En ehtinyt pitkään riemuitsemaan huollossa puhdistetusta kameran kennosta. Pari päivää sitten päivittäisessä käytössä maaliskuusta asti palvellut laite ei päästä pihaustakaan. Harmittaa. Toisilla menee talous sekaisin, jos pesukone hajoaa. Minua mietityttää, mitä tehdä, kun farkut rikkoontuivat. Ja sitten kamera käy kenkkuamaan.
Mutta onhan minulla tämä vanha ystävä, joka on odottanut hyllyllä, että hänellekin olisi käyttöä. Askel tästä järkkäriin oli kiva, mutten räpsiessäni tajunnut todellista eroa. Paluu canonistani takaisin tähän pieneen vanhaan pokkariin... Mutta en nyt valita. Sillä ihanaa, että joku muistin jatke toimii. Kapistus, jolla harrastella, rajailla havaintojen paloja, taltioida tunnelmia ja tapahtumia. Ja voinhan taas ottaa näitä kaksiosaisia kuvia, en ainakaan ehtinyt löytää järkkäristäni vastaavaa toimintoa...
Olin sitten valokuvattavanakin. Tai oikeasti kuvattiin mekkoa, joka oli ylläni, mutta minutkin meikattiin ja tukkaakin laitettiin. Ihan vähän kuulemma vain. Mitähän se paljon olisi ollut! En meikkaa koskaan. Olen omistanut ehkä kaksi ripsiväriä, joista molemmat ovat ehtineet vanheta ennen loppuunkulumista. Jokunen huulipunakin minulla on ollut, ja oikein sellainen rajauskynäkin. Niistä ehkä tykkäisinkin. Kun olin jo töissä, keksin ripsien kestovärjäämisen ja kulmien muotoilun. Ne minulle on tehty ehkä kaksi tai jopa kolmekin kertaa vuodessa.
Meikkaamattomuus ei ole ollut mitenkään teitoinen valinta. Minulta vain meni teininä se juna. Muut laittoi kuudennella jumppatunninjälkeen puuteria ja kajaalia, minä istuksin ja juttelin mukana pojista ja kaikesta muusta hauskasta, muttei tehnyt mieli opetella kasvojen koristusta. Ja sitten se tuntui jo jotenkin kaukaiselta. Kuka nyt täysi-ikäisenä alkaisi vapisevin sormin sohraamaan luomiväriä. Mikähän tolla on nyt hätänä...
Että olen sitten ollut meikittä. Nyt kun sitä taas laitettiin, kyllä tuntui esittämiseltä. Vielä kun sain lasin kuohuviiniä, niin minähän olin ihan outo ja hilpeä. Tuntui ihanalta laittaa kotimatkalle sentään omat ryntteet ylle.
Ja sitten ratikassa, näin miehen vuosien takaa. Olin joskus pienenä samassa näytelmäryhmässä. Olen minä hänet useinkin nähnyt, mutta katsonut pois päin ja ollut tekemättä numeroa. Mutta nythän minulla oli ne meikit ja muutenkin kaikki tuntui hassulta. Sanoi, että piti vähän miettiä, mutta niinpä taidettiin olla. Ja niiden feikkimeikkien takaa tuntui niin helpolta sanoa iloisena, että ihmekkös oli vaikea tunnistaa, kun olen vanhentunut niin rutosti! Hän toki sanoi, etten niinkään, mutta voi kyllä! Ja juuri se tuntui hyvältä.
Oli ihanaa, että minulla oli pojat ja mies matkassani. Minulle on tapahtunut paljon, sitten nuoruuteni. Eikä haittaa pätkääkään, että en ole enää se sama koria kantava, polvisukissakulkeva hehkeä abiturientti. Sitä oli aikansa ja nyt on vuoro olla vähän plösö kotirouva. Oi toki minä sievä olisin yhä mielelläni, mutta jos pitää valita, niin moni muu juttu on nyt tärkeämpi.
Koittakaan kestää, rosoinen kuvanlaatu. Minun ja kamerani.
1 kommentti:
Kiitos näistä kuvista, t. aussilaistunut Nina
Lähetä kommentti