Kuopus uskollisesti mukanani. Olen taas tuntenut vapautta, kun pääsemme pyörällä porhaltamaan. Sääli, kun molemmat pojat eivät mahdu kyytiin samaan aikaan.
Kasteltiin, kun hellettä pitää. Kaikilla muilla, siltä tuntuu, on mansikat verkon alla. Meillä ei, linnut tulkinnevat sen tervetulotoivotukseksi. Kunpa meille jäisi heidän jäljiltään edes jokaiselle yksi. Nyt marjat ovat vielä niin vihreitä, että ovat saaneet olla rauhassa.
Otin retiiseiltä, porkkanoilta, krasseilta ja pavuilta harson pois. Ehkä virhe, mutta tehdäänpähän sitten edes niitä. Herneet ovat nukahtaneet, ei mitään muutosta.
Löydettiin älyttömän iso raparperinlehti ja iloittiin siitä. Raparperin lehdet ovat upeat, muuten itse kasvi on melko turha? Ei kai se kuullut, kun sanoin noin. Korjaan, ei ole terveellinen...
Kuopus kiskoi ananasmursketta. Minä noukin talteen retiisejä, jotka eivät olleet malttaneet pysyä maan alla kasvamassa. Ettei käy lintujen noutopöytä liian houkuttelevaksi...
Heinikko ja rikkakasvillisuus kasvaa uhkaavasti. Löydämmeköhän viljelytilkkujamme, kun seuraavan kerran tulemme kastelemaan. Ehkä huomaamme raparperin ja muistamme, kuinka pienen ihmisen kokoisen lehden korkealle nostaminen naurattikaan. Ja käymme heinäsaksilla suihkimaan. Ensi kertaan, voi hyvin maa vaan.
2 kommenttia:
Tuli tästä mieleen: mun äiti vei kahta lasta yhtäaikaa pyörällä (silloin 70 -luvulla), toinen takana toinen edessä. Nykyään ei sellaisia ohjaustankoon kiinnitettäviä istuimia ole edes. Huh, varmaan hyvä vaan...
Niin, ehkä se on hyvä. Maailmalla niitä on yhä. Ei varmaan Tanskaankaan saakka tarvii mennä, niin jo löytyy. Japanissa tosi yleisiä jne...
Lähetä kommentti