lauantai 4. heinäkuuta 2015

Kevät joka kesäksi vaihtui

Mitä muistan tästä keväästä, menneestä.
Poikien jalkapallon. Kun joku kysyy, mitä meille kuuluu, sanon aina ensin sen. Se on how do you do:ni, jonka voin vastata ajattelemattakin. Ja on toki tottakin. Että elämääni, elämäämme kuuluu nyt paljon jalkapalloa.
Se on aikavaras ja aivan varmasti voisi olla paljon pahempiakin rosvoja.

Yhä uutta. Olen päättänyt etsiä omaa paikkaani rauhassa, ihmetellen ja nautiskellenkin. Osaan sellaistakin. En olisi ehkä joskus voinut kuvitellakaan istuvani veikkausliigaotteluita katsomassa ainakaan yhtä puoliaikaa kauempaa. Nyt olen täysin vakuuttunut, että kyllä se esimerkiksi monet kotityöt voittaa. Ja vielä kun on joka kerta ollut hyvää seuraa. Esikoinen tai kuopus, molemmat parhaina kertoina.

Omien poikien otteluiden katsominen on tosi jännittävää. On kiva hihkua hyvä hyvää, mutta kun ei oikeasti tiedä pelistä juuri mitään, saattaa tulla liioteltua. Ja mitä vanhemmaksi kasvavat, sitä raadollisempaa homma taitaa olla. En murehdi sitä jatkuvasti, joskus yön pimeinä tunteina.

Turnauskahvitusvuorot ovat mieluisia. On kivaa väsätä jotain tai leipoa. Vahingossa ehkä jotain sellaistakin, mitä ei yleensä ole ollut tapana.

Muuta?

Töissä oli vähän vaikeaa ja haikeaa. Opintomatkakin ja monta uutta suunnitelmaa. Todella kutkuttavaa. Mietin tänään, että jos kirjaan ylös, että joskus olen ulkomailla kertomassa meidän projektista, niin saattaisiko niin varmemmin tapahtua. Varsinkin kun ei haittaa, jos niin ei koskaan käy. Kunhan lapsille jää hyviä muistoja, heidän on hyvä olla. Meillä on päivittäin käsissämme heidän ainutkertainen lapsuutensa.

Ystävien kanssa kohtaamisia. Elämän ehdoton sallittu sokeri ja suola. Monen ystävän kanssa vain satunnainen viesti silloin tällöin, kertomassa, että ajattelen sinua ja pidän ajatuksissa. Kaikkea ei ehdi arjessa - eikä varsinkaan, koska kaikilla on omat arkensa.
Ja juttunsa. Ja juhlansa. Ja jalkapallonsa. Ja haikeat ja/tai vaikeat duuninsa.

Ja sitten yhtäkkiä on kesä. KESÄ. Ja matkaan poikien kanssa Hankoon. Makaan hiekalla veden kiehuessa trangiassa, ja mietin, mitä hyvää olen tehnyt ansaitakseni niin hienon hetken ja olon. Tajuan heti perään ajatella, ettei onnellisia hetkiä ansaita teoilla, eikä vaikeudet usein ole mistään rangaistuksia. Mutta silti. Täytyy muistaa sanoa kiitos, mielummin liian usein, tuskin koskaan tarpeeksi.

Jos kesäkään ei auttaisi, olisin huolissani. Mutta kesällä hymyni levenee, pääni kevenee, humallun silkasta valosta, en malta öisin nukkua, koska silloinkin on kesä ja kaunista.

Ei epäilystäkään, mikä on minun vuodenaikani. Tämä on yksi vuosittaisista vakioistani, kesähehkutuksista.

Joko pitäisi saada unta? Voiko väsyt siirtää, nukkua sitten talvemmalla?
Toisaalta, mieheni viereen on aina hyvä öisin asettua. Kuinka suuri onni ja kiitos sekin on. Nukahtaa siihen ajatukseen, että juuri tässä, juuri tämän ihmisen kanssa minun on hyvä ja vahvempi olla.

Niin, ja aamulla on taas luvassa jalkapalloa. Siirryn virittelemään herätyskelloa.
Toivotan hyvää heinäkuuta!

Ei kommentteja: