101010

Kymmenen asiaa tältä päivältä:
1. Aamu kymmeneltä luin sähköpostia ystävältä. Katselin kuvia ja olisin tahtonut ottaa vauvan syliin. Ja seurata hänen isoveljensä touhuja ihan läheltä. Ja ystävälleni välittää voimia, rauhaa ja luottamusta, siihen, että asioilla on tapana hoitua. Ja että äidit jaksavat kantaa uskomattomia taakkoja harteillansa ja välillä sitä lastia voi jakaa toisten kanssa. Kunpa pian olisimme samassa huoneessa.

2. Olen ihastellut ruskaa. Se on niin kaunista tuolla ulkona. En uskalla ottaa kuvia, koska en osaa sitä lumoa vangita. Ajelin pyörällä ja satoi keltaista. Se on yksi hienoimpia ulkoilukokemuksia. Sain jakaa sen illalla toisella pyöräretkellä kuopuksen kanssa. Ja jumppareitillä ajoin ihan läheltä oranssinpunaisia marjapensaita. Tuntui kuin olisin ollut sisällä kauniin elokuvakohtauksen kamera-ajossa.

3. Telkkari ei ole läpeensä paha. Me katsoimme taas Dancea ja se inspiroi minua ja poikia monella tavalla. Tanssimme. Ja minä suunnittelen mitä juttuja voisin kokeilla töissä lasten kanssa, sitten kun olen taas niissä kuvioissa.

4. Syötiin tähteitä. Paistettua riisiä, jota jäi päivänä eräänä sushinteosta. Ja seassa munakasta, ja tofua, niin ikään kahdelta eri aiemmalta aterialta. Perjantaista lasagneakin oli vielä, vaikka parhaani olen tehnyt ja apuakin pyytänyt.

5. Pojat tykkää merilevästä. He pärjäisivät hyvin Japaninmatkalla. Mutta ensin unelmana on tämä Euroopanmatka, jonka matkakassan kartuttamisessa pojat ovat liikuttavasti mukana.

6. Lapsille voi ja kannattaa puhua ihan oikeistakin asioista. Ei ahdistella, mutta rauhallisella tavalla. He vaikuttavat viisailta ja perheen valintoja ja meininkiä on sitten paljon helpompi perustella. Esikoinen tietää, että Meksikonlahdella on karmea luonnonkatastrofi käynnissä. Ja että lentokoneista ja muista tulee paljon pahoja käryjä. Ja että joulupukilta ei voi toivoa saavansa mitä tahansa, sillä ne kaikki lahjat on jonkun meistä ostettava. Ja että matkarahojen eteen voi keksiä monenlaista.

7. Olen menossa joulumyyjäisiin. Teimme tänään myyntiin sienipelejä ja leikkasimme "keppiseeprojen" osia. Myyjäisten järjestäjä sanoi puhelimessa, että jos lapsia tulee mukaan, on toivottu, että he tulisivat tonttuasuissa. Esikoisesta se kuulosti huipulta. A) Hän pääsee mukaan ja B) Hän saa pukeutua tontuksi. Nyt hän suunnittelee, kuinka toimisi, kuinka saa hänelle ja veljelleen parrat ja mitä jos tulee muitakin tonttuja, kätteleekö hän kaikkia.

8. Mietin, menikö joku tuttu tänään kihloihin. Enkä heti muistanut omaa kihlajaispäivääni, saati vuotta. Tapahtumat ja tarinat kyllä. Olen niin pulassa dementiatesteissä, jos niissä kysellään presidenttejä ja vuosilukuja vielä sittenkin, kun olen oikeasti vanha. Ne eivät nytkään ole hallussa, saati kun muisti entisestään alkaa takkuilla.

9. Miehen ja minun mielialat menee usein arkena aalloissa. Kun minä olen energinen ja aurinkoinen, hän jurottaa enkä tiedä ollenkaan mikä häntä painaa. Ja kun minä olen apea, hän tökkää kainalon alta ja puhuu ärrin-murrin kekseistä. Tänään olin meistä se hilpeämpi, mies vähäsanaisempi.

10. Rakastan miestäni ja poikiani. Yhdessä ja erikseen. Kuopukselle kuiskasin, että "äiti rakastaa teitä aina. Maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina."
"Entäs huomenna", hän kysyi.
"Silloinkin kulta. Eilen, tänään ja huomenna, äiti rakastaa teitä ihan aina."

Tarpeelliset torstait

Maanantaina kuopuksen ja minun jumppa. Tiistaina puiston tenavatupa ja annantalon taideneuvola. Keskiviikkona ja perjantaina esikoisen kerho, meillä kuopuksen kanssa keskiviikkona lauluhetki puistossa ja perjantaina koitan käydä jumpassa, jotta tulisi jäsenyysmaksuille vastinetta.

Mutta torstait, ah, ei lainkaan aikatauluja. Rakastan sitä todella. Voi vapautta! Voimme tehdä mitä tahansa ja erityisesti olla tekemättä sitä kaikkea. Leikitään, luetaan, puuhataan, leivotaan, siivotaan, loikoillaan, ollaan vaan. Onpas ihanaa, hoetaan.

Tänään lähdettiin sentään puoli neljän maissa myös ulkoilemaan. Kuopus sai koittaa potkulautaa ja esikoinen rullaa pyörällään, kovaa. On keksinyt harjoitella ilman käsiä ajoa. Ensimmäisen kerran teki sen matkalla Töölöstä Kamppiin, alamäessä Helsingin yhden vilkkaimman kadun varressa, kävelytiellä, jossa jo muutenkin mummot ja muut väistelevät häntä kauhulla. Kyllä meikän naama yllätyksestä kalpeni ja henkeä salpasi. VAROVASTI! Pyysin, että vasta kotikulmilla harjoittelisi. Ja nyt siis sitä täällä, alamäissä yhä erityisesti. Tulee kuulemma parempi vauhti...

Leikittiin suurten tammien luona. Taas oli kaadettu lisää puita. Maisema on muuttunut hurjasti viidessä vuodessa. Eilen näimme työmiehet mittailemassa katua ja yhtä puujoukkoa. Pojat sanoi heti, että äiti ne kaataa nuo, pois tien tieltä. Minä en halunnut uskoa, sillä sen suuren haapakimpun lehdet kahisivat niin kauniisti tuulessa ja auringossa. Aivan kuin jäähyväisiksi, ajattelin. Mitäs siinä hölmö tunteilet, sanoisi moni, tiesin. Puistatti ja totesin pojille ääneen, että nuo kaikki puut on niin kauniita. Katsokaa ja kuunnelkaa, eikö olekin ihania. Ja että niiltä on mennyt tosi kauan kasvaa tuohon mittaansa. Ja että se on vain yksi hujaus, kun ihminen kumoaa ne sahallansa. Kunpa jokaista kaadettua kohden istutettaisiin monta uutta. Ja ne, jotka laitetaan nurin, hyödynnettäisiin täynnä kiitollisuutta.

Etsin maasta pudonneita oksia ja mietin, että voisin kokeilla tehdä niistä muutamia keppiponeja. Tammenterhojakin keräsin ja pojat harjoitteli parkouria. Hyppivät esteiden yli ja juoksivat aidalla. Leikimme hippaa poikien toivomuksesta. Ja heppaa, inspiroituivat siitä poniajatuksesta. Huomasin kauhukseni, että varpaitani alkaa jo palella, en siis tarkene enää tennareilla. Syksy todenteolla.

Huomenna ollaankin sitten jo perjantaissa. Torstait on ihania, ihan lemppareitani, mutta perjantait vielä parempia. Hyvää viikonloppua!

Sinä riität

Syyskuu on taittunut lokakuuksi. Hyvissä merkeissä. On ollut paljon tekemistä ja tekemättömyyttä. Siisti koti ollutta ja mennyttä, mutta Kyllä se joskus taas siitä.

Kirppistavaroita on myyty siellä ja täällä ja kohta on toisen pojan junalippurahat koossa. Tiedätkö sen kulta. Se on hyvä välietappi. Sitten "enää" puuttuu toinen lasten lippu ja kaksi aikuisten sellaista. Ja jotainhan se hostelleissa asuminenkin maksaa ja ruoka, mutta maailma, me olemme niin jossakin vaiheessa tulossa. Tai ainakin, antakaa meidänkin unelmoida.

Kuulapeliennätys on jo 32, yli puolenvälin. Tiedän, että tähän palataan puheissa vielä monella kerralla. Muistatko, miten vaikeaa se oli aluksi, ja sinä itkit ja raivosit ja olit niin harmissasi. Ja sitten sinä harjoittelit, sitkeästi. Eikä se vähitellen enää kirpaissut niin kovasti, kun kuula putosi. Poimit sen takaisin alkuun ja rullailit aina vain uudestaan. Ja lopulta pääsit radan läpi kokonaan. Muistatko! Tajusimme tänään yhdessä liikennevaloissa, että hän on kuulapelissä parempi minua. On monessa minusta, mutta tämä oli hänelle konkreettista ja varmastikin vähän hassua. Ollakko todella, vaikka sinä olet vanhempi ja minun äiti.

Kaksille syntymäpäiville onnistuttiin tekemään lahjat ilman ainuttakaan ostosta kaupasta. Neljävuotiaalle tytölle esikoiseni tahtoi antaa kruunun kassissa ja tänään toinen neljävuotias sai sienipelin. Niitä teimme kaksin kappalein, koska pelaaminen oli niin kivaa, että pojat tahtoivat sellaisen myös kotiin. Ja lasten piirtämät sienet ovat niin ihania, että voin vain huokailla. Ja kuinka monennäköisiä "tatteja" onkaan kirjoissa. Ja ne nimet, poimukellomörskyjä ja haisuhaperoita.

Ja tänään piirsivät kasvonsa kerhon kirkossa. Ja nekin niin ihania, etten tahtonut raaskia liimata sinne seinäpaperille, vaan olisin tahtonut kotiin kirjoihin ja kansiin muistoksi. Minun kultaiset poikani. Joita on vain kaksi, eikä monta niin kuin monilla muilla siellä ja muualla. Mutta he ovat aarteitani ja ihanuuksiani ja juuri siksi jo kaksinkin tarpeeksi.

Sää on ollut kaunis ja ihana, mutta me olemme sisäilleet paljon enemmän kuin ulkoilleet. Meillä vain on ollut niin paljon kivaa tekemistä täällä päällä että minkäs teet. Snuukkeripelinkin keksi perustaa olohuoneen pöydälle. Sellaista flowta vain on ihana seurata, kun inspiraatio iskee ja kukas meitä estää toteuttamasta. Kuopuskin leikkii keskittyneesti pitkään ja monenlaista. On koira ja junankuljettaja muttei jaksa odottaa kuulemma sitä kun on kolmevuotta. Toivoo lahjaksi puujunarataansa ylä-, ja alamäkipalasia.

Leikkautin hiukseni puistosta tutulla kampaajalla. Nyt minulla on melkein samanlainen tukka kuin omilla pojilla. Hassua, mutta rakastankin meidän kolmikkoa, joka elää päivisin pellossa ja illalla hihkuu riemusta, kun mies/isikin tulee kotia.

Piirrän pienteni selkäänsä kirjaimia, kun on hetki jolloin tahdomme rauhoittua. Joskus vahingossa vain aakkosia, mutta sitten käytän tilaisuutta hyväkseni ja juuri niitä sanoja, joita koskaan ei liiaksi mainita. S i n ä o l e t i h a n a. Ä i t i r a k a s t a a s i n u a, j u u r i t ä l l a i s e n a j a a i n a.

Minä toivon että on hyvä olla maailmassa. Edes aina sen verran, että ehtii huomata, että täällä on paljon kaunista. Ja tunnelmilla on tapana vuorotella, jos vain uskaltaa tuntea ihan kaikkea. Myös sen, ettei aina ole pinnalla "kiva" ja "ihana". Jaksamista, kun on vaikeuksia. Ja paljon paljon iloa ja valoa. Ja aikaa, jotta voi nähdä ja kuunnella. Ja jokaiselle edes jonkun, joka näyttää, että rakkautta on aina ja olemassa, jossakin ja jollakin tavalla.

Oikein hyvää lokakuuta. Riitämme sille, tällaisina.

Totuuksia

Kuopuksen kanssa oli ihanaa jumpassa.
Esikoisen pyöräilyä on ilo katsella.
Veimme kirppiskaappiin myyntiin lisää tavaroita, vaikka edellistenkin myynti on ollut vaisua. Ihmisillä taitaa jo olla kaikkea.
Pojat leikkivät tänäänkin ihania leikkejä, joissa autot ja junat ovat puhuvia roolihahmoja (jooko et tää ois...), jotka joutuvat pulaan, käyvät pissalla, tekevät ruokaa, riitelevät ja sanovat rakastan sinua ja olet ihana.
Esikoinen on reilun viikon harjoitellut kuulapeliä. Ennätyksensä on 18, itse en lapsena mökin vintillä tainnut koskaan päästä kolmosta pidemmälle, vaikka peli olikin mieleenpainuva ja kiehtova.
Ruuaksi laitoin meille kolmelle tofua ja juureksia, miehellä on taas oma kuurinsa. Minäkin kuureilisin, jos keksisin mikä poistaa turvotusta ja omaisin enemmän itsekuria.

Ja äsken katsoin "sen" Ulkolinjan dokumentin vaateteollisuuden kamaluuksista. Koen velvollisuudekseni minäkin mainostaa kyseistä dokumenttia kaikille, niin kauan kuin se vielä on katsottavissa ylen areenasta. Myrkkyä halvalla. Joskus totuudet todella kirvelee ja on kamalia. Tulee voimaton olo ja ihmettelen , mitä kaikkea me ihmiset olemmekaan tälle kauniille ja ainutlaatuiselle pallollemme jo tehneet, ja eikö mitään rajaa tärväämiselle ole olemassa.

Teininä vaikutuin tästä Greenpeacen kampanjoissaan käyttämästä intiaaniviisaudesta.
Vasta sitten, kun viimeinen puu on kaadettu,
Vasta sitten, kun viimeinen joki on myrkytetty,
Vasta sitten, kun viimeinen kala on pyydystetty,
Vasta sitten tajuat, ettei rahaa voi syödä.

Se on niin käypä edelleen.

Kannattaa katsastaa myös Chocolate circuksessa ollut postaus vaateaiheesta. Eettisempiä, ekologisempia ja terveellisempiä vaihtoehtoja on olemassa. Niiden etsiminen ja kaiveleminen vain tuntuu välillä rasittavalta. Miksei kaikki väärä ja myrkyllinen ja epäreilu vain lakkaa olemasta! Mitä ne päättäjät oikein jahkailevat niissä kokouksissa. Kakarat kuriin karkkikaupassa. Jonkun on asetettava meille kuluttajillekin rajoja, kun se on näemmä itse itselleen niin vaikeaa keskellä arkea. Suuret päätökset unohtuvat ja taas sujahtaa jotakin kassiin marketista. Miksei vain hyvää ole tarjolla, vaikka vähän kalliimmalla. Jotta tajuttaisiin, ettei ilmaisia aterioita ole olemassa. Ja että vähempikin riittää, jostakin on varaa luopua.

Painun nukkumaan tästä paasaamasta. Hyvää alkanutta viikkoa, kaikesta huolimatta. Vielä on myös paljon hyvää ja kaunista - jota vaalia, tallella.

Irti maasta

Torstaina vein pojat laivaan. Huomasin kuponkitarjouksen ilmaislehdessä ja koska torstait on vapaat aikatauluista, päätimme tempaista. En kehdannutkaan olla tilaamatta ruokia, mutta koko reissu seisovinepöytineen maksoi silti meiltä kolmelta onneksi alle 30 euroa.

Miltei kaikki elämäni valinnat voi punnita ajatellen niiden ympäristölle tuottamaa kuormaa. Isot ja pienet. Ruoka, ammatti, asuminen, liikkuminen, biologisten lasten määrä, vaatteet, vapaa-ajanharrasteet, ajankäyttö... Ulkomaanmatkoja en ole tehnyt sitten esikoisen kanssa käydyn Prahan matkan, kun siskon perhe siellä asui. Laivoilla ei olla käyty koskaan, paitsi Suomenlinnanlautalla. Tämäkin Itämerenkuormitus oli tietenkin tavallaan täysin turha. Olisimme vallan hyvin voineet jäädä rannalle. Mutta mentiin kuitenkin.

Eikä murjottamaan ja potemaan huonoa omaatuntoa. Hetkeksi mentiin matkalle irti arjesta, katsomaan maailmaa uudesta kulmasta. Nautittiin yhdessä tuivertavasta tuulesta. Otettiin kodiksi hetkeksi pieni risteilylaiva. Tutkittiin kaikki kolme pientä kerrosta. Kuljettiin portaissa ja oltiin täynnä intoa, minäkin, sitä lapsenomaista uteliasta iloa. Ruokaa alakerrassa, jäätelöt keskikerroksessa kuohuja katsellessa, katolla, kun kuulutettiin, että näkyy aukeava kääntösilta. Ja minä rutistin heitä monessa kohdassa ja sanoin, että ihana olla täällä teidän kanssa. Olette ihania ja äiti rakastaa teitä aina!

Ja pojat kertovat puolentoistatunnin kokemuksesta, kuin olen kuullut lasten kertovan viikon lomamatkoista. Pieni voi olla suurta. Kotimatkalla tutkittiin, me turistit, vielä torin sienet ja marjat ja karhut Senaatintorilta.

Kotona katsottiin japanilainen elokuva Helen-ketusta. Vollotin hulluna. Ja opin, että kun "vaivalloisen" kirjoitusmerkkiin lisää yhden viivan, se merkitseekin "onnellista". Japanin kirjoituskieli on varmasti täynnä elämänviisauksia. Eteisessä oli myös paketissa tilaukseni Minjan Akrobaatista. Voisin nukkua korut kaulassa. Ne muistuttavat minua monesta ja ovat ihania. Kortitkin, vielä kiitoksia.

Nyt toivotan oikein ihanaa viikonloppua, maalla, merellä tai ilmassa, kuvainnollisesti tai todella.

Täällä on hyvä olla nyt

Esikoinen teki minulle eilen tehtäväkirjan. (Huomaa ikäsuositukset kansissa.) Olin niin liikuttunut, etten tiennyt kuinka päin olla. Hän tuntee minut, eikä häkeltynyt ilonitkuistani. Osasin tehtäväni. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut etsiä eroavaisuuksia tai kulkea sokkeloita. Enkä koskaan mitään ihan tällaista. Hän on aivan mahtava.

Kuopuskin on. Minulla on onnea.

Tänään vein pojat aamulla hoitoon kolmeksi tunniksi. En ollut uskoa todeksi. Lenkkeilin sateessa alkajaisiksi ja sitten siivosin ja pesin kylpyhuonetta ja ammeita. Että meillä olisi siisti koti, mihin palata illalla ja pojat saisivat myös kylpeä rauhassa. Vein omenasosetta kiitokseksi kokemuksesta, joka oli ihana. Ei olisi ihanaa, olla lapsista hetkeäkään erossa, jos heitä ei olisi olemassa. Mutta kun ovat, kolme tuntia itsekseen tuntuu myös lahjalta. Nautin kaipuusta, ja hetkestä kun näen ja saan halata, kuulla kuulumisia.

Poljemme kovaa metrolle ja jatkamme kaupungille. Annantalon evakkotilat eivät sijaitsekaan siinä missä kuvittelin, Töölöntorin laidalla, joten soitan miehelle ääni itkussa. Hän neuvoo rauhassa ja vaikka saavumme myöhässä, emme saa pahoja katseita. Tai en ainakaan nää niitä. Nään Nurjien upean Jonnan ja kaksi hänen ihanista lapsista. Mutten ennätä sanoa mitään koko aikana, sillä keskityn omiini ja yhteiseen puuhaamme. Nukketalo oli aiheena, mutta poikani lähtevät liikkeelle autotallista. Mutta sinne tuleekin myös treenitila ja katolle esikoinen askartelee huoneensa. Saa liimata yksin kuumaliimalla ja on tohkeana ja innokkaana, niin etten ole uskoa. En minä ainakaan heitä sinne raahaa pakolla. Kuopuskin maalaa ja piirtää ihanan polkupyörän ja asukkaita ja nauttii, kun saa touhuta luokassa.

Meistä kaikista on kivaa ajaa sateessa. Käymme moikkaamassa kultaa (isiään) työpaikalla. Ja onnistuvat kuraamaan itsensä tyystin siinä pihassa, kun leikkivät laskettelua. Metrossa joku mies tarjoaa nenäliinaa esikoiselle, että jos haluaisi pyyhkiä kasvonsa. Päätän ajatella, että kädenojennus on ystävällinen, eikä sellainen, "huolehtisit äiti lapsistasi" - tyyppinen.

Kotona ON siistiä. Haluavat tanssia minulle ja puhelevat aamusta puistossa. Juttelemme pitkään minun toisesta mummista, sillä esikoinen mainitsee hänet kertoessaan, kuinka piruetti on tosi vaikea. Mutta muistaa, että minun mummini osasi sen, oli tanssija. Itken aina tuollaisissa paikoissa. Mummini eivät ennättäneet poikiani tavata, mutta kertomukset heistä kulkevat ja sitä tietä he ovat pojillenikin olemassa.

Ja illalla pojat saavat kylpeä. Ja minä kipaisen kirjastoon pitkässä punaisessa sadetakissa ja polveen saakka ulottuvissa kumppareissa ja huomaan ajattelevani, että voiko mikään olla ihanampaa, kuin juosta pimenevässä sateisessa syysillassa kirjastoon, kun kauniit lehdet ovat liimaantuneet siellä täällä asvalttiin, lätäköt roiskuaa ja kohta pääsee takaisin lämpimään kotiin. Sytyttämään kynttilät, ja syömään iltapalaksi vaniljajäätelöä ja omatekemää vielä kuumaa omenasosetta.

Ja kello piippaa puoli yhdeksältä muistutukseksi, ettei telkkaria enää sen jälkeen katsota, vaan aloitetaan iltatoimia. Saa vielä leikkiä ja olla, mutta hampaat pestään niin ajoissa, ettei ennätä tulla kiukkua. Ja jaksetaan vielä lukea paljon tai monta iltasatua.

Päivä oli ihana. Kiitän ihan kaikesta.

Terveisiä metsästä

Eväillä on tärkeä osa, kun käyn poikien kanssa metsäretkellä. Tänään meidän piti hakea myyjäisistä jokin leipomus mukaamme, mutta olinkin muistanut väärin tapahtuman ajankohdan. Niinpä jäimme ilman tiikerikakkua tai mokkapaloja ja mukanamme oli silkkaa rooibosta.

Maisema oli kaunis, mutta pojat potkiskeli harmistuksissaan sieniä, koska heillä oli kuulemma tylsää, eikä mitään tekemistä. En kuitenkaan kiirehtinyt pois, vaan annoin metsän hoitaa tehtäväänsä. Ja niin, täydessä leikissä ja retkimeiningissä olivat jo pienen hetken päästä. Heittivät käpyjä veteen, tasapainoilivat kaatuneen puun rungolla, leikittiin laivaa ja pikajunaa, puheltiin variksen kanssa, suunnistivat ja kapusivat kiville, kannoille ja kallioille. Istuttiin peiton alla ja juotiin sitä mitä sentään oli termarissa.

Oli hyvä olla. Metsään meno on yhtä palkitsevaa, kuin kuntoilu. Koskaan ei jälkeen päin harmita, että tuli mentyä vaan aina mieli on täynnä ihastusta. Metsän taika on valtava. Sitä jos mitä haluan poikieni saavan kokea, Auringonsäteeni ja Metsämieheni.

Ja rakkautta, ja sitä että äiti viihtyy niin hyvin teidän seurassa, oi pienet suuret ihmeeni.

Tänään tässä ja nyt

Kylläpäs kannatti sittenkin haaveilla hetkestä, jolloin on siistiä ja voi vain köllötellä ihailemassa sitä. Ei meillä ole mitään sellaista nuohottua ja nuoltua, ja pyykkiä riittä ja sellaista, mutta meidän mittapuulla voidaan huokailla ihastuksesta. Ei todellakaan mitään lattian- tai kaapinovien pesua, mutta sain imuroitua. Ja tuntui hirmu kivalta ehkä juuri siksi, että olin ennättänyt tätä niin kaivata ja toivoa.

Tänään oli se päivä, jolloin saatoin vain heittäytyä kuuntelemaan musiikkia ja satuja, kun tulimme puistosta. Ja molemmat pojat nukkuivat päiväunia. Toinen viihtyi tänään torkuillaan sohvassa ja toinen äidin ja isin patjalla. Niin, meillä todellakin on nyt oma makuuhuone miehen kanssa. Aika kulkee vauhdilla ja elämässä on erilaisia vaiheita. Syöttötuolikin on jo kellarissa, meillä ei enää asu niitä ihan pikkuisia. Voiko se olla totta ja mahdanko sopeutua.

Jumpattiin aamulla kuopuksen kanssa esikoisen ollessa kerhossa. Siivosin ja silti ehdittiin ihan myös vain oleilla.
Kirpputoritavarat on myyntipaikalla odottamassa maanantaita.
Leikin tänään hippaa, jalkapalloa ja kettuemoa poikien kanssa. Ja he olivat ihania päivän moninaisissa vaiheissa ja puuhissa.
Teet, joita sain kädenlämmittäjien kanssa samassa kuoressa, maistuivat ihanilta. Leivoin pojille ruuaksi banaanimuffinsseja uniensa aikana - syötiin sitten iltapalaksi eilistä kalaa ja spagettia.
Kirjoitin kirjeen ja sain kaikista otetuista labrakokeista vain normiarvoja.
Mies tuli meidän perheen yhteiseen kotiin viettämään viikonloppua.
Enkä ollut vihainen kenellekään kertaakaan, katkeamatta kesti koko päivän pinna.

Eikö ole ylenpalttisesti kiitoksenaihetta. Mikään ei ole itsestäänselvää, hyvästä kannattaa nauttia silloin, kun se on kohdalla. Ja kun apeita pukkaa, muistaisinpa, auringolla on aina tapana myös nousta.