Aatonaatto

Muistiin itselle: Jos joskus olen vanhustentalossa töissä, ja jonkun omaiset tekevät asukkaalleemme oman joulukalenterin, laitan sen kauniisti esille. Vaikka menisi ylitöiksi.

Tuntuu näet kurjalta niistä omaisista, kun tulevat paikalle, ja se kalenteri on mytyssä lipaston päällä. Ja yllätykset on kyllä tai sentään hävinneet luukuista. Vaikka yhden edes olisi vielä kuulunut olla siellä, sillä aatto olisi vasta huomenna...

Minusta ukki olisi ansainnut oman kalenterinsa. Jokaisessa taskussa oli kirje ja teetä ja suklaata. Ja ajattelin, että niitä voi lueskella vaikka kuinka moneen kertaan ja omaisetkin, jotka käyvät ukkia katsomassa.

Ajattelin aluksi, etten edes kysy henkilökunnalta, kun eivät kerran sanallakaan maininneet koko kalenterista. Ajattelin, että mitäs kuvittelin, että siitä olisi ukille ja ehkä jopa hänen hoitajilleen hupia. Ei tainnut toimia.

Ajattelin, että olipa hyvä, että löysimme kuusikauppiaalta pikkukuusen kahdella eurolla ja esikoinen osti sen ja alennusmyynnistä halusi vielä koristeeksi jotain kultaista. Ja tulimme tonttulakeissa ja "Saako tonttu sisään tulla" laulua laulaen itse tuomaan ukille kuusen. Esikoinen sai jakaa pussukasta suklaakonvehteja oleskeluhuoneen mummuillekin.

Kuuselle löytyi maljakko ja askartelimme siihen koristeita ukin huoneessa. Ukki istui nojatuolissa katsomassa, kuinka tontut ripustelivat oksille kultanauhoja ja tähtiä ja sydämiä. Lauloin randomilla mieleen pulpahtavia joululauluja ukille ja sitten joimme vettä keittiössä, kun ukki sai talontarjoamaa joulukahvia ja kakkua. (Muistutus itselle, ehkä jouluaatonaattona voisi tarjota edes mehun ja piparia myös kylään tuleville omaisille? Edes mahdollisislle lapsenlapsenlapsille?)

Tuntui sanoinkuvaamattoman hyvälle olla siellä ukin luona jouluna poikien kanssa. Mutta kaikkine pettymyksineen käynti oli myös hiukan uuvuttava. Kysyin niistä kirjeistäkin, kun puimme jo ulkovaatteita, ihan vain varovasti, että ovatko ne ehkä jossain tallessa. Ovat kuulemma ja sitten vaihdettiinkin jo puheenaihetta.

Kello oli jo miltei neljä, kun halasimme ukin jouluhalauksilla ja olimme taas pimeässä märässä ulkona. Huomasin, että olimme syöneet viimeksi aamulla, muuta kuin suklaata. Keksin, että lähellä on ehkä jokin pitseria, niitä kun nykyisin on joka kulmalla.

Ja siellä me söimme pitsaa, aniliininpunaisten ja valkeiden joulunauhojen alla. Joku kanta-asiakas joi oluensa pöydän toisessa päässä pikkuisen muuvikuusen vierellä ja katseli tonttujani ilahtuneena seurasta. Taustalla suuressa taulutelevisiosta pyöri ohjelma Norjan Mette-Maaritista ja Haakkonista. Satoi vettä ikkunoiden takana, eikä siitä ole kauaakaan, kun siskoni asui naapurissa vanhalla kokoonpanolla.

Mitä voisin odottaa aatolta.

Ps: Nostin kalenterin tyhjän vitriinikaapin oville roikkumaan. Edes hetkeksi esille. Varmaan se putosi siitä aattoon mennessä, mutta ehän tiedä, voinhan toivoa, kuten toivoin jokaisena joulukun aamuna, että siitä olisi hieman iloa.