Mökillä

Olemme jo kotona, mutta ajatukset jäivät vielä rullaamaan maalaismaisemaan. Aamulla kun herään, järvi kimmeltää mielessäni. Heijastuu makukamarin puuseinillekin. On hiljaista ja ennätän ajatella, vaikka pojat on mukana ja elämä tavallaan ihan tavallista. Muka.

On ihana olla vain. Sisällä ja ulkona, ei mitään kerrostalon porraskäytävää edes etäännyttämässä toisistaan noita paikkoja. Mennään ja tullaan ja ollaan, kummassa halutaan. Tuvan lattialle esikoinen laittaa autorivistöt ja nyt kuopuskin tutkii laatikoita. Ja nousee puuhun karkuun karhua, syliin tuolille, jos koira alkaa haukkua.
Vauva on ensimmäistä kertaa mukana, poissa kotoa. On rauhallinen itsensä myös vieraassa ympäristössä. Tutkii toki paikkoja tarkasti. On juuri oppinut osoittamaan asioita. Tää, tää, tää.
Kuinka nukumme yön, jännitän, ja nukummekin ihan hyvin, nyt tiedän. Ensimmäisenä yönä vähän paremmin, toisena esikoinen parkuu unissaan ja saa muut hereille jatkaakseen sitten rauhassa omaa lepoaan vaan. Muttei se haittaa, lomalla, mökillä.

Välipaloja on ihana syödä. Mustikkapiirakkaa ja leipää, ja makaronilaatikkoa ja salaattia ja heinästä mansikoita. Saunan jälkeen tofumakkaroita. Teetä jostakin mukavasta kupista. Vähän eri paikoissa. Esikoisen keitoksiakaan en liian usein saa. Kiva, jos välillä kurakakut sytyttävät.




On ihana käydä uimassa. Vesi on juuri niin kylmää, että olisi helppo olla menemättä. Vaikea nauttia, paljon helpompi ajatella, että olen aikuinen ja saan itse valita, uinko vai en. Uin mummieni vuoksi. Hekin uisivat, jos vielä saisivat. Eivät elä enää. Kylmän veden jälkeen minä tunnen vahvasti olevani olemassa, ja vielä virkeänä, mikä sen parempaa! Uin siksikin, etten tiedä kuinka kauan järvissä saadaan uida. Uin, koska toivon, että niin voidaan tehdä aina, silloinkin, kun poikani ovat aikuisia ja saavat valita.

Pääsen kahdesti esikoisen kanssa yösaunaan ja laiturilta lämmittelemään kipittäessämme tanssimme ihanaa ihanaa -tanssia. Kukaan ei sisällänikään napota mistään nukkumaanmenoajoista. Nyt on kesä ja nämä on niitä elämyksistä parhaimpia.

Punainen leikkitraktori on tallessa. Kuopukselle kaikki on uutta, hänellä ei vielä ole muistoja tästä paikasta.
Niinpä näytän, kuinka järveen voi heittää kiviä. Kalastus ei ole täällä nyt kenenkään juttu. Minusta oli lapsena hauskaa heitellä virveliä, mutta ehdottomasti ilman koukkua. Syön kyllä kalaa, koska en ole keksinyt muuta, mutten halua katsella, kuinka. Sen sijaan katselemme ulpukoita. Ja plompsahduksia, joita tulee veteen nakelluista.

Laiturilla kerron esikoiselle, kuinka toivoin häntä ja kuopusta siellä monena hetkenä. Silloin, kun en koskaan ollut vielä edes tavannut isiä. Muistelemme yhdessä, kuinka talvella oli lunta ja kylmä ja kävelimme pulkan kanssa jäällä.
Muistelen paljon muutakin, niin paljon kuin ehdin ja jaksankin. Esikoinen nukkuu päiväunia mökissä. Kuuntelee satukasettia ennen unta, äitini kanssa. Kuopus ottaa nokosia rattaissa. Makuupussin sisässä, pieni suloinen toukka. Nenänpää vain näkyy välillä ja kuulen kuorsauksen. Vaikka tuuli suhisee kovaa, ja kahisuttaa lehtiä kilpaa.


Tuon tammen veli hoiti kuntoon, raivasi sille tilan, koska arvosti. Onko tuo vaahtera se, jonka sain teininä ystävältä viilipurkissa lahjaksi. Tänne ne jäävät, kun mökkiä ei enää vuokrata. Se tuntuu tosi haikealta. On ollut yhden aikakauden jo olemassa. Sitten sanon äidillenikin ääneen, ettei mihinkään maalliseen pidä kiintyä liikaa. Tietävät sen toki jo. Mikään muu ei ole niin lopullista, kuin läheisen kuolema. Ja heistä, joiden kanssa emme enää voi jutella, puhumme hyvää ja muistelemme lämmöllä. Valoisaa, vaikkei helle, eikä aurinkokaan koko ajan paista.

Teen käsitöitä, ihan vähän, jotta saan talteen palan retkestä. Pieneksi käyneistä sukista tulee tiikeri nimeltään Suhina Seepra. Ompelen käsin, kun kuopus nukkuu ja esikoisella on tekemistä, johon ei akuutisti tarvita minua.
Viimeksi olin mökillä syksyllä. Pääsimme veljeni mukaan esikoisen kanssa, vauva oli vielä vatsassa. Silloin saimme kaiken. Ruskamaisemaa, lätäköitä, grillasimme illalla, saunoimme taskulampun ja kynttilän valossa, nukuimme vielä edellisessä elämänvaiheessa. En kyllä muista, kuinka sen vatsan kanssa istuin lauteilla. Harmittaa, kun osa niinkin tärkeästä muistosta, ei ole enää kirkasta. Vatsan päällä saattoi lepuuttaa käsiä. Ja kun rapsutti, vatsa oli ihan pinkeä. Joskus unissani muistan ihan tarkasti kaiken. Se on hyvä, ettei keho unohda kokemaansa onnea.

Miten voikaan niin moni asia tuntua ainutlaatuiselta ja taltioimisen arvoiselta. En muista, milloin joku asia olisi ollut ihan massaa vaan. Ruuanlaitotkaan, pyykkien ripustukset jo ehkä sentään. Mutta vaipanvaihdot ja kylvetykset ja puistoretket ja ehdottomasti mökkihetket... Kovin moni tuntuu aivan erityiseltä ja tärkeältä.

Nyt siis hiljalleen palailen kotiin.
Oli ihana kyllä tulla ovesta, täällä odotti oma kulta. Lataan koneelle kuvia ja toivon, että ne säilyvät muistojeni tukena.
Oli ihanaa, käydä poikien kanssa mökillä.