Välillä ympäristö kaventuu kovin pieneksi, miltei merkityksettömäksi. Taustahäly vaimenee ja korvissa soi vain oma sisäinen kuiskuttelu: Kuinka suloinen hän onkaan. Kuinka onnekas olenkaan. Kuinka kiitollinen olen niin paljosta. Kuinka paljon rakastankaan tuota lasta.
Kuiskutukset ovat koko ajan olemassa. Mutta välillä suussa on ihan toisenlaisia sanoja, ainakin odottamassa, tulossa. Motkotuksiakin ja mitäs minä sanoin -hokemia ja sen sellaisia.
Toisinaan jokin lennättää usvan sisään, ihastelemaan. Keskittymään vain siihen, että on aarteen äärellä hymyilemässä. Ja niin on hyvä.
Saan paljon voimaa noista taioista. On kaikkien etu, kun tajunta välillä täyttyy vain rakkaudesta.
Luulen, että nämä ihastuksen tunteet muistan aina. Voi pojat kuinka olette ihania ja kuinka rakastankaan tätä perhettä, teitä kahta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti