Aikaa on, ei kelloa

Pienet lapset tarvitsevat ravintoa, liikuntaa ja lepoa. Virikkeitä sopivasti ja rajoja ja rakkautta. Ja rutiineja miltei ennen muuta. Ja kiireettömyyttä, rauhaa. Selvää kuin pläkki! Ei kun toteuttamaan.

Siispä aamuisin syödään aamupala. Sitä ennen luetaan kirja ja leikitään joku pieni leikki jos sellainen viriää. Vessassa käydään, rauhassa.
Sitten päivän touhuihin. Ennen lounasta tapahtuu jotakin ja usein haukataankin, vaikka leipäpala tai hedelmä, niin kuin ohjekirjoissa on painettuna.
Lounaan jälkeen nukutaan päiväunia, ennen välipalaa ja iltaruokaa.
Ulkoillaan ja virikkeillään lisää ja ennen hammaspesua ja iltasatua syödään iltapala.
Vessassa käydään muulloinkin, kuin aamulla, silloin kun on tarvetta ja silloinkin, kun ei ehkä olekaan, jos vessa nyt vain sattuu olemaan saatavilla.

Kyllä, kyllä, lapsemme ovat pienestä saakka saaneet sitä mikä heille on hyvä, rutiineja. Muttei se aina tunnu siltä! Ajoittain poden (tästäkin) huonoa omatuntoa. Päätän, että nyt lyödään kellonajat lukkoon ja aletaan elää, niin kuin oikeasti on tapana lasten kanssa. Mitä siitä seuraa. Kiirettä ja stressiä!

Sillä mitä mitä, vieläkö he nukkuvat, nythän jo pitäisi herätä. Ei ei, ei nyt lueta enempää kirjoja, kohta on jo ruoka-aika. Ja sitä ennen pitäisi käydä ulkona ja ennättää valmistaakin sitä lounasta. Ja kyllä nyt kuuluisi nukuttaa, nythän on päiväuniaika. Nuku nuku, sillä muuten menee ohi välipala-aika, puhumattakaan siitä, ettet ehkä ole optimaalisesti uninen, kun on ilta ja nukkumaanmenoaika. Kyllä ruuan pitäisi maistua, kun on kerran ruoka aika ja nyt voidaan leikkiä, nyt on väliaika.

Aika, aika, aika. Tiedän paikkoja, joissa ne toimivat oikein hyvin ja luovat jopa sitä rauhaa ja vapautta. Päiväkodeissa. Ja ehkä naapurissa ja siellä esimerkkiperheissä, joista puhutaan kylillä ja neuvoloissa. Mutta meillä, en ole varma.

Miehelläni alkoivat työt maanantaina. Minäkin päätin kokeilla, työasenteella, toki nautiskellen, täällä kotona. Mutta esikoinen nukahti uudestaan käytyään sanomassa isille moi moit, annettuaan lähtösuukot ja halaukset ja kipaistuaan takaisin sänkyyn vilkutusasemilta. (Aamurutiineja.) Kuopuskin nukahti aamutorkuille, jotka ehkä sallitaan vielä vauvoille. Päätin piirtää housukaavoja hetken ja olla rauhassa, vaikka lipuisimmekin heti kärkeen pois aikataulusta.

Merenrannassa tuntui hyvältä. Syötiin mansikoita ja herneitä ja sämpylöitä - lounaseväitä. Oli niin kivaa ja rauhallista, meillä kaikilla kolmella. Kuopus sai unen ja nukkui vaunuissa. Tapasimme tuttuja, jotka olivat kanssamme tuulessa. Kutsuivat lopulta kylään kotiinsa. Mitä minun olisi kuulunut vastata. Ei me nyt, kun meillä on pian se ja se aika. Vastasin KYLLÄ ja pian söimme leipää ja mozzarellaa ja pullia parvekkeella merimaisemassa. Kotona olimme vasta illalla.

Muistan taas, että tällaista meillä on ollut esikoisen syntymän jälkeen aina. Yritän aikatauluttaa, mutta se ei tunnu oikealta. Yritän ehkä taas, huomenna. Eilen annoin palaa rauhassa, käytiin korkeasaaressa. Ja tänään nautittiin aurinkoisesta kesäpäivästä rannalla. Mutta siis, ehkä huomenna, ollaan enemmän oikeaoppisia ja lapsistamme kasvaa taitavampia ja onnellisempia. Kurjaahan sen oikeasti täytyy olla, elämän ilman kelloja.