Meille oli jo muodostunut taktiikka, että etsimme turisti-infon aina ensin uudessa paikassa. Saamme kartan ja hahmotamme mikä ehkä olisi mahdollista. Hiroshimassa kerron neuvonnan rouvalle, kuinka monta tuntia meillä suunnilleen on käytettävissä. Kysyn, mitä meidän hänen mielestään kannattaisi tehdä.
Hän piirtää kartalle nopeat rinkulat kolmen-neljän päänähtävyyden ylle. Sitten ruksittaa muut yli ja suosittelee meitä ottamaan lautan Miajiman saarelle. On aurinkoinen päiväkin, jos olisimme tulleet vasta huomenna, voisi olla sateinenkin. Lapset pitäisivät varmasti saaren peuroistakin. Ja kyllä, hän kysyy vielä viereiseltä virkailijaltakin, että eikö vain, Miajima voisi olla heille parhain.
Arvostan tällaista ohjausta, varsinkin nyt jäljestäpäin. Kulku saarelle lauttoineen ei edes maksanut meille enää mitään, sillä pääsimme sinne junapasseilla. Olin nähnyt meressä seisovan portin lukuisissa kuvissa vuosien saatossa, mutta en ollut osannut ajatella, että yhtenä päivänä seison sen alla poikieni kanssa.
Peurat tulivat vastaan jo heti rannassa. Hämmentävä paikka kaikkinensa, mutta onneksi mieluisalla tavalla. Kartan reunassa luki, että peuroja ei täällä saa ruokkia, että ne ovat villieläimiä, saavat kulkea saarella vapaina ja hankkivat ravintonsa luonnosta. Matkaliput, rahat, arvopaperit ja lehdet kannataa pitää visusti tallessa, saattavat toki napata.
Meistä eläimiä oli kiva katsella, mutta myös vähän jännittävää, ja vahdimme tarkoin, ettei kukaan pääsisi yllättämään takavasemmalta. Kerran meinasi, kun pojat söivät jäätelöitänsä ja minä kuvasin perinnepukuisia neitokaisia.
Portti oli juuri niin jylhä, kuin olisin ehkä osannut kuvitella. Nousuveden aikaan sen jalustat ovat veden alla, nyt laskuveden aikaan rannalla saattoi kuljeskella. Pojille aarreaitta. Ensin ihmettelimme kolikoita, kunnes tajusin kertoa, etteivät ne ehkä olekaan pudonneet keltään ihan vahingossa, että niitä taidetaan jättää onnentoivossa. Mummut kaivoivat simpukoita misokeittoihinsa. Me olimme ihmetteleviä turisteja useiden muiden joukossa. Rapujakin näimme, sellaisia kuin kirjoissa ja luontodokumenteissa.
Pojat löysivät matkamuistomyymälästä avaimenperämiekan ja metallisen pienen lohikäärmeen. Olivat ratketa innosta. En hennonnut olla tiukkana, oikeastaan minustakin ne olivat hyviä kohteita, joihin upottaa omia rahojansa. Emme sellaisia saa Suomesta, emmekä varsinkaan muistoksi erityisestä saaresta.
Sitten löysimme puron vahingossa. Keksimme lähteä sillan alle, vaikka useimmat kai kävelevät yli, jatkaessaan vuorille. Nyt olivat kaikki muut ihmiset ulottumattomissa. Olimme vain me ja puro ja polku puron rannassa. Saanko tämän paikan kokea sattumalta, ehdin ajatella. Mietin, oliko tämä palkkio siitä, ettei matkamme ole liian täynnä suunnitelmia.
Näytin pojille puron rannalla olevia rauhallisen näköisiä taloja. Kuin majoja, majataloja. Teehuoneita, ehkä huviloita. Kuka tietää. Ehkä ihan tavallisten Miajimalaisten koteja, jos voi sanoa sellaisessa paikassa minkään olevan tavallista. Leikin, että yksi tyhjänoloinen olisi vuokrattavana. Muutetaanko? Pojat olivat heti valmiita. Suunnittelimme, kuinka kävisimme aamu-uinnilla ja iltauinnilla ja päivälläkin vaikka pulahtamassa. Istuisimme lasi-ikkunamme takana katsomassa kauneutta, tarjoilisimme toisillemme teetä suurista kupeista. Lukisimme kirjoja ja kirjoittaisin runoja. Koulukin olisi pojille saaren laidalla. He saisivat sieltä toivottavasti kavereita. Sitten kaunis satumme töksähti, kun isin ja äidin työpaikoille Suomeen olisi liian pitkä matka.
Mutta me riisuimme kengät ja kuljeskelimme kirkkaassa vedessä. Nyt saisimme kuitenkin olla juuri siinä. Pohja oli sileiden pikkukivien peitossa, enkä voinut käsittää, ettei missään näkynyt muita. Hetken soi jostakin vienosti jokin japanilainen perinnemusiikkikin, sitten taas solinaa ja linnunlaulua. Tämähän on aivan parasta mitä saatoin tälle päivälle toivoa, enkä tietenkään ollut osannut toivoa mitään tällaista. Taisin ajatella näin Japanissa lukuisia kertoja.
En usko, että saaren hohto olisi hiipunut lainkaan, vaikka olisimme käyneet siellä matkan jokaisena päivänä. Emme kuitenkaan käyneet kuin kerran, joten muisto todellakin on kimaltava. Se rauhanpuisto meiltä jäi kokematta, mutta meillä onkin Hiroshiman Miajimalla oma Rauhanpuro. Jos äkkiseltään kysytään voimapaikkaa, saattaisin nähdä itseni tuolla seisomassa ja uittamassa varpaita. Pääsin sittenkin purollekin Japanissa, vaikka Jasukon luona reitit oli aidattu ja portit lukossa.
Jos joku joskus kysyy minulta, mitä Hiroshimassa ehkä kannattaisi nähdä, luulen että tekisin kuten meitä neuvonut rouva, vaikka koko kaupunki näyttikin ihanalta. Ja suosittelisin vielä poikkeamaan pääkujalta. Joskus parhaat paikat vain löytää tiskin takaa ja siltojen alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti