Käsikynkkäraportti

Nyt puiston seinällä ilmoiteltiin Voimavara-ryhmästä. Viime keväänä se kuulosti ihan joka kotiäidin peruskurssilta. En mahtunut mukaan ja sekös harmitti. Entäs nyt. No en varmasti uskalla lähteä lähellekään. Jos vuorovaikutuskurssi nostattaa minussa vanhemmuuskriisiä, niin minähän masentuisin mielialojen hallintaan tarkoitetuilla oppitunneilla. Täytyy jatkaa syksyä ilman ohjausta. Ja juuri nyt se tuntuu ihan hauskalta.

Olen käynyt monenlaisilla vanhemmuutta käsittelevällä luennoilla, messuilla, vierailuilla, valmennuksilla. Ammattikoulutukseni ja työkokemuksenikin sivuavat aihetta. Olen lukenut lehtiä, kirjoja, raportteja, artikkeleita, uutisia, kolumneja. Katsellut elokuvia, dokumentteja, sarjoja.
Käsikynkkäkurssilla en kuullut mitään uutta. Mietin vielä kovasti, enkö todella, mutta kyllä se niin taitaa olla. Tuttua kauraa ja perusoppeja. Mutta tutut asiat koskettivat minua ihan uudella tavalla. Tiedän taas paremmin, millainen äiti olen, millainen en ja millainen haluaisin olla. Ja miksi minusta lähti tulemaan tällainen äiti, mikä tässä tyylissä puhutteli.

Vanhemmuus on minulle aivan liian monikerroksinen ja monimutkainenkin juttu, jotta siihen voisi joku antaa yksiseliteisiä ohjeita ja malleja. Yksinkertaisia, muutamalla lauseella. Mutta voin tässä luetella muutamia oppeja, josko niistä on jollekulle apua. Täytyy olla, sillä siis juuri näitä käytiin läpi Kurssilla.

Jos lapsi saa kiukkukohtauksen, pidän omat tunteet irralla hänen tunteistaan, en lähde mukaan. Puen tunteitaan sanoiksi ja sanon äänen senkin, ettei haittaa, jos kiukuttaa. Pidän sylissä ja rauhotan. Huolehdin, ettei satuta kiukuksissaan itseään tai muita. En välttele kiukkuja, tilanteita, jotka voisivat niihin johtaa. Negatiiviset purkaukset ovat osa elämää ja niitä kuuluukin tulla. Sitten jälkeenpäin voin analysoida, mikä meni vikaan. Oliko väsy, nälkä, huomion kaipuu... Ja jatkossa elämme tietenkin paremmin, niin että minimoin kaikki edellä mainitut hermonkiristimet tarkemmin.

Jos lapsi tekee toiselle kiusaa tai jankuttaa jotakin turhaa, menen luokse, katson silmiin, lasken käteni vaikka harteelleen ja sanon rauhallisella painavalla auktoriteetin äänelläni Lopeta.
Mutta ei hän välttämättä niin hevillä hellitä. Enkä minäkään. Sanon kylmän viileästi taas Lopeta. Jäähyllekin voi joutua ja pois sieltä pääsee vain ilmoitetun ajan kuluttua tai aiemmin, jos on rauhoittunut ja haluaa tulla jo pyytämään anteeksi, halaamaan sovintoa. ( Tässä pätee samat kuin edellä, pois pitäisi eliminoida väsyt, nälät ja varjoon jäännit.)
Tosi helppo äitinä toteuttaa, jos vauva tarvitsee lohtua tai vaikkapa maitoa, kattila porisee helalla, bussi on lähdössä ja puhelin soi taustalla...

Lapsen on turvallista kuulla, että äiti ja isä tietävät mikä hänelle on parhaaksi. Liian varhain, liian paljosta vastuuseen joutuminen on lapselle raskasta. Alle kouluikäinen päättää parin prosentin verran asioistaan, loput päätökset tekee isi tai äiti. Ei tarvitse olla tyranni tai puhua rumasti, ladella vaan faktoja ja ohjeita kaunisti, vanhemmuuden suomilla valtuuksilla. Isi-muoto on vaarallinen. Älä sano lapselle haluaisitko, voisitko, jaksaisitko - jos ei ole vaihtoehtoja.

Mutta rakkauden ja tietämyksen nimissä on tehty paljon typeryyksiäkin ja tehdään yhäkin. Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten esimerkiksi lapsen lyöminen oli ihan hyväksyttävää. (Tutkimusten mukaan hälyttävän ison osan mielestä edelleenkin. En edes halua kirjoittaa tuota lausetta, muutoin kuin sulkeissa. Pitäisi olla niin itsestään selvää, ettei kukaan vahingoita viatonta, lapsia.) Mutta siis teoriassa on yksinkertaista ajatella, mikä lapselle on hyvää ja parasta. Mutta käytännössä kannattaa myös tapittaa kutakin yksilöä ja hakea sitä suurta totuutta kunkin kohdalla. Ja sehän ei sitten aina ole kovin yksioikoista ja pähkinänkuoreen mahdutettua. Sillä ottaa aikaa tutustua. Ja jokainen elämänvaihe kontekstissaan on täynnä vaihtoehtoja. Voisi myös kuvitella, että lapsestakin on kivaa voida joskus valita. Ainakin aikuisen asettamissa puitteissa. Perinteinen esimerkki, otatko tämän vihreän vai keltaisen puseron yllesi, ei haluaisitko jonkun puseron päällesi.

Yksinkertaisilla konsteilla voi kasvaa ihan hyviä ihmisiä. Mutta entäs jos halutaan vielä parempaa. Mehän monessa suhteessa ihannoimme lasten tapaa elää ja olla. Aitouttaan, luovuuttaan, hyvyyttään, mielikuvitustaan, suvaitsevaisuuttaan, luottavaisuuttaan, kaikkivoipaisuuttaan... Kuinka sitä aina vain paremmin vaalittaisiin, jotta maailma todella pelastettaisiin. Minusta vanhemmuus nyt kertakaikkiaan vaan on paljon muutakin kuin niksejä, metodeita, teorioita, suuntauksia. Elämäntapa, filosofia... Ja sydämmen ääntään vastaan ei kannata taistella. Pieleen voi mennä joka tapauksessa, mutta pitää voida sanoa, että yritin parhaani ja sen minkä tein, punnitsin rakkaudella.

Vanhemmuuden monipuolisuutta käytiin kurssilla läpi roolikartan avulla. Vanhemmalla on huoltajan, rakkauden antajan, rajojen asettajan, elämänopettajan ja ihmissuhdeosaajan roolit. Niinpä! Lisäksi minusta vielä arjen dokumentoitsijan rooli. Jotta jotakin jäisi talteen ajasta, jonne oma muisti ei kanna. Tai vaikka kantaakin, niin jotta myös vanhemman näkökulma tulisi lapselle joskus selväksi. Minä otan kuvia ja kirjoitan, että parhaani teen, ja rakastan, rakastan, rakastan. Niin että tosi paljon kaikkea. Kun tuntuu, että mitään en taaskaan saanut aikaseksi, mietin että sainpa. Olin huoltaja, rakkauden antaja... ja koko muu litania. Ei liikaa itsesyytöksiä, varsinkaan mitään ihan perättömiä. Lasten on hyvä, jos äidin ei tarvitse käyttää aikaa kriisiintymiseen ja jos masennuksen vaan voi välttää, parhaani senkin eteen teen.

Miehen kanssa on ollut ihana keskustella. Hän on ihanasti aivan maan pinnalla. Lupaa lähteä kanssani perheterapiaan, jos vaadin joskus sellaista, mutta hyvää meille voisi hänestä tehdä myös vaikkapa ikkunasta näkyvä vastapäisen talon kahvila. Jos joskus ennättäisimme jutella kaksin. Ja olemme nyt jo ennättäneetkin. Kas päätimme kokeilla, josko esikoisen kannattaisi olla ilman päiväunia. Sillä talvesta saakka hän on enemmän tai vähemmän vastustellut päivänukkumista. Uni saattaa sitten tulla joskus neljän viiden aikaan ja yöuni arvatenkin sitten vasta, kun lapsiperheissä yleensä on jo tosi hiljaista. Mutta nyt hän on "normaaliin" päiväuniaikaan köllöttelemässä vierelläni patjalla. Nukutellaan pikkuveliä ja luetaan kirjaa, kirjoja. Jos uni ei tule, saa olla tulematta ja iltaisin sitten aiemmin ollaan peittojen alla. Meidän perheessä uutta.

Käsikynkän puolituntinen, joka oltiin yhdessä lasten kanssa, oli minusta ihana. Sellaista on helppo suositella toisillekin vanhempi - lapsi pareille. Arvatenkin lapsi nauttii, kun saa vanhempansa täyden huomion puolen tunnin ajan ja vanhempi nauttii, kun voi täyden huomion antaa. Hämmästyin, kuinka suuri teho oli pienellä supatustuokiolla ennen loppuhierontaa. Lapselle kerrotiin valikoitu pala teemasta, jota olimme vatvoneet aikuisten osiolla. Esimerkiksi hänen lempiruokansa. Yksinkertaista, jutun juurta. Usein sai supatettua myös asioita, joita harjoittelemme. Kuten että minä ja isi yhdessä toivoisimme, ettet satuttaisi enää pikkuveljeä. Esikoinen on palannut näihin pieniin supatuksiin myöhemmin, siitä yllätyin.
Ja hierontatuokiokin on ollut kiva palauttaa ohjelmistoon. Vauvahieronnasta on jo esikoisen kohdalla aikaa. Olen hieronut ja silitellyt hänen selkäänsä ja kasvoihinsa runotarinoita aina, mutta nyt tuntuu taas hauskalta ja luontevalta "maalata" hänet päästä varpaisiin, hartioista sormenkärkiin. Ja kertoa uusia tarinoita, auringon paisteisesta päivästä, hänen selällä, tehden hierontaliikkeitä samalla.

Kuopuskin hyötyy näistä kaikista opeista. Äiti kasvaa tässä koko ajan matkan varrella. Kurssilla ja ilmankin ohjaajia. Kyllä tuo mieskin on oikea, vaikka onkin tullut mainittua, että eri marja. Me olemme samoilla linjoilla monesta tärkeimmästä asiasta ja se on pääasia.

Voisinko suositella kurssia toisille äideille? Mikä minä olen mitään suoittelemaan. Jos joku kertoo, että olisi kiinnostunut, menossa, en tyrmäisi missään tapauksessa. Minäkin menin. En ehkä ollut ryhmän tyytyväisin, mitäs kriisiinnyin. Mutta ajattelemisen aihetta sain ja varmaan oli ihan paikallaankin miettiä, mistä otan silmiini kyyneleitä. Jos joku kysyy, mikä minua siellä niin itketti, varmaankin vastaan oma epävarmuuteni. Ja se, kuinka tärkeä minulle on tämä äitiysseikkailuni. Sitä haluaisi niin kovasti olla hyvä äiti.

Kuvat ovat auringonkukkapellolta, jonne retkeilimme viikolla. Syysperinne, jonka äitini on minulle onnekseni esitellyt. Kaupungin istuttamia kukkia, joita saa ilmaiseksi omaan maljakkoon poimia. Tänä kesänä oli kylmää ja sateista, viime kesän lämpö oli kasvattanut kukista miehen mittaista viidakkoa. Mutta kyllä tämäkin näkymä oli ihana. Oli vain niin kylmä, syksy, ettemme kauaa fiilistelleet tällä kerralla. Nähdään ensi vuonna. Hassua ajatella, että sitten perheemme on jo taas ihan uudenlaisessa vaiheessa. Aina on uusi vaihe, niin kauan kuin on elämää talossa.