maanantai 8. syyskuuta 2008

Ei hätiä mitiä...



Tavatessani mieheni, monet hänen vakiovitseistään olivat minulle tietenkin aivan uusia. Kuten monet sanonnatkin. Osan hän oli poiminut telkkarista, en vain ollut katsonut samoja ohjelmia. Osa oli omilta kavereilta opittuja, kotoa opittuja, osa vain kertakaikkisesti ihan tuttuja, minä vaan en ollut tainnut aiemmin kuulla.

Että kun pudottaa vahingossa jotakin lattialle, toinen sanoo vakavana, ettei niin olisi tarvinnut tehdä. Muistan, kuinka se nauratti minua, hassua. Jossakin muka pahassa tilanteessani mies rauhotteli mumminsa (?) opeilla, ettei hätä ole tämän näköinen, se on punainen ja pyöreä. Tuntui siinä kohdassa hyvältä.

Kaupungilla tietyön kohdalla mies totesi, että kaikki oli ihan hyvin, ennen kuin te tulitte tähän korjaamaan.
Tätä olen pyöritellyt nyt viime päivinä päässäni pähkäillessäni Käsikynkkä-kurssin nostattamia ajatuksia. Oliko kaikki ihan hyvin, ennen kurssia. Kehitinkö itselleni kriisin ihan vain pähkäilyn riemusta. Sillä nyt minun on taas ihan hyvä, kun tiistaisesta tapaamisesta on kulunut päiviä useampia.

Meidän perhe on ihan riittävän hyvä meille, haluaisin sanoa. Me teemme näin, koska se on tuntunut minusta ja miehestäni oikealta. Ja meidän lapsemme vaikuttavat meistä ihan onnellisilta, lapsuutensa niiltä osin mihin me voimme vaikuttaa, turvalliselta.

Aina voisi olla paremmin, mutta kannattaako siitä ottaa niin suurta huolta. Johan siinä tärvääntyy sekin vähä, mikä on jo ihan hyvällä mallilla. Tällä ajattelunhalulla ja rakkaudella minun on turha tavoitella ihan helppoa ja yksinkertaista vanhemmuutta. Elämä on monimutkaista, sen kuuluukin olla. Väsyttävääkin se on, mutta ennen kaikkea lapsiperheessä elo on minulle ihanuutta. Äitiys on minulle jatkuvaa oppimista, valppaana oloa, sisimmän kuuntelua, vuorovaikutusta, tapa ajatella ja katsella maailmaa, omia lapsia. Jätän ne kaavat ja sellaisenaan käyttövalmiit kaaviot ja reseptit sinne missä ne toimivat. Niihin hetkiin, joissa ne ovat avuksi.

Mietityttää kovasti, pitäisikö tiistain videopalautekerta jättää käymättä. Jos juuri olen viikossa saanut itseni nostetuksi takas voimilleni ja sitten siellä hämmennynkin taas heikoksi. Tai sitten vain menen ja luen vaikka tämän palattuani. Että kaikki oli ihan hyvin ennen kuin ruvettiin kaivelemaan. Ja katson noita poikia ja ajattelen, että eivät he näytä kovin onnettomilta. Mies ehkä välillä, mutta ennemmin hänellä on minusta rankka työ ja muita huolia, kuin väsyttävä perhe taakkana. Toivottavasti olen oikeassa? Sillä vaikka olisimme monessa asiassa erilaisia, olisi silkkaa hulluutta, jos olisin mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ei kannatakaan kanssani familismia.

5 kommenttia:

isoinpapu kirjoitti...

Tuo kurssi vähän hämmentää mua.
Mä luulen että jäisin kotiin.

Tämän blogin pohjalta vaikutat ihmiseltä, joka oikeasti aistii perheensä tarpeet ja pohtii asioita monelta kannalta. Tulee sellainen olo että haluaisi taputtaa olalle ja sanoa että, ole vaan rauhassa.

Ah, tykkäsin noista kuvista tuolla alempana, kantoliinaulkoilua.

Joola kirjoitti...

Aamuun saakka aikaa miettiä, mennäkkö vai eikö. Toisaalta, jos nousin nytkin viikossa, niin enköhän toivu huomisestakin. On sitten taas jotain raportoitavaakin. Taidan olla vähän uteliaskin.
Piti tehdä jotkut kiitoskortit kuopusta kurssin aikana hoitaneille. Jäi jalkoihin kun niin jäin pähkäilemään. Harmi.

Kiitos sanoista. Toivottavasti tosielämässäkin homma on ihan raiteella, eikä vaan täällä blogissa.

Elisa kirjoitti...

Olisi kiva kuulla raporttia! Minua kiinnostaa kovasti tuo Käsikynkkä mutta kaiken kertomasi perusteella se vaikuttaa melkein pelottavalta kokemukselta!

Eikö kurssin pitäisi vahvistaa vanhemmuutta, eikä vain etsiä vikoja?

Merja kirjoitti...

Hyviä sutkautuksia miehelläsi.

Jos menisit kurssille ja ottaisit sieltä vaan parhaat palat päältä. Jättäisit muut lautaselle muitten noukittavaksi, niille joille sellaiset palat on tarpeellisia.

Helppo tietenkin täältä sanoa, enhän minä ollut paikan päällä.

Luin taaksepäin pari juttua kun en ole vähään aikaan käynyt. Tykkään kovasti kirjoituksistasi.

Joola kirjoitti...

Tuo viimeinen kerta, jota jännitin, meni sitten sikäli pieleen, että teknisten vaikeuksien takia emme katsoneetkaan videota. Vaan piina siirtyi ensi viikolle:). Mutta koska olen Käsikynkkä postauksellani aiheuttanut hämmennystä ja mahdolisesti hallaa hyvälle hankkeelle, tein aiheesta pidemmän raportin. Lukee, ken jaksaa.

Kiitos Merja.
Ja Elisa, tavallan se oli pelottava kokemus, mutta sellaiset ne usein näemmä vahvistavatkin. Ilman miestäni toisaalta olisin saattanut jäädä hämmennyksissäni pyörimään siihen pelkoon, pääsemättä näinkään nopeasti rannalle.