ruuaksi, uunissa paprikaa, sipulia ja kesäkurpitsaa ja kurkkua sellaisenaan, kaikille. Omenoita syötiin muutama niin ikään eväinä, illalla kuopuksen kanssa palstalla. Leipää oli muutama siivu enää illalla jäljellä. Lisää pyykinpesuainetta, on pesty pyykkiä. Kaksi valkoista tyynyliinaa vitosella. Jääkaapissa yhä avaamattomana tuo pussi perunoita.

Nyt kuopus kysyy, mennäänkö tuonne, ja osoittaa noita palstakuvia. Ei hassumpi idea. Ihanaa, kun on kesäloma.

SAIN PYÖRÄNI TAKAISIN!

Nämä anoppilan kesämökillä otetut tuuletuskuvat kuvastakoot riemua ja helpotusta. Urhea yläkerran asukas oli pelastanut pyöräni rosvon kynsistä. En ollut poliisia, äitiä ja veljeä ja blogia lukuun ottamatta ehtinyt vielä kenellekään kuuluttaa pyörääni edes kadonneeksi niin jo vain sain sen takaisin. Huomannut vain pyöräni ja mennyt sanomaan kioskin nurkalla olleelle "nistille", kuten hän miestä tituleerasi, että tuo pyörä ei ole sinun, anna se takaisin. Rohkeaa, sanon minä!

Ja nyt minulla on taas pyörä. Hurraa! Kiitos sympatiasta. Onnellinen loppu tällä tarinalla. Nyt vain kiiruusti ostamaan uusia lukkoja...

Pyöräni on pöllitty!

Ihan kamalalta tuntuu. Kypärä päässä olin lähdössä liikkeelle, vaan eipä pyörä olekaan siinä, mihin sen eilen lukitsin. Kuka ja miksi ottaa toisen pyörän? Ja missä sillä kohta ajellaan? Oikeenko joku pieni lapsi vielä istuimeen nostetaan?

Hyvän pyörän saavat. Japanista tuodun. Sillä on ajeltu Biwa-järvellä ja Konalassa ja Keskuspuistossa ja kohta ties missä. Huollettu ammattilaisella keväisin. Säilytetty sisätiloissa, paitsi nyt muutaman yön ollut parvekkeemme alla pyörätelineessä. Pyöräkori edessä tavaroille ja kuten jo sanottu, lastenistuin takana. Sellainen, jonka saa kallistettua, jos lapsi tahtoo torkkua.

Siitäs sain. Mitäs olin niin tyhmä ja laiska, etten vienyt pyöräkellariin illalla. Luulin lukon riittävän tai itseni heräävän, jos joku käy sitä irti nykimään tai sahaamaan. Nukunhan parvekkeella, siinä pyörän yläpuolella.

Mutta sinne meni. Voi surkeus. Nyt poliisilaitokselle, metrolla, vaikka lähin on todellakin PYÖRÄILYmatkan päässä.

Piiperrän vielä, että jos joku näkee punaisen ystäväni, auttakaa se kotiin. Tuon yhden kuvan löysin, siinäkin omani on poikani pyörän takana. Nyt on sitten yksi pyöräkin vähemmän...

Tiedän, kukaan ei ole kuollut, eikä ihmishenki kateissa. Yksi punainen pyörä (vain) varastettuna. Saan kai silti hetken harmistella, surra ja parkua. Ärsyttävä alku päivällä, ihan muuta oli suunnitelmissa.

Palstalla heinäkuussa 2010

Eilen illalla odoteltiin ukkosta ja sadetta, mutta tänne kolkkaan kaupunkia ei sitten tullut pisaraakaan. Siispä aamulla kastelemaan. Kuopus suostui mukaan.

Oli ihanaa. Kastella, ylipäänsä iloita, että meillä sittenkin on jotain kasteltavaa, ei vain silkkaa heinikkoa. Kurpitsantaimiakin on kolme, oikeastaan viisi, mutta kaksi niistä on tosi pikkuisia. Sitten on herneitä, joiden myös luulin jo olleen tuhoon tuomittuja. Maa-artisokat ovat kasvaneet yli odotusten, niitä ei ole tarvinnut juurikaan edes kitkeä saati kastella. Sitten on pari krassia ja vihdoin myös samettikukkiin tuli niitä itse kukkia. Mansikoita ei viime vuonna kuullun mukaan enää juhannuksen jälkeen tarvitse kastella, mutta koska niissä on jotakin ötököitä, olen kastellut pikkuisen kuitenkin. Toiveena että vesi huuhtoo tuholaiset jäljettömiin tietenkin. Ja satoa jo saadaan, hurraa sille. Olisivat ansainneet omat mansikat vaikka kakkuun päästä, mutta meni parempiin suihin sellaisenaankin.

Istutuksiakin tehtiin. Oli toki tarkoitus jo aiemmin ja moni siemenpussi jääkin avaamattomana odottamaan ensi vuotta. Mutta pinaattia, retiisiä ja salaattia, kaikki Hyötykasviyhdistyksestä ja luomua.

Kuopus leikki, auttoi, kylpi, nukkui ja oli ihanana seurana. Yhdessä syötiin eväitä ja jutusteltiin kaikenlaista. Hänen puhetaitonsa ovat taas uudella portaalla. Ihana kuunnella. Käy mielessä, että hyvä kun taidot karttuvat, tuon ikäisellä. Kohta hän on päivähoidossa, ja siellä on hyvä, jos tulee toisten ymmärretyksi, osaa itseään ilmaista.

Oli kyllä hiki, kun illalla tultiin kotiin. Onneksi meille oli luvattu illaksi saunavuoro lainaksi. Saunan raikkaana vielä mekko vain ylle ja kassi olalle ja sitten sitä tepastellaan aukion yli lämpimässä kesäillassa kaupalle. Menomatkalla oltiin kuopuksen kanssa kirmaavia hevosia. Takastulomatkalla palsta-apulaiseni juoksi uusissa lasten puutarhahanskoissa ja leikki - maalivahtia.

Helteessä mietittyä

Että minun lapseni eivät ole minun, vaikka minusta ovat tulleetkin. En heitä omista, en päätä kaikista asioista, en ohjaile mistään naruista. He ovat omia persooniansa. He kirmaavat nurmella omiin suuntiinsa. Ja tykkäävät tehdä omia asioitansa. Eivät välttämättä sitä, mitä minä oletan tai haluan. Heillä on omatkin polkunsa.
Mikä onni, että saan olla silti nyt heidän kanssansa. Että minä olen äitinsä ja saan sanoa kummallekin tuon tuostakin "Oma rakas kulta."

Heinäkuun yöstä

Päätin, etten kirjoita blogia öisin, jos se jää liian myöhäiseksi. Ja on pois yöunistani. Joiden makuun pääsin täysillä taas töissä ollessani. Kahdeksan tunnin yöunen jälkeen meininki on ihan toinen. Tämä äiti-ihminen vähemmän kärttyinen.

Mutta tässä istun kuitenkin. Kotiinpaluu mökkimatkalta valvottaa vielä hetken. Ja miestäkin kotiin odottelen. Kuulen sitten raportin illan pelistä vielä uudelleen. Ja ihan mielelläni vieläpä sen teen.

Sattui satumaiset hellepäivät kolmiöiselle matkalle. Ja kauniit illat ja yöt. Minulla kyllä on mielessäni huolia viikon jokaiselle hetkelle, mutta näköjään pääsen niistä yhä hetkittäin myös irti. Se on suuri pelastus ja onni. Että välillä voin oikein aktiivisesti ajatella, että ne murheet eivät ole haihtuneet mihinkään, ne ovat koko ajan tässä ja läsnä, mutta silti, minä juuri ihan lähimpänä mielessäni nyt-nyt nautin vain lämmöstä ja kesästä ja poikien hulvattomuuden ja hetkeen heittäytymisen katselusta ja maisemasta ja pulahduksista järveen ja kivasta lukemisesta ja kesän herkkujen maistelusta ja makoilusta pyyhkeen päällä hiekalla... Saada olla läsnä siinä kaikessa kouriintuntuvassa. Kun aurinko lämmittää ihoa, vesi viilentää varpaita, hiekkaa voi valutella sormissa, poikia voi halata ja niiltä saa pusuja, suussa maistuu grillattu ruoka tai mansikka. Kesä on aika, jolloin niin lataan akkuja.

Kesäyö tuntuu hyvältä myös kaupungissa, omassa kodissa. Yllättävän paljon ajatuksia ehtii pyöräyttää mielessä jo parin päivän reissulla. Minä kirjoitan niistä, mutta nyt täytyy kone sulkea. Muuten se uni ei tule, silloinkaan, kun mies saapuu kavereilta.

Pyjamassa pellolla

En ollutkaan tänään niin epätoivoinen palstaviljelijä, kuin vielä eilen. Tänään kirjaimellisesti paistoi aurinko! Sain pojat seuraksi ja he viihtyivät aamupäivästä iltaan seuranani. Tällaista ei olekaan vielä tänä kesänä tapahtunut. Myös veljeni kävi tyttöystävänsä kanssa pitämässä seuraa. Ja kastelemassa janoisia kasveja, repimässä rikkaruohoja.

Nautin siis täysillä. Kitkin ja katkoin heiniä. Söimme monta kertaa eväitä. Luin pitkään Katto Kassista, niin pitkään, että kuopus sai jo majassa unta. Uskalsin käydä puskassa pissalla, vaikka pelkäsinkin, että paikalle kurvaa juuri muita.
Helle ei haitannut yhtään, kun oli oikea varustus ja otti varjohetkiä välillä. Iloitsin, kun ei ollut hyttysiä. Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että saatan näyttää siltä, kuin olisin liikenteessä yökkärillä. Yritin aamulla miettiä, mikä suojaisi, muttei tulisi liian hikistä. Ohut lempipaitis ja leveät lökölahkeet.
Onko sen aina niin väliä. Onhan kesä ja palsta on ihan metsässä. Ja vaikkei olisi, tänään teki vain mieli hymyillä.

Minulla on muuten hakusessa tämä valokuvaaminen. En ole kuvannut juurikaan koko keväänä. Ja nyt pitäisi vielä muistaa ottaa sellaisia kuvia, joita voin blogiin laittaa, eli niitä, joissa ei näy esimerkiksi poikien nimet, tai kasvoja. Mutta eiköhän se vähitellen tästä. Tänään tällaisia viipaleita.

100 asiaa

1. Sillä vähintäänkin sen verran minulla on tauon jälkeen mielessä.
2. Tuskin kuitenkaan tulen kirjoittaneeksi niitä olennaisimpia.
3. Mietin, voinko kirjoittaa, vaikka muut ovat valveilla.
4. Kirjoitin blogiani yleensä öisin, tosi myöhään, kun muut olivat nukkumassa.
5. Ensimmäisen kerran tämä katkeaa nyt, sillä esikoinen kutsuu luokseen ja äänensävy on huolestuttava. Onkohan hän kipeä?
6. On jo seuraava päivä, sillä hän oli kipeä. Hain oksennusvatia ja mittasin kohonneen lämmön ja annoin ensiavuksi pillimehua ja läsnäoloa uneen saakka. Ja vielä senkin jälkeen, jäin nukkumaan makuualustalle samaan huoneeseen, just in case...
7. Oltiin mökillä juhannuksena, kuvat ovat sieltä.
8. Olin viisi kuukautta töissä viiden vuoden tauon jälkeen.
9. Nyt olen taas hoitovapaalla, kuopus täyttää kolme marraskuussa.
10. Jumpanohjaaja kysyi tänään lomahehkutusbiisin kohdalla kuka on jo lomalla. Viittaavatko kotiäidit - mietin.
11. En viitannut, vaikka mieli teki. Lomalta kotiäitiys on minusta aina tuntunut, ennenmin kuin työltä. Tai sitten tosi ihanalta työltä, sellaiselta unelmaduunilta, jossa toki on rankat hetkensä, mutta jota ei vaihtaisi toiseen ikinä.
12. Mutta minun ehkä joskus täytyy vaihtaa, ja siksi olen iloinen, että minulla on ammatti valmiina ja vieläpä ihan ihana sekin sellainen.
13. Haen teen, sillä se jäähtyy yksin keittiössä, ja pidän enemmän melko kuumasta, kuin jäähtyneestä.
14. Olisi ihana elää sata päivää jossain toisessa maassa.
15. Miehen, ja poikieni kanssa.
16. Tulee heti mieleen pari kolma maata.
17. Sadan päivän reissuja ei vain ole kovin tarjolla. Sellaisia, joihin kuuluisi mahdollisuus elää sen maan arkea duuneineen päivineen, niin että se tuntuisi todellisemmalta ja olisi taloudellisesti ylipäänsä mahdollista.
18. Olen asunut satapäiväisiä, reiluja, Ruotsissa ja Japanissa.
19. Saisinpa tehdä sen myös perheenä, poikien kanssa. Haluaisin näyttää heille, että on muitakin tapoja, kuin ne, joihin me olemme tottuneita.
20. Toisaalta. En ollut hyvä muuttaja, tuskin olisin nytkään. Kaipaan läheisiä tuttuja ihmisiä.
21. Maailma on kyllä muuttunut. Ennen ei soitettukaan ikinä, nykyään on Skypet ja muut pelit ja vehkeet.
22. Puhun tietotekniikasta kuin mummoni.
23. Pidän muutenkin itseäni kohta mummoikäisenä.
24. Laskin yhtenä päivänä, koska olisin mummo, jos olisin saanut ensimmäisen lapsen silloin, kun häntä oikeasti jo kovasti toivoin, ja jos hän sitten saisi oman esikoisensa myös samanikäisenä.
25. Siihen ikään on 7 vuotta. Melko lyhyt aika.
26. Joten kyllä minulla on monta syytä hyväksyä, että minulla on kaksi lasta, eikä enempää.
27. Joskus mietin, saiko mieheni minut kovin helpolla?
28. Olisko hän yhtään taistellut minun takia, jos olisin älynnyt olla hiukan "vaikeasti tavoiteltava", enkä rakastunut niin vauhdilla.
29. Olisinko jopa voinut kiristää, vaikka tuolla lapsiluvulla?
30. Kuulostaa hävyttömältä peliltä. Ei harmita, että jäi yrittämättä. Tuskin olisi toiminutkaan. Pahaa mieltä tullut vaan.
31. Olen aina halunnut opettajaksi. Tuntuu hyvältä, että on asioita, jotka eivät muutu. Ei tarvitse käyttää energiaa miettiäkseen, olisiko sittenkin ehkä joku toinen ammatti parempi.
32. En kyllä valmistunut luokanopettajaksi. Se oli puoli vahinko, että päädyin lukemaan varhaiskasvatusta. Kertoo taas tuosta, että en ollut hyvä muuttaja. Pääsykokeisiin täytyi pyrkiä, ja olisin päässyt yrittämään Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen tai lastentarhanopettajalinjalle Helsinkiin. Voin kertoa, että Hämeenlinnan kirjat jäi hankkimatta ja istuin kirjastossa lukemassa Lapsikeskeistä kasvatusta. Ja kun opinnot syksyllä alkoivat, olin niin kotona.
33. Olisi kyllä avartavaa asua se sata päivää jossakin toisessa paikassa Suomessa.
34. Olen minä lapsena asunutkin, Vantaalla. Mutta muuten aina täällä alhaalla.
35. Teininä vaelsin ystäväni kanssa Lapissa.
36. Yhdellä reissulla metsänvartijat kutsuivat meidät autiokämppään saunomaan.
37. Tarjosivat meille lohivoileipiä ja snapseja.
38. Kehuivat Lappia ja tiesivät mistä naruista vetää. Lapsetkin leikkivät luovasti vaikka vain kivillä. Ja Helsingistä saa parkkipaikan sillä hinnalla, kun heillä saa omakotitalon.
39. Mietin vakavasti, pitäisikö muutta johonkin käsivarteen. Se tuntui yhtä eksoottiselta kuin riisipeltojen kuiske, mutta jälkimmäiseen kuitenkin muutinkin toviksi oikeastikin, hiukan myöhemmin.
40. Mitään pahaa ei tapahtunut, siellä metsäkämpällä. Vaikka näin jälkeenpäin sinisilmäisille tyttösille olisi voinut käydä köpelöstikin. Me vain lauloimme autuaan onnellisina saunan takana kaksin, kun miehet laittoivat pöytää koreaksi, muistan kevyesti sen tunteen vieläkin. Vaelluksen pakottamat harteet ja hyttysenpuremat sai lempeää löylyä ja Suomen kesää ei voittanut mikään.
41. Olen saanut elämäni aikana valtavasti hyvää, kokenut hirmuisesti hyvyyttä.
42. Kukaan ei tehnyt pahaa metsäkämpällä. Eikä yöbusseissa, kun tulin nuorena kotiin kaupungilta.
43. Ei varastettuja lompakoita, ei suuria huijauksia, ei koulu- tai työpaikkakiusaamista, ei satuttamuksia.
44. Eikö siinä ole kiitoksen aihetta kerrakseen!
45. Toisaalta, en väitä, etteikö pahuus koko ajan voisi olla vaanimassa. Ne taulut, joissa Piru soittelee viuluaan taustalla. Sellainen olo minulla on usein. Liian hyvää jatkuakseen kauan.
46. Mutta voinpahan kiittää ja iloita siitä, että yli kolmenkympin on tultu, ja siis niin paljon ihania asioita.
47. Minut on kyllä jätetty.
48. Hammaslääkäri sanoi minulle, kun olin kahdeksan, ettei näillä ikenillä saa poikaystäviä. Hänen kirouksensa kesti kauan. Ei tullut sellaisia perinteisiä pitkiä seurustelusuhteita. Kunnes tapasin nykyisen mieheni.
49. Yhdeksänvuotiaana, kun muutimme sieltä Vantaalta Helsinkiin, ihastuin yhteen luokkamme pojista.
50. Minun vanhempani ovat tunteneet toisensa lapsesta saakka, olleet samalla luokalla ja seurustelleet käytännössä vain toistensa kanssa. Ja yhä naimisissa.
51. Minä toivoin samaa polkua minulle, tuon pojan kanssa.
52. Hän soittikin minulle lukion päätyttyä ja pian jo puhui minulle kauniita kesässä mäellä.
53. Parin kuukauden seurustelun jälkeen (aika saattoi olla lyhyempikin) hän myös soitti ja kertoi olevansa "Roballa". Juuri sen parempaa selitystä en koskaan saanut, miksi tarinamme päättyi.
54. Minulta kesti vuosia toipua tuosta takaiskusta.
55. Joskus mietin, kysynkö tuon takia mieheltäni silloin tällöin, "Rakastatko vielä minua?"
56. Muitakin hauskoja poikia oli, vaikka silloin nuorena vain ajattelin, ettei minulla mitään koskaan, muilla vaan.
57. Mutta oli minulla ja on, mitä keikkustuolissa muistella.
58. Ja toisaalta ihan hauskaa, että he ovat nyt vain minun muistoja. Osasta en muista edes oikeita nimiä, vain ystävieni kanssa heille keksityt lempinimet.
59. En ole facebookissa.
60. Asun samassa kaupungissa, kuin aina, silti en koskaan tapaa vanhoja tuttuja.
61. Se on minusta hassua, jopa outoa ja tuntuu mahdottomalta, varsinkin kun ei tämä nyt oikeasti ole kovin iso paikka.
62. Johtuu ehkä siitä, etten käytä silmälaseja, vaikka pitäisi.
63. En tiedä tarkkoja lukuja, niitä miinusjuttuja, kuinka heikko näköni on. Mutta ajokortissani on lasimerkintä.
64. Minulla on yli 10 vuotta vanhat lasit.
65. En vain ikinä oikein ole tottunut niihin. Käytän niitä, kun katson tekstitettyjä telkkariohjelmia, tai olen vaikkapa jollakin luennolla. Hyvin satunnaisesti.
66. Mutta toisaalta, eivät ne kaikki vanhat tuttuni varmaan kärsi huonosta näöstä. Heh.
67. Ensimmäinen tenkkapoo. Mitä sitten.
68. Siitä työstä voisin kai jotain mainita.
69. Ensimmäiset viikot menin ja tulin itkien.
70. Oli raskasta olla pois poikien luota, totutusta.
71. Vastuu oli myös valtava ja odotukset. Toisen saappaisiin on hankala hypätä kesken vuotta. Vaikea myös astella ihan omilla kengillä, vaikka yrittäisi laittaa ne toisen saappat syrjään.
72. Täällä kotona olen toimistani vastuussa miehelleni ja pojilleni. Minulla on heidän odotuksensa täytettävänä. Töissä oli 20 lasta ja heidän vanhempansa, kenties isovanhempansakin. Niin että jos joku kysyy, kummassa paikassa on helpompaa, niin tätä ajatellen ehdottomasti kotona.
73. On ihanaa, kun on kesä.
74. Mökillä katsoin lasten touhuja kesässä ja kysyin yhtä yksinkertaisesti suuria asioita, kuin lapsilla on tapana. Miksi kesä menee niin nopeasti, miksi kesä on niin lyhyt.
75. Pidän myös keväästä ja syksystä ja talvesta. Ja lunta pitää olla jatkossakin kerran vuodessa tovin aikaa, niin kauan kuin eletään Suomessa.
76. Tietokoneesta on enter nappi rikki. Pitää käyttää tuota toista, joka on tuolla sivulla. Välillä vahingossa käyttää tuota rikkinäistä, ja silloin teksti karkaa ulottumattomiin nopeasti.
77. Olen syntynyt vuonna 1977.
78. Samana vuonna kuin Victoria.
79. Missasin hänen häänsä, mutta näin iltajuhlat ja kuulin hienot puheet.
80. Meillä oli tosi pienet häät. Mieheni ei pitänyt minulle puhetta, enkä minä hänelle. Hääkakku meillä oli, mutta appiukkoni sanoi " Veteraanit ensin", kun meidän piti leikata sitä. Ei se mitään, jäi parempi tarina kerrottavaksi.
81. Hääpätkiä katsoessani mietin, hymyilisikö mieheni, kuten Daniel, enemmän tai useammin, jos hänen vierellään olisi joku toinen?
82. En mielelläni sano ääneen voimakkaita mielipiteitä, sillä saatan vähän ajan päästä olla toista mieltä. Tai ainakin painottaa eri asioita, eri näkökulmaa. Tai osata muka jotenkin viisaammin ilmaista ajatukseni.
83. Mutta olen uskaltanut mennä naimisiin ja siitä olen onnellinen. Eikä kaduta lainkaan. Joskus harmittaa, kun en voi enää uudestaan kysyä tältä samalta ensimmäistä kertaa, että mentäisiinkö kihloihin, naimisiin, jätettäisiinkö pillerit pois. Niin isosti haluaisin edelleen usein kertoa, minä rakastan juuri sinua.
84. Olen epäonnistunut palstaviljelijä. Tai sitten muotoilen tämän vuoden puutarhapäiväkirjaani - jollaista minulla ei kyllä ole - vaikeaksi, epäonnekkaaksi vuodeksi, jolloin kaikki vain meni mönkään tai ylipäänsä jäi puolitiehen tai tekemättä. Ensi vuonna paremmin?
85. Olen epäonnistunut monessa muussakin. Minun lapseni eivät syö lautasiaan tyhjäksi eivätkä sitä mitä tarjotaan.
86. He eivät myöskään viihdy lapion varressa multaa tonkien, niin kuin lapset kirjojen mukaan kuulemma usein tekevät.
87. Minun lapseni haluavat viljelypalstalta kotiin, koska siellä on hyttysiä.
88. He saattaisivat ehkä lähteä mielellään pellolle, jos pääsisivät autokyydillä.
89. Meillä ei ole autoa, ja se sieppaa minua välillä. Usein mietin, että lapsiperheet, joilla on auto, eivät tiedä mitään autottomien kärsimyksistä.
90. Sitten mietin savimajojen äitejä. Mitä he mahtavat huokailla siellä vettä hakiessaan ja puita etsiessään.
91. Sitten hävettää oma autokaipuu. Ja monen muunkin materian perään vonkaaminen.
92. Autottomuus on silti hauskaa vasta, kun muillakaan ei ole yksityisautoja. Tai vahhuksilla ja vaivaisilla saa olla, jos se tuo heidän elämäänsä tarvittavaa apua ja iloa.
93. Enkä minä tuostakaan halua julistella.
94. Ajattelen, että elämäni olisi voinut mennä tosi monella tavalla, mutta se on mennyt näin.
95. Uskon, että kokonaisuutta ajatellen jokin ihan pienikin juttu toisin, ja koko salaatista olisi voinut tulla täysin toisenlainen.
96. Minulta pääsi muuten itku tänään kuntosalilla. Siellä oli rasvaprosentinmittaus, jollaiseen en koskaan ole ajatellut ajautuvani. Jonossa oli ainakin viisi minua ennen, joilta kundi kundinen kyseli pituuden eikä juuri muuta. Minun kohdallani hän paukauttaa reteesti kämmenet yhteen ja kysyy "No niin, mitä ajattelet, kun katsot vartaloasi aamulla peilistä!"
97. Joskus haluaisin olla nokkelampi ja nopeampi suustani. Niinkuin silloin, kun toinen kertoo olevansa Roballa. Tai kun joku on muka hauska ja osuu arkaan kohtaan, kun seison hikisenä jumpan jälkeen rasvanmittausjonossa.
98. "Mitä se sulle kuuluu", olisi ollut klassinen hyvä.
99. "No miltä itse mahtaisit näyttää, jos olisit omistautunut kahdelle lapselle viimeiset vuodet, ollut pari kertaa raskaana ja imettänyt nelisen vuotta?"
100. Olen ehkä takaisin.

Matkoilla

Lähden matkalle. Kelpaa lähteä, kun on muun muassa kauniisti koristeltu kalenteri.

Palaan Blogistaniaan, kun oikealta tuntuu.
Voimia ja valoa, rauhaa, rakkautta ja viisautta.

T. Joola

Arvat on nostettu

Olipa ihanaa kuulla teistä, näin yhden ajanjaksoni päätteeksi, uuden kynnyksellä. Nelli, Tuikkis ja Elohiiri, teille minulla olisi postia - jos haluatte. Ensimmäisen kuvan setti on Nellille, toinen Tuikkikselle ja alin Elohiirelle.

Etsin ensin olemassa olevista syyskuisista valokuvista muutamia jotka sopisivat minusta kotialbumin lisäksi myös arvontaan. Sitten ompelin käsiin osuvista tilkuista tapani mukaan tosi suurpiirteisesti pussukoita, joista jokaisesta tuli omanlaisensa. (Joten jos jälki tai muuten vai alati kertyvä rompe ahdistaa, laittakaa vahinko kiertämään vaan, en pahastu ollenkaan.) Seuraavaksi arvoin jokaiseen pussukkaan kolme tekstinpätkää, ja yritin pelailla jotta teksti edes jotenkin sopisi myös johonkin jo valituista kuvista. Ei siis mitenkään täsmävalittuja paloja kenenkään kassissa. Myöhään illalla esikoinen nosti kiposta kullekin paketille uuden omistajan, miehen ollessa virallisena, joskin tuhahtelevana, valvojana. Nyt kaipaan enää postitusosoitteita, vaikka sähköpostiini hemmaharakka@gmail.com.

Luin jokaisen vastauksen huolella ja ajatuksella. Huomenna torstaina menen töihin viiden vuoden tauon jälkeen, kovasti jännittäen, syvään hengitellen. Ja niin haikeana. Mutta onnellisena, ettei samalla ala myös lasten hoitoon totuttelu, vaan heillä alkaa omat seikkailunsa isänsä/mieheni kanssa! Ja luottavaisena, tukea ja kannustusta saaneena, ehkä voisin sanoa jopa uteliaana. Mitähän tästä tulee.

Useassa kommentissa toivottiin, että kirjoittaisin kuinka työt ja arki ovat alkaneet sujua. Saattaapi olla. Mutta en lupaa mitään. Ehkä olen enemmän hengissä, jos minusta ei kuulu pihaustakaan ennen kesäkuuta. Voi nähkääs olla, että jos jokin menee pahasti vikaan, olen täällä jo ensi viikolla. Turvasatamassa. Eli itse vähän toivon, ettei minusta ihan heti kuulla. Tämä blogaaminen on kivaa ja tärkeääkin minulle, mutta nielee enemmän aikaan kuin haluan todeksi uskoa. Ja minulta vielä öistä, jolloin työssä käyvien on kai hyvä nukkua. Varsinkin, jos töissä pitää olla esimerkiksi 6.15... Ai ai, kuinka vuorokausirytmimmekin tulee heittelemään kuperkeikkoja.

Voikaa hyvin. Niin mekin koitamme, töissä ja kotona. Tässä teille kaikille, arvotut palat tallesta.

Joskus saan kiinni kauneudesta. Siis useinkin ihastelen jotakin asiaa, pidän kauniina. Mutta toisinaan jokin, joka ei muulloin tai muiden silmissä olisi kaunista, onkin itselle sitä todella. Tekee mieli pysähtyä ja huokaista: kiitos kun saan tämän kokea, tuntea, tästä hetkestä saan voimia.


Minun päiväni voi olla myös nyt. Lapset ovat tuntuneet, jos mahdollista, jälleen entistäkin ihanemmilta ja rakkaammilta. Välillä en ole uskoa, että tämä on totta, että saan olla heidän kanssa, he ovat minun lapsia. Katson heitä täältä äitiperspektiivistä ja heidän juttunsa ovat täynnä ihanaa lapsenomaista ehdottomuutta, vilpittömyyttä, rehellisyyttä. Silmänsä tulvivat suloisuutta, luottamusta, arvostusta, tuttuutta. Ja minä haluan nähdä heitä, kuulla heitä, olla heidän kanssaan, elää ja heittäytyä.

Illalla kömpiä miehen viereen ja kuiskata hyvää yötä. Taivas miten rakastan teitä kolmea. Ja niin paljon kuin pahaa onkin olemassa, on yhä myös hyvää, tärkeää ja kaunista. Ja aikaa, sille, mitä pitää rakkaana, myös huomenna.


Välillä ympäristö kaventuu kovin pieneksi, miltei merkityksettömäksi. Taustahäly vaimenee ja korvissa soi vain oma sisäinen kuiskuttelu: Kuinka suloinen hän onkaan. Kuinka onnekas olenkaan. Kuinka kiitollinen olen niin paljosta. Kuinka paljon rakastankaan tuota lasta.

Kuiskutukset ovat koko ajan olemassa. Mutta välillä suussa on ihan toisenlaisia sanoja, ainakin odottamassa, tulossa. Motkotuksiakin ja mitäs minä sanoin -hokemia ja sen sellaisia.

Toisinaan jokin lennättää usvan sisään, ihastelemaan. Keskittymään vain siihen, että on aarteen äärellä hymyilemässä. Ja niin on hyvä.

Saan paljon voimaa noista taioista. On kaikkien etu, kun tajunta välillä täyttyy vain rakkaudesta.

Luulen, että nämä ihastuksen tunteet muistan aina. Voi pojat kuinka olette ihania ja kuinka rakastankaan tätä perhettä, teitä kahta.


Kudon kesäillassa, kun muut ovat käymässä kaupassa. Kutoessa on ihana tallettaa silmukoihin muistoja. Säätä, hyviä mietteitä. Tekee mieli saada valmiiksi, jotta voi pukea päälle ja katsoa kaikkia niitä ihania asioita niin uudessa muodossa. Ensin oli väreily järvenpinnassa, ulpukat ja kesäilta. Äiti joka rakasti poikiansa ja elämäntilannettansa. Ja sitten tuli sukka, paita tai toivottavasti liivi tässä tapauksessa.


Menomatkalla mietin myös sitä, että vaikka uskonkin kasvatusohjeeseen, että lapsen tulee olla alainen ja aikuisen johtaja, tulisi kuitenkin muistaa, että aikuinen menettää paljon, jos ei anna lapsen usein olla johdattaja. Jää paljon näkemättä, kokematta, ymmärtämättä ja heittäytymättä jos on liiaksi muita kiireitä, tai pitää itseään turhan tärkeänä.


Siivosin parveketta ja siellä oli ihana taas istuskella. Paistoin lettuja omille ja hoitolapselle. Omenahillo niin hyvää, etten muista koskaan syöneeni omaan suuhuni sopivampaa.

Miksi teillä on paljon itsetehtyjä juttuja ja miksi teillä nauretaan niin paljon, kysyi hoitopoika illalla. Myös kysyi yhdessä kohdassa esikoiselta onko meillä sotilaita. Ei ole, kun äiti ei pidä sodista, poikani vastasi tyynenä ja rauhallisena. Rakensivat legoilla ja palikoilla. Leikkivät muovieläimillä ja nukketeatteriesityksiä esitettiin sorminukeilla.

Moni hetki tuntui niin oikealta ja omalta. Kateus vaimenee usein juuri kiitollisuudella.


Jos ei näkisikään huolia, murheita, pettymyksiä, pelkoja, vikoja, virheitä, syitä ja vihan aiheita. Jos näkisikin sen hyvän. Ja antaisi sen tuoda valoa ja voimia, viisautta ja toivoa.


Olen melko varma, että leikistä on lyhyt matka taiteeseen. Lyhyempi, kuin esimerkiksi peleistä tai ohjelmista. Leppoisuuteen taas on helpompi heittäytyä, jos ei päivät ole liian täysiä. Ja tee voi maistua tosi hyvälle, jos sen kaataa kannusta. Ja istuu niin, että näkee jotakin kaunista.


Aika kulta sinä kiidät niin kovaa. Missä välissä minusta tuli näin vanha ja tästäkö vauhti alati vain kiihtyy.

Sitäkin tärkeämpää pysähtyä. Nauttia. Imeä, hengittää, olla läsnä, ihastella. Tämä kaikki on minulla näin vain pienen hetken. Ja voi taivas kuinka itseäni nyt ja sitten kiitän, että en kiirehtinyt, että olin, että sain, että nautin.

Omat pienet poikani, kaksikkoni, olette niin rakkaat.