Leikkipuisto Omenamäki on taas auki. Ja minä en ole töissä ja voin viettää siellä päiviä poikien kanssa. Miten tämäkin tuntuu minusta epätodelliselta, hyvällä tavalla. Välillä elelen usvaisesti elokuvassa. Istun siellä muiden äitien kanssa juttelemassa, otan nyyttäripöydästä ruokaa itselle ja lapsille, juon teetä pienen tammen juurella, pojat leikkivät pihalla ja talossa toisten kanssa, kotiin polkaistaan hetkessä kun on puiston sulkemisen aika. Sitten luetaan kirja parvekkeella ja molemmat nukahtavat ja minä kirjoitan tätä tässä koneella.
Toista se on elämä sitten, kun on taas työnteon aika. En halua kuvitella.
Siinä on omat puolensa. Niin kuin on siinäkin, että vauvat kasvavat lapsiksi ja aina vain isommiksi. Mutta menköön elämä sopivan hitaasti.
Puistoon on istutettu valtavien satavuotisten tammien seuraan pikku-tammi. Sen nimiäiset olivat tänään ja lasten antamista ehdotuksista sen nimeksi arvottiin "Söpöliini". Haluaisin puistoon kummipuun lisäksi kummilapsen. Täytyykin ehdottaa äideille. Ja satutuokioita tekisi mieli pitää. Pidin opiskeluaikana kirjastossa, ja niistä on hyviä muistoja. Sellaisia mietin, ennen torkahdusta. Kun olin lukenut pojille parvekkeella Sylvi Kepposen, niin kuin jo parin viikon ajan jokaisena iltana. Ihana kirja.
Parvekkeen ovi on auki ja mies miettii katsoakko jalkapalloa vai mennäkkö stadionin takaiselle kalliolle kuuntelemaan U-kakkosta. Minulle on ihan sama, perjantai tuntuu joka tapauksessa mukavalta.
Hyvää viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti