Täällä on hyvä olla nyt

Esikoinen teki minulle eilen tehtäväkirjan. (Huomaa ikäsuositukset kansissa.) Olin niin liikuttunut, etten tiennyt kuinka päin olla. Hän tuntee minut, eikä häkeltynyt ilonitkuistani. Osasin tehtäväni. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut etsiä eroavaisuuksia tai kulkea sokkeloita. Enkä koskaan mitään ihan tällaista. Hän on aivan mahtava.

Kuopuskin on. Minulla on onnea.

Tänään vein pojat aamulla hoitoon kolmeksi tunniksi. En ollut uskoa todeksi. Lenkkeilin sateessa alkajaisiksi ja sitten siivosin ja pesin kylpyhuonetta ja ammeita. Että meillä olisi siisti koti, mihin palata illalla ja pojat saisivat myös kylpeä rauhassa. Vein omenasosetta kiitokseksi kokemuksesta, joka oli ihana. Ei olisi ihanaa, olla lapsista hetkeäkään erossa, jos heitä ei olisi olemassa. Mutta kun ovat, kolme tuntia itsekseen tuntuu myös lahjalta. Nautin kaipuusta, ja hetkestä kun näen ja saan halata, kuulla kuulumisia.

Poljemme kovaa metrolle ja jatkamme kaupungille. Annantalon evakkotilat eivät sijaitsekaan siinä missä kuvittelin, Töölöntorin laidalla, joten soitan miehelle ääni itkussa. Hän neuvoo rauhassa ja vaikka saavumme myöhässä, emme saa pahoja katseita. Tai en ainakaan nää niitä. Nään Nurjien upean Jonnan ja kaksi hänen ihanista lapsista. Mutten ennätä sanoa mitään koko aikana, sillä keskityn omiini ja yhteiseen puuhaamme. Nukketalo oli aiheena, mutta poikani lähtevät liikkeelle autotallista. Mutta sinne tuleekin myös treenitila ja katolle esikoinen askartelee huoneensa. Saa liimata yksin kuumaliimalla ja on tohkeana ja innokkaana, niin etten ole uskoa. En minä ainakaan heitä sinne raahaa pakolla. Kuopuskin maalaa ja piirtää ihanan polkupyörän ja asukkaita ja nauttii, kun saa touhuta luokassa.

Meistä kaikista on kivaa ajaa sateessa. Käymme moikkaamassa kultaa (isiään) työpaikalla. Ja onnistuvat kuraamaan itsensä tyystin siinä pihassa, kun leikkivät laskettelua. Metrossa joku mies tarjoaa nenäliinaa esikoiselle, että jos haluaisi pyyhkiä kasvonsa. Päätän ajatella, että kädenojennus on ystävällinen, eikä sellainen, "huolehtisit äiti lapsistasi" - tyyppinen.

Kotona ON siistiä. Haluavat tanssia minulle ja puhelevat aamusta puistossa. Juttelemme pitkään minun toisesta mummista, sillä esikoinen mainitsee hänet kertoessaan, kuinka piruetti on tosi vaikea. Mutta muistaa, että minun mummini osasi sen, oli tanssija. Itken aina tuollaisissa paikoissa. Mummini eivät ennättäneet poikiani tavata, mutta kertomukset heistä kulkevat ja sitä tietä he ovat pojillenikin olemassa.

Ja illalla pojat saavat kylpeä. Ja minä kipaisen kirjastoon pitkässä punaisessa sadetakissa ja polveen saakka ulottuvissa kumppareissa ja huomaan ajattelevani, että voiko mikään olla ihanampaa, kuin juosta pimenevässä sateisessa syysillassa kirjastoon, kun kauniit lehdet ovat liimaantuneet siellä täällä asvalttiin, lätäköt roiskuaa ja kohta pääsee takaisin lämpimään kotiin. Sytyttämään kynttilät, ja syömään iltapalaksi vaniljajäätelöä ja omatekemää vielä kuumaa omenasosetta.

Ja kello piippaa puoli yhdeksältä muistutukseksi, ettei telkkaria enää sen jälkeen katsota, vaan aloitetaan iltatoimia. Saa vielä leikkiä ja olla, mutta hampaat pestään niin ajoissa, ettei ennätä tulla kiukkua. Ja jaksetaan vielä lukea paljon tai monta iltasatua.

Päivä oli ihana. Kiitän ihan kaikesta.