Kun heräsin iltapäivänokosilta, halusin heti hakea kameran siihen sohvan nurkkaan, sillä joka suunnassa oli asioita, joita halusin kuvata juuri sellaisina kuin ne olivat. Viikko oli täynnä pieniä vastoinkäymisiä ja kömmähdyksiä, asioita, jotka olisin tahtonut osata hoitaa paremmin. Mutta nyt oli perjantain alkuilta. Päästy kotiin saakka, käyty jo jopa kaupassa. Sekaista, mutta pojat pelasivat innokkaina kiekkopelillä, jonka saivat lahjaksi naapurirapusta. He olivat myös piirrelleet paljon sillä aikaa kun nukuin, sen sain pian kuulla ja nähdä. Taivas oli aivan sininen ja aurinko paistoi sisään olohuoneen läntisestä ikkunasta, sieltä, josta se talvisin ei koskaan ennätä.
Tämä on meidän kotimme, ajattelin. Joskus se voi olla kaunista se suttukin, jos sieltä alta edes jollain tasolla näkyy pyrkimys hyvään, sellaiseen syvään. Ja pojat sitten. Heitä on ihana kuvata. Yrittää napata jotakin talteen ohikiitävästä ajasta. Tallettaa pieniä yksinkertaisia hetkiä. Kuinka esikoinen tuulettaa maalia tai kuopus piirtää selittäen piirustusta. Sitäkin tavallaan, kuinka antoivat minun nukkua ja heillä oli sillä aikaa ihan omat juttunsa.
Illalla tehdään pitsoja ja banaanimuffinsseja. Syödään sängyllä ja luetaan pikkukirjoja, joita on löydetty kirpputorilta. Mennään tosi myöhään nukkumaan, annetaan nautinnon vapaasta jatkua mahdollisimman kauan. Perjantai on niin paras päivä, sanoo esikoinen, vaikka hän saattaa sanoa hyvänä hetkenään niin keskiviikkona tai minä ikinä maanantainakin. Ja siksi minä juuri uskonkin, että nyt on ihan hyvin.
On valtavan hienoa, että on ihmisiä, jotka pysyvät vierellä pyynteettä. Jotka eivät oleta tai odota kenenkään olevan täydellisiä. Jotka löytävät sen hyvän aina uudestaan jostakin sisältä, pitävät hauraatkin mielet hengissä.
Hyvää viikonloppua, ollaan armollisia.
5 kommenttia:
Voi, mä olen nyt niin herkässä mielentilassa muutenkin että aloin nyyhkiä.
Oot ihana, teksti on ihana, teidän pojat ja koti on ihana.
Kaunista lauantai-ilta myös <3
Ihania kuvia! Ja hyvin kirjoitettu, juuri noinhan se on.
Itse olen tässä just painiskellut sen kanssa, että pitäisi pitäisi, mutta eipä pidäkään. Muuta kuin keskittyä tähän hetkeen. Kun sen aina vain muistaisi.
Heh, naapurukset, kiitos kommenteista:).
Lämmitätte sanoillanne.
Samanmoisia ajatuksia täällä kuin tuossa yllä.
Välillä saan itseni kiinni hosumasta jotain, mikä tarkemmin ajateltuna ei ollutkaan niin tärkeää.
Tänään sain hetken aikaa kahdestaan tyttäreni (8kk) kanssa, kun pojat olivat ulkona. Tuijoteltiin vain toisiamme silmiin, luettiin vanhoja minttu-kirjoja, hymyiltiin, juteltiin. Ja se oli parasta maailmassa. Villakoirat sai jäädä sohvan alle ja tiskit pöydälle. Nämä hetket lipuvat ohitse liian nopeasti!
Poika, kohta 4v, sanoi eilen, että poimii mulle aina kukkia sillon kun tykkää musta. Kysyin, että tykkääkö vain joskus. Rehellisesti hetken mietittyään kuului vastaus ihanan heleällä mutta käheällä pikkupojan äänellä "Kyllä mä tykkään aina."
Äitiys on ihan mielettömän suuri lahja.
Kiitos kun pidät tätä blogia. Sitä on ihana lukea.
Niin on Viluinen, äitiys on mielettömän suuri lahja.
En väsy lukemaan tai kuulemaan, kuinka äidit arvostavat ja ihailevat omia lapsiaan. Lapset ovat kaiken sen rakkauden arvoisia. Omat ja toistenkin omat.
Kiitos kauniista sanoistasi. Välillä mietin, että blogin pitäminen on silkkaa hulluutta. Siksi on ihana välillä kuulla, että joku kuitenkin lukee ja ihan omasta tahdosta.
Kaikkea hyvää Viluinen sinulle ja perheellesi.
Lähetä kommentti