Taltioitavia

Yhtenä iltana odotettiin pakkasessa bussia kotiin. Kuopus totesi näyttävänsä ihan veturilta, kun hänen suustaan tulee ulos höyryä.

Esikoinen taas kertoi bussissa, mitä hän aikoo ostaa, kun on iso ja hänellä on paljon rahaa ja saa itse päättää mitä haluaa. Odotin listaa tietokonepeleistä ja leluvuorista ja sen sellaisista, mutta sainkin seuraavanlaisen: ison jätskin, nameja, oliiveja, papuja (! - käsittääkseni hän ei pidä niistä), herkullisia voileipiä ja voirasian. Tai oikeastaan kaksi - toisen, josta voi syödä sormin ja toisen, josta niitä herkullisia voileipiä voi voidella.

On kerännyt kolikoita. Vienyt isänsä kanssa pulloja. Ja yhtenä heikkona hetkenä minäkin maksoin hänelle palkkaa kotihommista. Alkaa hahmottaa tuota rahakuviota. Muistelin pojille bussin takapenkillä, kuinka ensimmäinen oikea palkka oikeasti oli iso raha. Ja mihin kaikkeen siitä riitti, mitä kaikkea silloin juuri saikin valita! Se muuten tuntuu huikealta nyt, että sellaisenkin elämänvaiheen on saanut kokea. Selitin esikoiselle myös, että jos nyt saisin saman verran rahaa, en silti voisi enää ostaa samalla tavalla. Nyt meitä on neljä tässä perheessä ja saan ajatella meidän kaikkien tarpeita. Ja koska en ole edes samaisessa työssä, vaan saan paljon vähemmän palkkaa, pitää olla vielä tarkempi sen kanssa, mihin rahoja laittaa.

Mutta toistaiseksi on sentään riittänyt. Ja huolimattomuudesta on joskus iloa, kun joskus survaisee takaisinrahan lompakon sijasta vain nopeasti taskuunsa. Ja sitten kun tili ammottaa tyhjyyttään ja löytyykin kymppi nenäliinan seasta, se tuntuu tosi riemukkaalta. Ja voi olla, että sillä tulee ostaneeksi kaurapuuron lisäksi riisisuklaata, ihan vain silkasta yllätyksen ilosta.

Hyvää alkavaa viikkoa. Ilmassa on vähän sellaista "olemme selvinneet" tunnetta. Ilta kuudeltakin on vielä valoisaa, kevät niin kolkuttelee jo kulmilla!

Ps: Esikoisen kiikarissa on lentokapteenin ammatti. Siinä ihan hyvin kukkaro täyttyisi. Kuopus taas jatkaa tuon kuullessaan, että hän tahtoo törmäilyautonkuljettajaksi. Siitä en sitten tiedä kuinka sillä tienaisi...

Terveisiä talvesta

Olimme tuvalla ja mökillä. Kutsumaton vatsatauti vietiin tahtomattamme viemisinä. Se sotki hiukan talviseikkailua ja toivomme kovasti, ettei lähipäivänä ilmaannu lisää tartuntoja.

Saimme hyvää odotettua seuraa, takkatulta, saunan löylyjä, kauniita maisemia, maagisen kuunnousun... Juoksuja järven jäällä, eläinten jälkiä, rokkausta matolla, hulluttelua, satuja ja tarinoita... Irronneen hampaan, namiherkkuja, paineettomia ruokailuita, yövalvomisia myös sähkökatkoksen kera, eläinleikin ja pitkään piilosta...

Nyt kotona. Pojat eivät olisi tahtoneet vielä, mutta oksennuspyykit on helpompi pestä täällä kaupungissa. Ja huomenna pitää meidän aikuisten olla työpaikoilla. Kiitokset tästä reissusta.

Valintoja

Aamulla olen pakannut kuntosalivarusteet kassiin, jotta voisin juosta matolla ennen työvuoroa. Mutta esikoinen herää ennen lähtöäni ja koti on muuten hiljainen, joten lukisimmeko sittenkin kaksin Ronjaa sohvalla?

Roskiskatoksen kierrätystelineestä löysin pari päivää sitten hesarin tammikuisen kuukausiliitteen. Juttu "kultapoika" Teemu Selänteestä kääntyy leikaten kuvaan pienestä kaksivuotiaasta malariapotilaasta, joka makaa äitinsä silmien alla koomassa. Äimistelen kontrastia ääneen miehelle ja kysyn, eikö tuo mahda tuntua Teemusta pahalta. Että hän siellä linnassaan asuu ja tallissa on rivissä keräämiään loistoautoja ja poseeraa noissa kuvissa hulppeassa olohuoneessa... Ja sitten seuraavalla sivulla alkaa juttu, jossa kerrotaan, kuinka Malaria on suuri tappaja köyhien parissa.

Sitten häpeän, ja tajuan, että minä olen myös hirveän paljon rahallisesti rikkaampi, kuin tuo kuvan myanmarilaisäiti. Ja hänen silminsä katsottuna omaisuuteni on överi, siinä missä Teemunkin. Vaikkapa haaveilemani junamatkan hinnalla saisi suuren satsin lääkeitä heille, joille niitä tippuu vain varakkaiden armosta. Ja silti olen joskus menossa.

Sitäkin pohditaan, että mennäänkö vanhempieni tuvalle odotetulle retkelle, vaikka vesirokko on puhjennut esikoiselle.

Kun tulen töistä kotiin, esikoinen on askarrellut oman Ronja-kirjan. Olen varma, että valitsin oikein aamulla, kun jätin jumppavehkeet eteiseen ja vietin "ylimääräisen" hetken kotona. Ostamme Unicefin nettikaupasta malarialääkkeitä lähetettäväksi sairastuneille lapsille ja vanhempani soittavat, että voivat hakea ja tuoda meidät autolla.

Hyvää loppuviikkoa ja viikonloppua! Voidaan hyvin ja tehdään viisaita valintoja. Kunpa.

*

Joskus väärimmät sanat on ne, kun ei sano mitään lainkaan. Moneen päivään.

Mutta nyt taas sanotaan, ja se tuntuu hyvältä se. Rakastan.

Lähivuorokausien hyvät

Pojat on yhä kipeinä. Siitä seuraa säätöä meidän aikuisten työelämässä. Jälleen yksi syy kaivata kotiäitiyttä. Ei tarvinnut murehtia kuka jää kotiin ja koska kehtaa hoitoon viedä. Tänään ja eilen - muistaakseni - mies lähti työhönsä heti, kun minä ennätin kotiin omastani.

Tavallaan ihanaa, että he ovat kotona. Tavallaan siksi, etten toki toivoisi heille tauteja, mutta se muu, sitä olen toki kaivannut todella. Että aloitetaan aamu rauhassa. Laitetaan yhdessä vaikka hassuakin lounasta. Minä luen leposadun ja saan vaikka torkkua mukana. Ehdimme jutella ja koti on täynnä heidän puuhiansa.

Koti on valtavan suuri voima.

Seitsemän kertaa sitsemän

Pojat nukkuvat. Jokin tai jotkin pöpöt pyörivät meillä. Yksi oksentanut parina yönä, toinen yskii ja räkä valuu. Oma olo ei ole terve, muttei vielä mikään lyönyt petiin kuitenkaan.
Olen harrastanut pyykkitupaa. Joku varauslistanlukija saattaa hämmästellä, mistä meillä riittää pyykkiä päivä tolkulla. Teki mieli kirjoittaa listaan, että "vatsatautia ja rikkinäinen pesukone kotona", mutta antaa olla. Pelästyvät vielä, spitaalia.

Olen kirjoittanut blogia kolme ja puoli vuotta. Olen elmäni aikana ylipäänsä kirjoittanut paljon paljon enemmän varmasti, kuin lukenut. Päiväkirjoja, kirjeitä ja sitten tälläisiä blogitekstejä. Blogatessa yhdistyy moni mieluinen asia. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, asioiden muisteleminen, koti, perhe, muut tärkeät ja rakkaat... Koulussa kirjoitettiin aineita. Muistan, että sain hyviä numeroita. Ja kasilla tuli kerran lukko. Istuin (kylmssä) saunassa ja itkin, kun en saanut mistään otsikosta mitään kirjoitettua. Sitten äiti neuvoi kirjoittamaan siitä. Opettaja ymmärsi. Kirjoitti vastineeksi kirjeen ja liimasi kissatarran, mikä oli persoonallinen ja henkilökohtainen ele häneltä, se oli perusyläasteella silloin poikkeuksellista.

Pidän itseäni keskivertona monella tapaa, tavallisena. Äiti on kertonut, että lapsena opin asioita kirjojen keskivertoikien mukaan. Olin varmaan tosi "käyrillä". Koulussa en ollut paras tai huonoin ehkä missään. Pidin ja pidän monesta, vaikken missään loista. En ole ruma, enkä kaunis. En lihava, enkä laiha. Perus. (Mutten Soini!) Peruskoulun jälkeen menin lukioon. Sitten opiskelin ammatin. Ja vielä menin miehen kanssa naimisiin ja sain kaksi lasta. Kuinka keskiarvoa.

En silti pidä elämääni tylsänä tai ennalta arvattavana. Haluaisin elää hyväkuntoiseksi vanhukseksi, ties vaikka viettää 100 -vuotisjuhlani. Olen kuitenkin pelännyt kuolemista koko ikäni. Sitä, että kaikki jää kesken. En mielelläni nuku selälläni. Seitsemänvuotiaana, kun opettaja koulussa luki Veljeni Leijonamielen, makasin iltaisin sängyssäni kauhuissani, ja pelkäsin, että olisin pian arkussa. Tai joku rakkaani. Sitten jätin yölampun palamaan ja menin kyljelleni kippuraan ja keskityin ajattelemaan jotain kivaa, kuten sitä, etten vielä kuolisikaan.

Jos peloista on jotain hyötyä, niin se, että näkee hyvää ja kaunista jokaisessa päivässä. On ihanaa saada olla olemassa ja kokemassa jotain ihan todellista. Vaikka sain "vain" kaksi lasta, he ja mieheni ovat rikastuttaneet elämääni tavalla, josta en ikinä saa kiitetyksi kylliksi. Jos mitään kovasti lapsena toivoin, niin sitä että joskus olisin vaimo ja äiti.

Kouluakin olen aina leikkinyt, halunnut olla opettaja. Nyt olen töissä osa-aikaisesti lapsia hoitamassa, heidän vanhempiensa käydessä treenaamassa. Yhtenä päivänä pidin itkevää kolmikuista sylissä. Hänen äitinsä tulisi pian, oli vain suihkussa vielä. Vajaa kolmevuotias tyttö piti nukkea sylissä samalla tavalla kuin minä vauvaa. Tuli viereeni ja hytkytteli ja heijaili nukkea. Katsoi minusta mallia. Hyräili, kun kuuli minun laulavan vauvalle, ettei ole mitään hätää, äitikin tulee ihan kohta. Olin tosi onnellinen ja tunsin tekeväni hyvin sisältörikasta ja tärkeää työtä.

En tiedä, kuinka tulen "isona" toimeen ihmisten kanssa, jotka ovat saavuttaneet minua enemmän. Jos he pitävät itseään sitä kautta muita parempina. Pitäisi kai (heidän silmissään) itsekin olla ensin tohtori ja lehtori, sivistynyt ja kirjanoppinut, jotta voisi jutustella vain kepeästi ja ottaa rennosti ja olla arvostelematta alati. Voisi minua moni asia vielä kiinnostaa, mutta tavallaan olen tosi kunnianhimottomassa tilassa nykyään. Vähempikin riittää, se mitä minulla jo on, se mitä olen jo saanut. Tässäkin on kylliksi sulateltavaa yhden ihmisen kuitenkin lyhyeen elämään. Vaikka saisi sen sata vuotta.

Sotkuisessakin kodissa voi syttyä kirkkaita ajatuksia, kuten se, että lasten kanssa oleminen tulee kaiketi olemaan minulle tärkeää aina. Sijaisvanhemmuus kiehtoisi, se voisi olla minun "tohtorinhattuni", mutten ole varma vielä, sillä se ei todellakaan ole yhden ihmisen projekti. Vahvasti myös yhtenä päivänä mietin, etteivät pojat ehkä tarvitsekaan kokopäiväpaikkoja päiväkodista ensi elokuussa. Ehkä voimme järjestellä elämää niin, että voin olla paljon kotona. Vaikka he ovat "isoja", eikä kotihoitoa enää tueta.

Olen kiitollinen, jos sellaiset järjestelyt ovat mahdollisia, mutta on minulla myös varasuunnitelmia. Se ammatti, joka tuli nuorena hankittua, saatua. Minulla on yhä kovin lapsekas käsitys rahasta. Mies varmasti huokailee mielessään syvään, kun minä yhtäaikaa intoilen jääväni kotiin. Ja kuitenkin haaveilen perheen yhteisestä junamatkasta, ostelen luomuruokia, käyn välillä kahviloissa...

Josta tulikin mieleen, että olen tänä talvena syönyt paljon vaikkapa salaattia. Pariin aiempaan talveen verrattuna. Joka kerta kirpaisee, jos ostan espanjalaisia tomaatteja vaikka. Miksi sitten olen ostanut? Tai tavallisia pähkinöitä ja suklaata, hirveitä rosvoja me täällä länsimaissa, ajattelen, ja kuitenkin niitä on siellä ostoskorissa. Laktoosi-intoleranssinikin otin todesta vasta, kun sitä epäiltiin olevan myös pojalla. Luomumaitotuotteet olivat ennen ihan vakioita, nyt luomuna saa vain kevytmaitoa ja juustoa...

Syntilistalle kun lähdin niin kerrottakoon myös, että olen puhelinmyyjien lempiasiakas. Minulle on saatu myytyä paitsi erilaisten lehtien lyhyitä tilauksia, myös pikkuhousuja, kirjakerhoa, vitamiineja, karvaleikkureita, puhelinliittymiä ja vakuutuksia. Todella noloa minusta.

Näin viime yönä todella pahaa unta ja toivon, että paranemme kaikki pian ja ihana arkirytmi palaa ennalleen. Kun ollaan paljon sisällä ja valvotaan yöllä ja mietitään kuka milloinkin voi olla töissä ja mitä kaikkea pitää perua tautien takia... Ihan pientä maailman suurten murheiden rinnalla, mutta jo vain huomaan ajattelevani, että raskasta.

Nyt käymään taas siellä pesutuvassa. Siinä hirveän paljon yli seitsemän asiaa minusta.

Kohta kuusi

En ollut pitkään aikaan ollut ihan yksin hiljaisessa kodissa ja itkuhan siitä tuli. Kävin ajattelemaan heitä, jotka ovat saaneet tuntea suurimpia suruja, joiden lapsi on voinut vaikka kuolla. Päätin mennä pian hakemaan omani luokseni. Illalla kerroin heille, kuinka minulle tuli suru ja juttelimme, kuinka elämästä ei aina ihan tiedä. Että meillä on vain eilset ja Nyt, siispä nautitaan niistä.

Olen pitänyt huolta itsestäni. Syönyt, nukkunut, liikkunut. Muistanut d-vitamiinin. En ole raivostunut pojille, vieläkään. Kuinka ihmettelenkään äkillistä mielenhallintaa. Kamalalta kyllä näytän. Minulla on yli kymmenen vuotta vanha toppapuku, sillä kahdesta muusta toppatakistani, on vetoketju rikki. Kun kauhistelen kuvaani metron ikkunan heijastuksesta ajattelen, että seitsemän vuoden ajan poikien tarpeet ovat menneet edelle. Ja saavat mennä yhäkin. Kaikkea ei voi saada, jostain voi luopua. Ja minulle se luopuminen nyt on tapahtunut omasta vaatetuksesta ja voisi sitä paljon pahempaakin tapahtua.

Ja entäs sitten koti. Meillä on tosi sekaista. Pölyistäkin ja likaista. Siinä minulle seuraava haaste. Palkitsen seuraavaksi itseäni, kun onnistun olemaan siivous- ja järjestelyrintamalla reippaampi. Mutta kuitenkin se on toisarvoista. Jos jokin tärkeämpi ajaa edelle. Kuten kutsukortti-inspiraatio tai hetki kirjanlukua molemmat pojat kainalossa sohvalla.

Viikonloppu tuntuu suurelta lahjalta. Ja jos hyvä tuuri käy, saamme maanantainkin jatkaa vielä vapaalla. Mutta sitä en uskalla vielä pojille ääneen sanoa. Toivon, että saan aamulla, kun laulamme esikoiselle paljon onneata, jatkaa, että nyt ei tarvitsekaan heti nousta ja hoppuilla. Voidaan aloittaa Ronja, jostaa olen pari vuotta sitten luvannut, että kun täytät kuusi vuotta... Kuopukselle täytyy keksiä muuta, sillä hänen täytynee odottaa vielä omat kolme vuottansa...

Kaupassa olen käynyt. Tänään saadaan viikonlopunkunniaksi soijanakkihodareita. Tiedän, että se ilahduttaa poikia yhtä paljon kuin minua. Eli siivoilulla tai ilman, hyvää lauantaita ja sunnuntaita! Pari kuvaa vielä lataan, ja sitten saan jo mennä kohti päiväkotia.

Täältä tullaan pojat, olette parasta, mitä tiedän, te, ja kulta.

Kuulumisia

Jos he leikkisivät koiria nyt hetken, ja minä voisin kirjoittaa. On ikävä tätä kanavaa. Ihan perusarkeen mahtuu paljon sanottavaa.

Nöyryyskouluista. Koti on täynnä rikkoontuneita kodinkoneita. Pesukone ja hella niistä suurimpina. Kun uimakouluun on ilmoittautunut 3/30 ja alle kympin on nykyinen tuntipalkka. Lasinen täysinäinen oliiviöljypullo putoaa (rikkinäisen) hellan kulmalle ja valuu siitä tietenkin ties minne. Ja kuopus ei ehdi saunavuorolla vessaan saakka vaan kakkaa putoaa matkalle, myös muoviritilämatolle. Paistetut pinaattiletut alkavat savuamaan, kun lettupannun viereinenkin levy on kääntynyt kutoselle. Räks, sanoo kaunis japanilainen lautanen. En pääse ylpistymään täällä, en.

Mutta minä olen ollut yli kaksi viikkoa räjähtämättä pojille. Edes edellämainittujen asioiden pyörteissä ei ole lipsahtanut mitään ärräpäitä. Tai kiukkuiset kädet eivät ole ohjanneet sankareita miettimispenkille tai omaan huoneeseen jäähylle. Poikkipuolisia sanoja olen sanonut kyllä, mutta hallitusti. Se on hieno tunne, kun kykenee olemaan vahva mutta järkevä ja ymmärtäväinenkin tietenkin. Olen ihan käsittämättömän tyytyväinen. Pojat niin ansaitsevat äidin, joka ei rähjää turhasta. Sillä he ovat ihania. Ja pohjimmiltaan kovin kultaisia. Ja vielä niin pieniä, lapsia.

En ole edelleenkään sitä mieltä, ettenkö saisi suuttua. Mutta kaikki äidit tietänevät hetket, jolloin suusta tulee ihan överillä äänenpainolla kiukkua. Vähempikin riittää, sen olet nyt vihdoin voinut todeta ja tuntea.

Kuinka? En tiedä, tähdet vissiin ovat olleet suopeassa asennossa. Tein kyllä itselleni "kalenterin", mutta olen minä jonkinlaisia sellaisia tehnyt ennenkin. Jos selvitin jonkin kiperän tianteen hallitusti, annoin itselleni pikkutaskuun HYVÄ- paperin. Ja kun niitä oli joka taskussa, 17, ostin palkkioksi onnistumisestani lehden. Ja sitten asetin seuraavan maalin.

Mitä muuta kuuluu. Esikoisella yksi alahammas heiluu. Meille kerrotaan silläkin tavalla, että pikkulapsiaika on todella katoavaista. Ei kannata höntyillä ja haluta heti kaikkea, pian he ovat jo isoja, ja sitten on taas ihan uusien juttujen aika. Töissä nuuhkin vauvojen lumoavaa tuoksua. Ja pidän suurena etuoikeutena jo sitä, että saan olla hetken siinä heidän luona. Vaikkeivät he ole minun omia. Kaikkien valojen ei tarvitse olla. Muistan, kuinka poikani olivat sellaisia ja olen kiitollinen siitä kaikesta. Hiukan isommatkin ovat yhtä arvokkaita.

Entä tuo Kulta. Tiedän, ettei meillä kummallakaan ollut alttarilla mitään käsitystä, mitä kaikkea meillä onkaan edessä yhdessä. Eikä ole vieläkään, mihin meitä seuraavaksi viedäänkään... Mutta niin kuin silloin, tahdon. Rakastan.

"Koirat" haluavat myös koneelle. Tai sitten minut heidän luokse. Iltapalaa ja makoilua sohvalla. Viimeiset voimaannuttavat kotihetket ennen uutta viikkoa. Tammikuun viimeistä. Toivon teille ja meille hyvää sellaista, tällä erää tällaisia terveisiä!

PS: Tuula, joka lahjoitti minulle "Beatiful Blogger" -tunnustuksen, tuo kuva päällystetyistä tulitikkuaskeista on sinulle. Minusta olin niin hauskaa lukea blogistasi, että sinulla on tapana ajautua moisiin puuhiin, kun ehkä pitäisi siivota tai tehdä vaikkapa muuttoraivausta. JUURI SELLAINEN MINÄ OLEN. Tulitikkuaskien päällystys on oikein ihanaa hupia, ollut jo vuosia:)

Vapaapäivänä...

Hiihtämässä.

Perjantaina tajuan, että jos meinaamme jaksaa hiihtämään ja luistelemaan, talvilajit on otettava viikonloppujen ohjelmistoon. Onneksi tänään paistoi aurinko. Hiihtoretkestä kaakaoineen ja voileipineen jää mukava muisto. Tunnen itseni sankariksi, kun sain aikaiseksi. Vaikka ihan peruskauraa kai pitäisi olla, tarjota lapsille vaikka joka päivä hiihtoretki. Muttei nyt ole.

Metsässä oli kaunista ja rauhallista. Poikien perässä oli ihana suksia ja huhuilla, että olettepa urheita ja taitavia. Teidän kanssa on ihana olla!

Joka sana oli totta.

Levot

Tapaninpäivä on tuntunut hyvältä. Koti ei ole vielä liian sekainen joulun järjestelyjen ansiosta. Pojat leikkivät ihanasti junilla. Kaurapuuro on vihdoin meidän kolmen aamiaisherkkua. Yksi saa joskus maidolla ja sokerilla, yleensä mennään kaikki voilla. Kirjoja on ihana selata. Kuusessa saa vielä olla valonsa. Ulkona tuiskuttanut lunta tauotta. Jouluna näin omin silmin, että maalla ei ollut lunta kuin puolet meidän nietoksista.

Palkitsevaa, kun haluavat kulkea kolmatta päivää ompelemissani peliasuissa. Kyllä he ovat ihania - poikani, ompelukseni ihan hassuja. Kuinka nautinkaan, kun saan olla heidän kanssa kotona. Paljon annettavaa minulla ei ehkä ole heille äitinä, ja liian usein toimin huonosti ja kiukkuisesti. Mutta läsnä minä olen ollut paljon ja sitä heille on luvassa myös jatkossa. Sillä se on minusta nyt tärkeintä ja parasta maailmassa.

Tänä jouluna sain nähdä omia vanhempiani. Jutella aamuun saakka heidän kanssansa. Tuntui hyvältä nähdä heidän tupansa. Nyt on helpompi ajatella arkeansa niissä huoneissa. Kaunista. Ja he tiesivät, että pojille riittää yksikin lahja ja me aikuiset emme tarvitse sitäkään. Tosin ilahdumme, jos saamme teetä ja pähkinää rasiassa sekä äidin ompelemia sydämiä vaikka.

Sohvallamme on uusi "ryijytyyny", joka oli yksi sykähdyttävimmistä lahjoistani ikinä. Rutistan sitä sylissä ja toivon hyvää hänelle, joka on pujottanut jokaisen langan ja valinnut jokaisen värin itse. Ja halunnut antaa tyynyn sitten lahjaksi minulle!

Huomenna menen taas (vähän) töihin. Olen muistanut taas jouluna, miten hyvää minulle tekee, kun saan ommella, kirjoittaa, laulaa, valokuvata, maalata, nukkua puhtaissa lakanoissa, katsella siivottua kotia, syödä jonkun toisen tekemiä ruokia, olla kiireettä lähellä rakkaita.

Toivotan ja toivon hyvää alkavaa viikkoa.

Lähellä

Joulukuu on mennyt nopeasti, niin kuin joulukuilla on tapana. Aikuisista. Pojat ei ehdi saada tarpeeksensa, vaikka aloitettiin tänä vuonnakin jo marraskuussa joululaulujen laulaminen, joulukirjojen lukeminen, joulukoristeiden ja -elokuvien katseleminen... Loppiaisena kauhistuvat, en kai vielä siivoa kaikkea pois. Koko vuodeksi.

Lunta on valtavasti. Minulla on lumipestyt farkut, viimeksi oli yhdeksänvuotiaana. Siitä on todella pitkä aika. Mutta sitä on tosi hauska muistella. Nojaan usein taaksepäin ja tähän hetkeen, tulevaisuus, huominenkin on minulle ihan kaukana.

Ajattelen, että olen jo aika vanha. Sitten menen poikien kanssa 90-vuotiaalle ukille ja olenkin tosi nuori. Bussipysäkillä toinen vanhus kävelee kädet rukousasennossa edes takaisin, ja ehdin miettiä, onko hän kipakka. Sitten hän pysähtyy ja katsoo valoisasti hymyillen poikiani penkillä. Sanoo, "he ovat hyviä ihmisiä. Se näkyy heistä." Ja minulle hän sanoo, että olen niin nuori. Meinaan sanoa, että ei, olen jo ihan vanha, mutta tajuan, ettei iästä siinä tilanteessa kannata keskustella sillä tavalla. Sitä paitsi pipo syvällä otsalla, toppahousut ja huopikkaat jalassa, saatan hyvinkin näyttää rouvasta lapselta. Sanonkin: "Kiitos kauniista sanoista."

Kylmä ja lumi ovat saaneet joulukuun tuntumaan oikealta talvelta. Miten ihmemaa onkaan ulkona. Tuttu maisema näyttää niin toiselta vuodenaikojen vaihdellessa. Ihan vastahan tuli lehdet, oli kuuma, putosi lehdet ja nyt lunta.

Myyjäistuotteemme ovat huvenneet ikkunalaudalta. Kiitän "asiakkaitamme" sydämeni pohjasta. Kun joskus istun eurooppalaisen kaupungin keskustassa, ajattelen teitä ja kuinka olitte mahdollistamassa perheemme yhden unelman toteutumista. Olen paketoinut siis postipaketteja, en niinkään lahjoja. Jälkimmäisiä ei kauheasti kenellekään siis tänä(kään) vuonna annella. Enemmän kuitenkin varmaan, kuin Afrikkalaiseen kylään hankitaan vuodessa tavaroita. Kaikki on niin suhteellista. Pojille olen ostanut nahkarukkaset ja mies 20-luvun elokuvia. Matsiasut on tekeillä, saa nähdä ehdinkö ne loppuun saakka ommella. Joulukalenterista piti tänä vuonna tulla junaradanpalasia, mutta esikoinen sanoi muutaman aamun jälkeen, että tuleeko sieltä aina samoja. Yllätyksellisyys toteutui siis paremmin, kun tulikin esimerkiksi pipareita ja pähkinöitä vaihdellen ja rataosastoa sitten huomenna enemmän kerralla.

Aatto on yhden yön kuluttua. Olin toivonut, että ehditään käydä ukin luona, vaihtaa sänkyihin lakanat, leipoa piparkakkuja. Nyt pojat nukkuvat kylvenneinä puhtaissa. Ja tiedän, että kuusi ukin luona on poikien koristelema. Meidän uuni on hajalla, mutta piparkakutkin saatiin leivottua juurikin siellä ukin luona. "Äiti sinähän ehdit kaiken, mitä oli suunnitelmissa", esikoinen toteaa iloisena. Niinpä, hän ei huomaa, että lista oli kovin suppea ja lyhyt tänä vuonna.

Alkuviikon jompi kumpi ilta oltiin vähän siivottu ja kuusi oli saanut valonsa. Istuttiin poikien kanssa sohvalla ja katsottiin Viirun ja Pesosen joulupuuhia. Sitä ennen kuunneltiin joululauluja ja puuhailtiin mukavia. Tuntui hyvältä ja rauhalliselta. Kysyin mieheltä, voisiko tämä olla sitä joulua.

Joulu on viimeistään huomenna. Ja toivon sinulle hyvää sellaista: voimia, rauhaa, valoa ja iloa. Olitpa sitten millä mielin tahansa.

Kiitos, kun käyt lukemassa. Sinun vuoksesi myös blogi eikä vain päiväkirjoja.

PS: Joulukorttiemme, kolmanneksi alimmassa kuvassa, maalaus tuli näistä (klik) muistoista. Minä niin tiesin jo blogia aloittaessani, että taltioituneista hetkistä tulee tärkeitä aarteitani. Pojat ovat kasvaneet isommiksi, mutta yhä ovat rakkaimpiani. Tänäkin jouluna onneni, että minulla on mies ja nämä kaksi.