Talven varalle

 

Vastakohta synkälle, pimeällä, kylmälle ja apealle talvipäivälle. Aurinkoinen hellepäivä kesällä mökillä. Hypin laiturilta järveen monta riemukasta loikkaa. Silkasta ilosta ja nautinnosta. Yön olin saanut nukkua teltassa. Pojat olivat ihania, ja muu seura. Ruoka helppoa ja huoletonta. Astiat kauniita ja saunan löylyt pehmoisia. Paitsi, kun esikoinen tahtoi kokeilla enkkoja, ja mätti kiukaalle vettä monta kuupallista. Kikatin ja kiljuin yhtä aikaa, tulipa todella kuuma.

Eikä se pilvinenkään päivä ollut huonompi. Olimme laiturilla silti. Makuupusseissa tarkeni. Tänään pilviverho katosi. Samalla, kun äidin kanssa poimimme vadelmia välipalaksi.

Tällaisen mökkiretken jälkeen minun on helpompi hyväksyä, että tulee taas se s:llä alkava vuodenaikakin. Kun on saanut olla kesässäkin.

Tukka märkänä

Norjan tapahtumat ovat järkyttäviä. Tiedän niistä jo liikaa ja muutkin minusta. Median tehtävä on tiedottaa, mutta ei yhtään enempää, kuin on tarpeellista. Miksi meidän täytyisi kuulla yksityiskohtia kamaluuksista. Mielen täytyy heilahtaa pois raiteilta jo puolesta sanasta. Ja ryhtyä samoin tein tukemaan surevia ja valamaan uskoa paremmasta, ettei kamalampia otsikoita koskaan enää tarvitsisi tulla. Aion väistellä taas pari päivää sanomalehtiä ja muita etusivuja.
***
Minun mökkimatkani poikieni kanssa oli ihana. Tuntuu hiukan väärältä hehkutella kesän ihanuuksista nyt, kun toiset ovat kokeneet kamalimpansa - jopa loppunsa - keskellä samanlaista kauneutta. Mutten saa unta, kun luin liikaa, ja omista retkikuvista ja tunnelmista haen valoa, iloa ja lohtua.

Sillä tätä retkeämme muistelemme kauan, ei vain tulevana talvena, vaan vuosienkin kuluttua. Siksikin, että tällä reissulla pojat keksivät järvessä pulikoimisen riemun. Siihen vaikutti varmasti sää, joka oli hiostava ja kuuma. Vesi tuntui yhtäaikaa virkistävältä ja lämpimältä, puhtaalta ja pehmeältä. Silkkaa onnea istua laiturilla katselemassa omia muruja hihkumassa ja nauttimassa. Heitä ei kauaa pidätellyt mikään poissa rannasta.

Olimme hurmioituneita siitä kaikesta kesästä meidän ympärillä. Mökistä, lämmöstä, sateista, syömisestä laiturilla, ilman vaatteita kulkemisesta, vanhempieni seurasta ja huomiosta, herkuista, saunoista, unista kammarissa, peleistä, suunnistusleikeistä, piirtelyistä, kirjan kuuntelusta, hassutteluista, vieraista, varpaiden uitosta, kivien heitosta, kalojen katselusta, ukkosen kuuntelusta, peiton alla lämittelystä, ihmettelystä, sylityksistä... Haltioituneita, sitäkin me olimme todella.

Tänä aamuna laitoin kellon soimaan, että ehtisimme nauttia vielä hiukan enemmän kaikesta mökin ihanuudesta ennen kaupunkiin tuloa. Esikoinen pyysi, että viideltä, mutta koska nukkumaan mentiin puolen yön jälkeen, puoli kahdeksan sai kelvata. Esikoinen nousi aamulla heti, kun supatin, että yritetään ehtiä aamu-uinnille ennenkuin kauempana jyrisevä ukkonen on ihan päällä. Kuopus valitsi unten jatkamisen pitkään, mikä ei ole huono nautiskelumuoto sekään, varsinkaan mökillä. Ukkosessakin on oma tunnelmansa, eikä se pilaa mitään, jos saa olla hyvässä seurassa turvassa. Ja on uinut jo suunnitellun aamu-uintinsa ja aamiainen on katettuna tarjottimella.

Tiedän, mistä saan voimia, kuinka lataan akkuja. Antakaa minulle silloin tällöin kesää ja tätä kaikkea edellä mainittua (Norjan kauheuksia lukuunottamatta) niin sisimpäni saa kaipaamaansa ravintoa. Lähtöuinti vesisateessa, hiljaisen järven siristessä ja poreillessa pomppivista pisaroista - eikö se ollutkin jo ihan satua. "Ihanaa", meillä on kuulunut viime päivinä. Esikoinen käy halaamassa ja meinaan kysyä että mikä, mutta tiedän kysymättäkin, että tällainen elämä.

Kotona en tahdo hiuseteni kuivuvan. Sillä märkänä ne muistuttavat mökkiretkestä, jolloin ne kastuivat koko ajan, sateista, saunomisesta ja pitkin päivää tehdyistä pulahduksista. Kiitos äiti, isi ja pojat - teidän kanssa oli taas ihana olla mökillä.

100 asiaa

1. Sillä vähintäänkin sen verran minulla on tauon jälkeen mielessä.
2. Tuskin kuitenkaan tulen kirjoittaneeksi niitä olennaisimpia.
3. Mietin, voinko kirjoittaa, vaikka muut ovat valveilla.
4. Kirjoitin blogiani yleensä öisin, tosi myöhään, kun muut olivat nukkumassa.
5. Ensimmäisen kerran tämä katkeaa nyt, sillä esikoinen kutsuu luokseen ja äänensävy on huolestuttava. Onkohan hän kipeä?
6. On jo seuraava päivä, sillä hän oli kipeä. Hain oksennusvatia ja mittasin kohonneen lämmön ja annoin ensiavuksi pillimehua ja läsnäoloa uneen saakka. Ja vielä senkin jälkeen, jäin nukkumaan makuualustalle samaan huoneeseen, just in case...
7. Oltiin mökillä juhannuksena, kuvat ovat sieltä.
8. Olin viisi kuukautta töissä viiden vuoden tauon jälkeen.
9. Nyt olen taas hoitovapaalla, kuopus täyttää kolme marraskuussa.
10. Jumpanohjaaja kysyi tänään lomahehkutusbiisin kohdalla kuka on jo lomalla. Viittaavatko kotiäidit - mietin.
11. En viitannut, vaikka mieli teki. Lomalta kotiäitiys on minusta aina tuntunut, ennenmin kuin työltä. Tai sitten tosi ihanalta työltä, sellaiselta unelmaduunilta, jossa toki on rankat hetkensä, mutta jota ei vaihtaisi toiseen ikinä.
12. Mutta minun ehkä joskus täytyy vaihtaa, ja siksi olen iloinen, että minulla on ammatti valmiina ja vieläpä ihan ihana sekin sellainen.
13. Haen teen, sillä se jäähtyy yksin keittiössä, ja pidän enemmän melko kuumasta, kuin jäähtyneestä.
14. Olisi ihana elää sata päivää jossain toisessa maassa.
15. Miehen, ja poikieni kanssa.
16. Tulee heti mieleen pari kolma maata.
17. Sadan päivän reissuja ei vain ole kovin tarjolla. Sellaisia, joihin kuuluisi mahdollisuus elää sen maan arkea duuneineen päivineen, niin että se tuntuisi todellisemmalta ja olisi taloudellisesti ylipäänsä mahdollista.
18. Olen asunut satapäiväisiä, reiluja, Ruotsissa ja Japanissa.
19. Saisinpa tehdä sen myös perheenä, poikien kanssa. Haluaisin näyttää heille, että on muitakin tapoja, kuin ne, joihin me olemme tottuneita.
20. Toisaalta. En ollut hyvä muuttaja, tuskin olisin nytkään. Kaipaan läheisiä tuttuja ihmisiä.
21. Maailma on kyllä muuttunut. Ennen ei soitettukaan ikinä, nykyään on Skypet ja muut pelit ja vehkeet.
22. Puhun tietotekniikasta kuin mummoni.
23. Pidän muutenkin itseäni kohta mummoikäisenä.
24. Laskin yhtenä päivänä, koska olisin mummo, jos olisin saanut ensimmäisen lapsen silloin, kun häntä oikeasti jo kovasti toivoin, ja jos hän sitten saisi oman esikoisensa myös samanikäisenä.
25. Siihen ikään on 7 vuotta. Melko lyhyt aika.
26. Joten kyllä minulla on monta syytä hyväksyä, että minulla on kaksi lasta, eikä enempää.
27. Joskus mietin, saiko mieheni minut kovin helpolla?
28. Olisko hän yhtään taistellut minun takia, jos olisin älynnyt olla hiukan "vaikeasti tavoiteltava", enkä rakastunut niin vauhdilla.
29. Olisinko jopa voinut kiristää, vaikka tuolla lapsiluvulla?
30. Kuulostaa hävyttömältä peliltä. Ei harmita, että jäi yrittämättä. Tuskin olisi toiminutkaan. Pahaa mieltä tullut vaan.
31. Olen aina halunnut opettajaksi. Tuntuu hyvältä, että on asioita, jotka eivät muutu. Ei tarvitse käyttää energiaa miettiäkseen, olisiko sittenkin ehkä joku toinen ammatti parempi.
32. En kyllä valmistunut luokanopettajaksi. Se oli puoli vahinko, että päädyin lukemaan varhaiskasvatusta. Kertoo taas tuosta, että en ollut hyvä muuttaja. Pääsykokeisiin täytyi pyrkiä, ja olisin päässyt yrittämään Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen tai lastentarhanopettajalinjalle Helsinkiin. Voin kertoa, että Hämeenlinnan kirjat jäi hankkimatta ja istuin kirjastossa lukemassa Lapsikeskeistä kasvatusta. Ja kun opinnot syksyllä alkoivat, olin niin kotona.
33. Olisi kyllä avartavaa asua se sata päivää jossakin toisessa paikassa Suomessa.
34. Olen minä lapsena asunutkin, Vantaalla. Mutta muuten aina täällä alhaalla.
35. Teininä vaelsin ystäväni kanssa Lapissa.
36. Yhdellä reissulla metsänvartijat kutsuivat meidät autiokämppään saunomaan.
37. Tarjosivat meille lohivoileipiä ja snapseja.
38. Kehuivat Lappia ja tiesivät mistä naruista vetää. Lapsetkin leikkivät luovasti vaikka vain kivillä. Ja Helsingistä saa parkkipaikan sillä hinnalla, kun heillä saa omakotitalon.
39. Mietin vakavasti, pitäisikö muutta johonkin käsivarteen. Se tuntui yhtä eksoottiselta kuin riisipeltojen kuiske, mutta jälkimmäiseen kuitenkin muutinkin toviksi oikeastikin, hiukan myöhemmin.
40. Mitään pahaa ei tapahtunut, siellä metsäkämpällä. Vaikka näin jälkeenpäin sinisilmäisille tyttösille olisi voinut käydä köpelöstikin. Me vain lauloimme autuaan onnellisina saunan takana kaksin, kun miehet laittoivat pöytää koreaksi, muistan kevyesti sen tunteen vieläkin. Vaelluksen pakottamat harteet ja hyttysenpuremat sai lempeää löylyä ja Suomen kesää ei voittanut mikään.
41. Olen saanut elämäni aikana valtavasti hyvää, kokenut hirmuisesti hyvyyttä.
42. Kukaan ei tehnyt pahaa metsäkämpällä. Eikä yöbusseissa, kun tulin nuorena kotiin kaupungilta.
43. Ei varastettuja lompakoita, ei suuria huijauksia, ei koulu- tai työpaikkakiusaamista, ei satuttamuksia.
44. Eikö siinä ole kiitoksen aihetta kerrakseen!
45. Toisaalta, en väitä, etteikö pahuus koko ajan voisi olla vaanimassa. Ne taulut, joissa Piru soittelee viuluaan taustalla. Sellainen olo minulla on usein. Liian hyvää jatkuakseen kauan.
46. Mutta voinpahan kiittää ja iloita siitä, että yli kolmenkympin on tultu, ja siis niin paljon ihania asioita.
47. Minut on kyllä jätetty.
48. Hammaslääkäri sanoi minulle, kun olin kahdeksan, ettei näillä ikenillä saa poikaystäviä. Hänen kirouksensa kesti kauan. Ei tullut sellaisia perinteisiä pitkiä seurustelusuhteita. Kunnes tapasin nykyisen mieheni.
49. Yhdeksänvuotiaana, kun muutimme sieltä Vantaalta Helsinkiin, ihastuin yhteen luokkamme pojista.
50. Minun vanhempani ovat tunteneet toisensa lapsesta saakka, olleet samalla luokalla ja seurustelleet käytännössä vain toistensa kanssa. Ja yhä naimisissa.
51. Minä toivoin samaa polkua minulle, tuon pojan kanssa.
52. Hän soittikin minulle lukion päätyttyä ja pian jo puhui minulle kauniita kesässä mäellä.
53. Parin kuukauden seurustelun jälkeen (aika saattoi olla lyhyempikin) hän myös soitti ja kertoi olevansa "Roballa". Juuri sen parempaa selitystä en koskaan saanut, miksi tarinamme päättyi.
54. Minulta kesti vuosia toipua tuosta takaiskusta.
55. Joskus mietin, kysynkö tuon takia mieheltäni silloin tällöin, "Rakastatko vielä minua?"
56. Muitakin hauskoja poikia oli, vaikka silloin nuorena vain ajattelin, ettei minulla mitään koskaan, muilla vaan.
57. Mutta oli minulla ja on, mitä keikkustuolissa muistella.
58. Ja toisaalta ihan hauskaa, että he ovat nyt vain minun muistoja. Osasta en muista edes oikeita nimiä, vain ystävieni kanssa heille keksityt lempinimet.
59. En ole facebookissa.
60. Asun samassa kaupungissa, kuin aina, silti en koskaan tapaa vanhoja tuttuja.
61. Se on minusta hassua, jopa outoa ja tuntuu mahdottomalta, varsinkin kun ei tämä nyt oikeasti ole kovin iso paikka.
62. Johtuu ehkä siitä, etten käytä silmälaseja, vaikka pitäisi.
63. En tiedä tarkkoja lukuja, niitä miinusjuttuja, kuinka heikko näköni on. Mutta ajokortissani on lasimerkintä.
64. Minulla on yli 10 vuotta vanhat lasit.
65. En vain ikinä oikein ole tottunut niihin. Käytän niitä, kun katson tekstitettyjä telkkariohjelmia, tai olen vaikkapa jollakin luennolla. Hyvin satunnaisesti.
66. Mutta toisaalta, eivät ne kaikki vanhat tuttuni varmaan kärsi huonosta näöstä. Heh.
67. Ensimmäinen tenkkapoo. Mitä sitten.
68. Siitä työstä voisin kai jotain mainita.
69. Ensimmäiset viikot menin ja tulin itkien.
70. Oli raskasta olla pois poikien luota, totutusta.
71. Vastuu oli myös valtava ja odotukset. Toisen saappaisiin on hankala hypätä kesken vuotta. Vaikea myös astella ihan omilla kengillä, vaikka yrittäisi laittaa ne toisen saappat syrjään.
72. Täällä kotona olen toimistani vastuussa miehelleni ja pojilleni. Minulla on heidän odotuksensa täytettävänä. Töissä oli 20 lasta ja heidän vanhempansa, kenties isovanhempansakin. Niin että jos joku kysyy, kummassa paikassa on helpompaa, niin tätä ajatellen ehdottomasti kotona.
73. On ihanaa, kun on kesä.
74. Mökillä katsoin lasten touhuja kesässä ja kysyin yhtä yksinkertaisesti suuria asioita, kuin lapsilla on tapana. Miksi kesä menee niin nopeasti, miksi kesä on niin lyhyt.
75. Pidän myös keväästä ja syksystä ja talvesta. Ja lunta pitää olla jatkossakin kerran vuodessa tovin aikaa, niin kauan kuin eletään Suomessa.
76. Tietokoneesta on enter nappi rikki. Pitää käyttää tuota toista, joka on tuolla sivulla. Välillä vahingossa käyttää tuota rikkinäistä, ja silloin teksti karkaa ulottumattomiin nopeasti.
77. Olen syntynyt vuonna 1977.
78. Samana vuonna kuin Victoria.
79. Missasin hänen häänsä, mutta näin iltajuhlat ja kuulin hienot puheet.
80. Meillä oli tosi pienet häät. Mieheni ei pitänyt minulle puhetta, enkä minä hänelle. Hääkakku meillä oli, mutta appiukkoni sanoi " Veteraanit ensin", kun meidän piti leikata sitä. Ei se mitään, jäi parempi tarina kerrottavaksi.
81. Hääpätkiä katsoessani mietin, hymyilisikö mieheni, kuten Daniel, enemmän tai useammin, jos hänen vierellään olisi joku toinen?
82. En mielelläni sano ääneen voimakkaita mielipiteitä, sillä saatan vähän ajan päästä olla toista mieltä. Tai ainakin painottaa eri asioita, eri näkökulmaa. Tai osata muka jotenkin viisaammin ilmaista ajatukseni.
83. Mutta olen uskaltanut mennä naimisiin ja siitä olen onnellinen. Eikä kaduta lainkaan. Joskus harmittaa, kun en voi enää uudestaan kysyä tältä samalta ensimmäistä kertaa, että mentäisiinkö kihloihin, naimisiin, jätettäisiinkö pillerit pois. Niin isosti haluaisin edelleen usein kertoa, minä rakastan juuri sinua.
84. Olen epäonnistunut palstaviljelijä. Tai sitten muotoilen tämän vuoden puutarhapäiväkirjaani - jollaista minulla ei kyllä ole - vaikeaksi, epäonnekkaaksi vuodeksi, jolloin kaikki vain meni mönkään tai ylipäänsä jäi puolitiehen tai tekemättä. Ensi vuonna paremmin?
85. Olen epäonnistunut monessa muussakin. Minun lapseni eivät syö lautasiaan tyhjäksi eivätkä sitä mitä tarjotaan.
86. He eivät myöskään viihdy lapion varressa multaa tonkien, niin kuin lapset kirjojen mukaan kuulemma usein tekevät.
87. Minun lapseni haluavat viljelypalstalta kotiin, koska siellä on hyttysiä.
88. He saattaisivat ehkä lähteä mielellään pellolle, jos pääsisivät autokyydillä.
89. Meillä ei ole autoa, ja se sieppaa minua välillä. Usein mietin, että lapsiperheet, joilla on auto, eivät tiedä mitään autottomien kärsimyksistä.
90. Sitten mietin savimajojen äitejä. Mitä he mahtavat huokailla siellä vettä hakiessaan ja puita etsiessään.
91. Sitten hävettää oma autokaipuu. Ja monen muunkin materian perään vonkaaminen.
92. Autottomuus on silti hauskaa vasta, kun muillakaan ei ole yksityisautoja. Tai vahhuksilla ja vaivaisilla saa olla, jos se tuo heidän elämäänsä tarvittavaa apua ja iloa.
93. Enkä minä tuostakaan halua julistella.
94. Ajattelen, että elämäni olisi voinut mennä tosi monella tavalla, mutta se on mennyt näin.
95. Uskon, että kokonaisuutta ajatellen jokin ihan pienikin juttu toisin, ja koko salaatista olisi voinut tulla täysin toisenlainen.
96. Minulta pääsi muuten itku tänään kuntosalilla. Siellä oli rasvaprosentinmittaus, jollaiseen en koskaan ole ajatellut ajautuvani. Jonossa oli ainakin viisi minua ennen, joilta kundi kundinen kyseli pituuden eikä juuri muuta. Minun kohdallani hän paukauttaa reteesti kämmenet yhteen ja kysyy "No niin, mitä ajattelet, kun katsot vartaloasi aamulla peilistä!"
97. Joskus haluaisin olla nokkelampi ja nopeampi suustani. Niinkuin silloin, kun toinen kertoo olevansa Roballa. Tai kun joku on muka hauska ja osuu arkaan kohtaan, kun seison hikisenä jumpan jälkeen rasvanmittausjonossa.
98. "Mitä se sulle kuuluu", olisi ollut klassinen hyvä.
99. "No miltä itse mahtaisit näyttää, jos olisit omistautunut kahdelle lapselle viimeiset vuodet, ollut pari kertaa raskaana ja imettänyt nelisen vuotta?"
100. Olen ehkä takaisin.

Mökiltä

Viime kesänä kudoin mökin laiturilla neuletakkia vatsassa olevalle vauvallemme. Sellainen ainaoikein -neule, jonka ohje on itse lankarullassa. Kudoin sellaisen esikoisellekin ja se puettiin hänelle synnytyssalissa. Mahtui vielä yksivuotiaanakin, kotioloissa. Eteen kirjailtiin "työnimi".
Esikoisen kutsumanimestä anoppi ei pitänyt, ei, vaikka meille se oli täynnä rakkautta ja lempeyttä ja ihanaa jännittävää odotusta. Kuopuksen kutsumanimi kelpasi. Kelpasi se meillekin, pitkään vielä syntymän jälkeenkin, kun oikeaa nimeä vielä mietittiin. Nimestä tuli hyvä, juuri kuopukselle sopiva. Esikoista harvemmin puhuttelemme kaikilla kolmella nimellään, vaikka nekin minusta ovat tarina ja kauniita. Kuopuksen nimisarjaa toistelemme päivittäin. Se on osa päivittäisiä juttujamme. Niin kuin on "tanssi tanssi _______-pojan tanssi", laulelummekin.

Kudoin villatakkia lämpimässä auringossa. Sain kappaleet valmiiksi ja napit käytiin esikoisen kanssa kaupungissa ostamassa kirpputorilta. Kudoin, kun vanhempani ottivat esikoisen mukaan kauppamatkalle. Laiturilla oli ihan hiljaista ja kaunista. Vauva liikkui vatsassa. Sai kuulla, että hänen takkiansa olen puuhaamassa.
Pakahdutti välillä, onni. Ja sitten pelko, jos kaikki ei menekään hyvin. Kuinka surullinen olisin, jos en koskaan saisikaan pukea vauvallemme villatakkia. Kaikki eivät saa, vaikka kuinka olisi vauvat odotettuja. Rutistin sitä harmaata villatekelettä ja koitin rauhoittaa mieltä. Kuuletko vauva, me rakastamme jo sinua. Ja odotamme kovasti, että saisimme sinut tänne perheemme osaksi. Oikeaksi vauvaksi, jolle voidaan pukea tämä villatakki ja pienet tossut, joissa lukee "Tervetuloa". Ja kaikki on odotuksen arvoista, sinä olet jo ihme ja lahja.
Kunpa kaikki menisi hyvin.

Marraskuun ensimmäisenä vauva syntyi. Ja villatakki puettiin salissa, jossa seinät oli vihreää kaakelia. Voi sitä onnea. Ihan terve suloinen vauva, ennen kaikkea me kaikki kolme elossa. Esikoinen kotona äitini kanssa, nukkumassa, ja kohta saisimme soittaa pikkuveljestä, "Meijänvauvasta", pojasta. Osastolle pääsin pyörätuolikyydillä, nyytti nukkui sylissä. Jokaisen äidin vauva on maailman hienoin ja suloisin, aina.

Tänä kesänä mökillä vein kuopuksen laiturille villatakissaan. Katselimme vaan. Sopertelin kiitoksia ja olin onnellinen että olimme siinä ja juuri niin oli käynyt, kuin olin toivonut. Odotus meni hyvin. Ja olen saanut monta kertaa napittaa harmaita ja ruskeita nappeja. Ja monia muita. Ja oikeastaan viis villatakista, tai mistään muustakaan vaatteesta, ihanaa, kun kuopus ylipäänsä on olemassa.

Kuinka paljon tarvitaankaan voimia siellä, missä päivä ei nousekaan, vaikka odotetaan. Kuinka auttaisimmekaan jos osaisimmekaan, voisimmekaan.

Me joilla on kaikki hyvin, rakastetaan nyt, arvostetaan ja nautitaan.

Mökillä

Olemme jo kotona, mutta ajatukset jäivät vielä rullaamaan maalaismaisemaan. Aamulla kun herään, järvi kimmeltää mielessäni. Heijastuu makukamarin puuseinillekin. On hiljaista ja ennätän ajatella, vaikka pojat on mukana ja elämä tavallaan ihan tavallista. Muka.

On ihana olla vain. Sisällä ja ulkona, ei mitään kerrostalon porraskäytävää edes etäännyttämässä toisistaan noita paikkoja. Mennään ja tullaan ja ollaan, kummassa halutaan. Tuvan lattialle esikoinen laittaa autorivistöt ja nyt kuopuskin tutkii laatikoita. Ja nousee puuhun karkuun karhua, syliin tuolille, jos koira alkaa haukkua.
Vauva on ensimmäistä kertaa mukana, poissa kotoa. On rauhallinen itsensä myös vieraassa ympäristössä. Tutkii toki paikkoja tarkasti. On juuri oppinut osoittamaan asioita. Tää, tää, tää.
Kuinka nukumme yön, jännitän, ja nukummekin ihan hyvin, nyt tiedän. Ensimmäisenä yönä vähän paremmin, toisena esikoinen parkuu unissaan ja saa muut hereille jatkaakseen sitten rauhassa omaa lepoaan vaan. Muttei se haittaa, lomalla, mökillä.

Välipaloja on ihana syödä. Mustikkapiirakkaa ja leipää, ja makaronilaatikkoa ja salaattia ja heinästä mansikoita. Saunan jälkeen tofumakkaroita. Teetä jostakin mukavasta kupista. Vähän eri paikoissa. Esikoisen keitoksiakaan en liian usein saa. Kiva, jos välillä kurakakut sytyttävät.




On ihana käydä uimassa. Vesi on juuri niin kylmää, että olisi helppo olla menemättä. Vaikea nauttia, paljon helpompi ajatella, että olen aikuinen ja saan itse valita, uinko vai en. Uin mummieni vuoksi. Hekin uisivat, jos vielä saisivat. Eivät elä enää. Kylmän veden jälkeen minä tunnen vahvasti olevani olemassa, ja vielä virkeänä, mikä sen parempaa! Uin siksikin, etten tiedä kuinka kauan järvissä saadaan uida. Uin, koska toivon, että niin voidaan tehdä aina, silloinkin, kun poikani ovat aikuisia ja saavat valita.

Pääsen kahdesti esikoisen kanssa yösaunaan ja laiturilta lämmittelemään kipittäessämme tanssimme ihanaa ihanaa -tanssia. Kukaan ei sisällänikään napota mistään nukkumaanmenoajoista. Nyt on kesä ja nämä on niitä elämyksistä parhaimpia.

Punainen leikkitraktori on tallessa. Kuopukselle kaikki on uutta, hänellä ei vielä ole muistoja tästä paikasta.
Niinpä näytän, kuinka järveen voi heittää kiviä. Kalastus ei ole täällä nyt kenenkään juttu. Minusta oli lapsena hauskaa heitellä virveliä, mutta ehdottomasti ilman koukkua. Syön kyllä kalaa, koska en ole keksinyt muuta, mutten halua katsella, kuinka. Sen sijaan katselemme ulpukoita. Ja plompsahduksia, joita tulee veteen nakelluista.

Laiturilla kerron esikoiselle, kuinka toivoin häntä ja kuopusta siellä monena hetkenä. Silloin, kun en koskaan ollut vielä edes tavannut isiä. Muistelemme yhdessä, kuinka talvella oli lunta ja kylmä ja kävelimme pulkan kanssa jäällä.
Muistelen paljon muutakin, niin paljon kuin ehdin ja jaksankin. Esikoinen nukkuu päiväunia mökissä. Kuuntelee satukasettia ennen unta, äitini kanssa. Kuopus ottaa nokosia rattaissa. Makuupussin sisässä, pieni suloinen toukka. Nenänpää vain näkyy välillä ja kuulen kuorsauksen. Vaikka tuuli suhisee kovaa, ja kahisuttaa lehtiä kilpaa.


Tuon tammen veli hoiti kuntoon, raivasi sille tilan, koska arvosti. Onko tuo vaahtera se, jonka sain teininä ystävältä viilipurkissa lahjaksi. Tänne ne jäävät, kun mökkiä ei enää vuokrata. Se tuntuu tosi haikealta. On ollut yhden aikakauden jo olemassa. Sitten sanon äidillenikin ääneen, ettei mihinkään maalliseen pidä kiintyä liikaa. Tietävät sen toki jo. Mikään muu ei ole niin lopullista, kuin läheisen kuolema. Ja heistä, joiden kanssa emme enää voi jutella, puhumme hyvää ja muistelemme lämmöllä. Valoisaa, vaikkei helle, eikä aurinkokaan koko ajan paista.

Teen käsitöitä, ihan vähän, jotta saan talteen palan retkestä. Pieneksi käyneistä sukista tulee tiikeri nimeltään Suhina Seepra. Ompelen käsin, kun kuopus nukkuu ja esikoisella on tekemistä, johon ei akuutisti tarvita minua.
Viimeksi olin mökillä syksyllä. Pääsimme veljeni mukaan esikoisen kanssa, vauva oli vielä vatsassa. Silloin saimme kaiken. Ruskamaisemaa, lätäköitä, grillasimme illalla, saunoimme taskulampun ja kynttilän valossa, nukuimme vielä edellisessä elämänvaiheessa. En kyllä muista, kuinka sen vatsan kanssa istuin lauteilla. Harmittaa, kun osa niinkin tärkeästä muistosta, ei ole enää kirkasta. Vatsan päällä saattoi lepuuttaa käsiä. Ja kun rapsutti, vatsa oli ihan pinkeä. Joskus unissani muistan ihan tarkasti kaiken. Se on hyvä, ettei keho unohda kokemaansa onnea.

Miten voikaan niin moni asia tuntua ainutlaatuiselta ja taltioimisen arvoiselta. En muista, milloin joku asia olisi ollut ihan massaa vaan. Ruuanlaitotkaan, pyykkien ripustukset jo ehkä sentään. Mutta vaipanvaihdot ja kylvetykset ja puistoretket ja ehdottomasti mökkihetket... Kovin moni tuntuu aivan erityiseltä ja tärkeältä.

Nyt siis hiljalleen palailen kotiin.
Oli ihana kyllä tulla ovesta, täällä odotti oma kulta. Lataan koneelle kuvia ja toivon, että ne säilyvät muistojeni tukena.
Oli ihanaa, käydä poikien kanssa mökillä.