Uji

 

 

 

  

 

Olisihan se hienoa tähdä teepensaita, siellä missä tee kasvaa, ajattelen Suomessa. Jos kerran ollaan Japanissa.

Uji on ihan Kyoton naapurissa ja ujilainen vihreätee tunnettua. Ujin turistineuvonnassa kuitenkin hiukan hymyillään, että teet on jo kerätty tältä vuodelta, ensi keväänä kannattaisi tulla. Hymyilen takaisin ja kerron, että kovin mielellämme toki tulisimmekin, mutta olemme maassa vain kolme viikkoa, voisimmeko ehkä nytkin jossakin nähdä vaikka vain niitä kasvupaikkoja.

Lähin on joen rannassa. Ajattelen, että käymme vilkaisemassa ja jatkamme sitten temppeleille, joista yksi on kymmenjenisen kolikossa. Mutta esikoisen rakas avaimenperämiekka hukkuu joenrannan ruohikkoon ja etsimme sitä toista tuntia. Ei se ole kamalaa, aurinko paistaa ja olemme japanilaisessa teekaupungissa, mutta muistutus taas, kuinka ajankulua on leppoisalla lomalla vaikea hallita tai suunnitella.

Pääkaduntapaisella ostan pojille jäätelöt, jotta saan itse kiertää tovin sisustuskaupassa. Nuori nainen tulee kysymään tanskaksi, mistä päin olemme, ymmärränkö hänen puhettansa. Hän on kuunnellut meitä hetken, ja tietää, ettemme ole tanskalaisia, mutta veikkaa jotakin pohjoismaata. Hän on opiskellut tanskassa kaksi vuotta mutta muuttanut hiljattain vuorille Ujissa ja viljelee siellä nyt maata. Käy arkisin myymässä kasviksia Ujin kadulla, sisustuskaupan edustalla. Siellä kaupassakin hän on kuulemma työskennellyt, nuorempana. Juttelemme pienen ihanan tovin. Kerron meidän viljelypalstasta Suomessa, ja siitä, kuinka kovaa työtä on saada kasvamaan jotakin muuta, kuin heinikkoa. Ihastelen hänen "uravalintaansa" ja tuntuu hyvältä ostaa häneltä kurkkuja ja perunoita. Kananmuniakin ostan, hän vakuuttaa, että voin luottaa niiden olevan luomuja ja pientilalta. Hänen ystävänsä kanoilta. Puhun vuoroin ruotsia, englantia ja kaikki muutamat sanani japania. Sisustusliikkeessä ihastelen vain, en osta mitään, mutta tällaiset ihmisten kohtaamiset kartuttavat huikeasti matkamuistovarastoa.

Kamerani lakkaa Ujissa toimimasta ja huijaisin, jos väittäisin, ettei se sureta. Yritän kuitenkin keskittyä olennaisempaan. Syömme eväitä jokivarressa. Ja matkailuneuvonta tarjoaa ilmaisia teemaistiaisia. Niitä saamme myöhemmin myös teekaupassa, jonka ohi en vain malta kulkea seisahtumatta. Kysyn varovasti hymyillen maistiaisten ja jutustelun jälkeen, onko noloa ostaa halvimpia. Ei kuulemma.

Temppelissä osumme lippukassalle juuri opastetuksen ollessa alulla. Maksan ylimääräiset kolikot ja pääsemme kuulemaan parikymmenminuuttisen japaninkielisen sepostuksen... Onneksi opas antaa minulle englanninkielisen A4:sen ja koitan tulkata pojille kuiskien sen minkä kykenen. Ja minkä koulusta muistan - miksi niin vähän - harmittelen.

Käymme myös kylvyssä, aseman lähellä, pienessä "tavallisessa" kylpylässä. Täälläkin juuri huomaan, kuinka taianomainen ja mukaansatempaava poikien mielestä on kylpyjen tunnelma. He leikkivät "veli veli" leikkiään ja halaavat toisiaan ja ovat onnellisen oloisia. Kuopus läträä vettä pesuvadista toiseen ja se jos mikä näyttää meditatiiviselta.

Illalla junassa istuu kolme tyytväistä matkalaista. Hiukan nälkäisiä ehkä, mutta kotona keittäisimme nuudelia. Ja meillähän on myös ujilaisia kurkkuja. Posket hehkuvat vielä, olivathan vedet kuumia. Tukat märkinä, ulkona pimeä. Vaikka reissasimme ja liikuimme paikasta toisee Japnissa paljonkin, olimme enimmäkseen aina jo perillä. Mieli tyytyväinen ja hyvä.

PS: Eikö tuo kauppa muistutakin kyläkauppaa. Sitä Jasukon lähellä ollutta vanhempaa. Sitä, jonne käveltiin syyskauden ihan ensimmäisinä koulupäivinä. Kaikki vielä haki paikkaansa, uusia kasvoja joukossa ja liian tärkeitä tuttuja totuttuja ystäviä poissa Suomessa. Ostettiin tirolichokoa ja varmaan kokista. Ihan varmasti olen kirjoittanut päiväkirjassa. Täytyykin joskus lukea...