Yksi läheisimmistä on joutunut sairaalaan. Ei tästä kodista, mutta tärkeä. Ajatukset seilaavat siis hänen voinnissaan ja lapsissaan. Kunpa jo paranisi pian. Lohduksi tulee hoettua, että onneksi on siellä, missä saa hoitoa. Ja että paljon pahempiakin voisi sattua. Onneksi hän ei ole facebookissa. Uutisissa oli niistä identiteettivarkauksista. Hänen elämästään tehtäisiin oitis elokuvaa, jos päivämerkintöjään joku pääsisi lukemaan. Toisaalta jokaisen ihmisen elämä olisi kuvaamisen arvoinen ja monen toisen mielestä varmaankin myös mielenkiintoinen. Itsestä ei aina tunnu siltä, mutta niin vain taitaa olla. Ihmeellisyyksiä kun on täynnä tämä maailma. Joillekin vain tuntuu vielä erityisesti kasaantuvan kaikenlaista...
Sairaala pysäyttää aina. Toiset pidemmäksikin aikaa. Jotkut yhtäkkiä. Joku on tietänyt odottaa. Jos on ihan kanttuvei, jaksaa ehkä hädin tuskin nauttia valmiista ruuista, joita kannetaan sänkyyn. Mutta kun voimat alkavat palautua, kaipaa asioita, joita ei voi hommailla samalla lailla kuin kotona, kunnossa. Ikävä reippautta, päivien puuhia.
Olen tehnyt jotakin touhukasta viikonloppuna, ajatellen potilasta, joka ei voi, vaikka olisi ehkä halua. Toisaalta on kyllä väsyttänytkin, huolien ilmaantuessa minun tekee usein vain mieli painella peittojen alle, nukkua. Mutta pojat tarvitsevat minua. Niinpä myös juoksin ja hyppelinkin. Kävin taidemuseossa. Tänään illalla retkellä pellolla! Esikoisen kanssa juteltiin ennen unta, kuinka onnellinen tilanne, että saadaan kaikki olla lähekkäin, täällä kotona. Mieli kiitollinen.
Parane pian, sinä joka olet sairaana. Voimia, nyt vain on tämän aika ja sitten jatkuu taas tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti