Toissa iltana olohuoneen patjalla itkun ja väsyn keskellä oivalsin yhden vaivani. Syksy ei inspiroi minua vielä yhtään, vaikka joka tuutti toitottaa, kuinka sen alkaminen on ihanaa.
En siis liity syksyn lapsiin, vielä, väkisin. En ole koskaan ollut hyvä lähtemisissä. Ja jos on mahdollista, en edes ajattele vikoja kertoja juuri sellaisina. En halua huomata tarkasti, milloin kesä loppuu ja syksy alkaa. Olen rauhassa haikeana ihanan lämpimän valoisan kesän vaihtumisesta. Heräilen sitten vähitellen näkemään myös syksyn hyviä puolia.
Heräilen, rauhassa. Siihen täytyy olla lupa, se kai on juuri sitä armollisuutta.
6 kommenttia:
Oot ihan oikeessa, jokainen herää seuraavaan vuodenaikaan sitten, kun sen aika on. Itse olen menossa jo nautintovaiheessa, sillä tykkään tosi paljon syksyn väreistä (joita näkyy jo täällä hieman) ja tuoksuista. Kun värit häviävät ja lumi ei ole vielä tullut, on mielestäni pahin vaihe syksyssä. Mutta se ei ole vielä. ;)
Koleus ja kylmyys lamaannuttaa, mutta onneksi on peitot, viltit ja villasukat. ;) Jostain syystä pimeys ei ainakaan vielä ahdista, ehkä osittain siitä syystä, että kynttilän valo ja hämärä ovat uutuuttaan tunnelmallisia.
Heräile rauhassa.
Vi että, niin. Minä saan aina, tai ei muistaakseni ihan aina, lomalta tultuani eräänlaisen jatkoajan kesään täällä Pariisissa. En halua minäkän huomata terkasti ...
Armollisuutta, se on hyvä.
kiitos, kun ei lynkattu ilonpilaajaksi.
löysin tänään yhden hengenheimolaisen. jumppaohjaaja kyseli olimmeko huomanneet aamun viileyden ja syksyn sitä myöden alkaneen. ja sitten sanoi, ettei mainitse edes ääneen mitä kohti ollaan menossa, (paitsi joku ystävällinen jumpaaja täydensi: pimeä&joulu!) vaan että jumpataan nyt ja eletään nyt vaan tätä mitä on meneillään. tunnistin haikeuden kesän loppumisesta.
olen myös kaivanut kutimen esiin. aina oikein helpottaa...
juurikin siitä minusta syksyssä on kyse. Omaan tahtiin tekemisestä, olemisesta. Rauhoittumisesta.
Minusta kesä on juuri enemmän sitä, että pitäisi jaksaa iloita joka kinkereistä +30 asteessa...
Hih, minä en pidä väkisin iloitsemisesta, kuten vapusta ja uudestavuodesta, enkä välttämättä edes toisten häistä tai muista suurista juhlista. Ikinä.
Minulle kesä on myös omaan tahtiin olemista, ja rauhoittumista ja mitä milloinkin... Minulle kesä antaa ihanat puitteet, kun on valoisaa aamusta yöhön. Tulee olo, että on aikaa loputtomasti ja onkin, kun ei (välillä) ole kenelläkään aikatauluja yhden yhtä. Ehtii kinkeröidäkin.
Minuun päätee myös Nyyti Nyytiäisen, "on yöllä pimeääkin pimeämpää, päivällä toisin päin." Syksyllä on niin paljon enemmän pimeää, kuin kesällä.
Mutta en ole muuttamassa maahan, jossa on aina kesä. En ole sellaista koskaan kaivannut. Olen aina iloinnut, että meillä on neljä vuodenaikaa.
Meillä pojat toivoisivat intiannikesän jälkeen, että olisi aina kesä. Silloin muistuttelen talven iloista: hiihtämisestä, luistelemisesta, pulkkamäestä ja lumisodasta. Ja siitä ihanasta hetkestä, kun ulkona pyryttää ja sisälle tultuaan voi sytyttää takkaan tulet. Mikäs siinä on soppaa syödessä, kun takkatuli rätisee vieressä ja hehkuu pehmeää lämpöä! :)
Semmosta oon sitten pojille yrittänyt mainostaa.
Lähetä kommentti