maanantai 8. syyskuuta 2008

Kerho



Minun esikoisellani on alkanut oma kerho. Ainakin vielä valinta on tuntunut oikealta. Mutta pitkään sitä pähkäiltiin. Ja jännitettiinkin. Kun kuopuksesta ei vielä ollut tietoa, käytiin yhdessä päiväkodissa tutustumassa. Olisiko se perheellemme sopiva? Kun sain tietää saavani lisää kotivuosia, projekti jäi jäihin. Eihän esikoinen vielä ollut sitä maagista kolmea, virikkeiksi riittäisivät ne, mitä arjessamme oli tarjolla. Mutta hän kasvaisisi koko ajan. Ja olisi ihana löytää hänelle oma lapsiryhmä, jossa saisi leikkiä, taiteilla, tutkia, liikkua, toimia, oppia, jutella, kuunnella... Yhdessä toisten lasten kanssa.

Päiväkoteja on kymmeniä tässä meidän kaupunginosassa. Luulisi, että on mistä valita. Mutta nykyään mennään sinne, minne maarätään. Täyttä on kaikkialla ja varsinkin pienten paikkoja jonotetaan. Eikä osapäiväryhmiä ole lainkaan. Voi sinne sekaan mennä vain osaksi aikaa, mutta selaista eheää kehää ei ole kunnolla tarjolla. Eheässä ryhmässä kaikki tulisivat ja lähtisivät samaan aikaan, touhuisivat samalla porukalla kaikki asiat. Kukaan ei jäisi paitsi, henkilökuntakaan ei pitkin päivää vaihtelisi. Sellaista ei ole nykypäiväkodeissa tarjolla. Eikä leikkipuistoissa. Jostakin kyllä löytyy juuri pienille lapsille räätälöity oma bonus lapsuusviikkoihin: Kirkon perinteisistä päiväkerhoista.

Oltaisiin vain haluttu taustalle jokin toinen ideologia. Enemmän vuodenaikojen seuraamista, tarinoita, projekteja tosielämästä, leikkejä, runoja, lauluja... Vähemmän raamattua, yksiä totuuksia, virsiä, rukouksia, julistuksia...

Moni sanoi, etteivät lapset niitä ota niin vakavasti. Ja että kristinusko on niin keskeinen osa länsimaista kulttuuria, että hyvä siitä on kuulla. Lopulta päätimme kokeilla, lykättyämme ensin aloitustakin puolella vuodella. Voisihan sitä perääntyä, jos alkaa tuntua tukalalta ja todellakin, jos lapsen tulee paha olla.

Esikoinen on viihtynyt hienosti ensimmäiset kerrat kerhossaan. Hän on ihanan reippaan ja onnellisen oloinen kerholainen. Suoraselkäinen ja jokaisen kerhopäivän jälkeen hiukan vanhempi, taitavampi, varmempi, itsenäisempi. Siis ripauksen, mutta havaittavan sellaisen. Hänellä on nyt asioita, joista äiti ja isi eivät mitään tiedä, jollei heille kerrota. Sen täytyy olla huikea kokemus lapsesta, joka on lähes aina ollut kotona ja tehnyt kaiken äidin, isin tai aivan tutun hoitajan silmien alla.

Entä minä. Minä olen saanut olla hänen touhuissaan mukana aina. Kuulla, mitä hän leikkiessään sepostaa. Mitkä asiat luetuissa kirjoissa jäävät pohdituttamaan. Mitä päähänsä pälkähtää, kun hän kuulee jonkin kiinnostavan äänen, lauseen, pärinän... Nyt joku toinen saa kuulla ja nähdä ja tutustua.
En olisi juuri paljonkaan aikaisemmin ollut valmis itsekään rohkaisemaan häntä lähtemään. Mutta nyt näen kuinka hän nauttii reippaudestaan. Ja tulee toisten mukana kerhopäivän päätteeksi reppu selässä jonossa ulos huoneesta. Yksi liikuttavimmista näyistäni ikinä. Minun pieni poikani.

Toivottavasti ohjaajat muistavat millaisia aarteita lapset ovat. Ne kaikki 15, joita ryhmässä on kolmetuntisen, kahdesti viikossa. Toivottavasti pienten herkkyyttä ja ainutlaatuista elämänvaihetta ei käytetä hyväksi. Kiltteytä, hyvyyttä, kauneutta ja viisautta saa opettaa, muttei pakkosyöttää mitään valmista mallia, yhtä ainoaa ja varmuudella oikeaa. Kun ei kukaan voi tietää, ei ainakaan toisen puolesta. Minusta pyhäkoulut ovat erikseen, niitä kaipaaville. Hiljentyä voi muutenkin, kuin vain raamatun kertomusten äärelle. Toki tiedän, että valitessani seurakunnan kerhon en voi vaatia luopumaan kaikesta uskonnollisesta. Mutta tarkkana aion olla.

Esikoinen itse ei tällä hetkellä ole menossa kouluunkaan koskaan. Hän jatkaa tässä kerhossa kuulemma aina. Eli ilmeisesti hänen on hyvä olla. Minunkin on. Eväiden laitto on yksi viikkoni kohokohta. Rituaali, jossa saan sulloa pieneen rasiaan rakkauttani ja pakata sen reppuun kera kauneimpien ajatusteni. Pieni kolmevuotiaani. Näethän, kuinka hienosti pärjäät itsekin, vaikka olemme pitäneet niin tiiviisti yhtä tähän saakka. Minä rakastan sinua, nyt ja ihan aina. Hyviä kerhoaamuja, sitten kun on taas niiden aika.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

'Onnellinen ennimakseen..jos tulisi rauha'.
Ehkapa se olikin Ylemman kaden kautta etta lapsesi meni seurakunnan kerhoon.Sina kysyit,Han vastaa.Sisaisen rauhan voi loytaa tassa elamassa.You just have to have faith....just like a little child.

Sina kirjoitat kauniisti.