Luonnonvoimat

Markkinoilla myyntipöytäni ääreen pysähtyi joku sunnuntaikävelijä yli tunniksi juttelemaan. Ajatukseni innostivat häntä ja toisaalta, kun sain vastakaikuja, vesi pyöri entistä vinhemmin rattaassa. Katkerat akat markkinoilla, saattoi joku meitä sivusta kuunnellut ajatella. Naapuripöydän eläkeläismummot olivat tovia aiemmin kehuneet minulle Kekkosen aikoja ja mahdoinkohan minäkin kuulostaa samalta. Että toista se oli silloin, kun me olimme lapsia. Ja sellaista ja tällaista tämä nykyajan meno, silkkaa hulluutta.

Yhdestä asiasta taisimme kuitenkin ajatella vähän eri tavalla ja harmittaa, etten osannut jämäkästi omia ajatuksiani äänen muotoilla. Että lapset eivät edelleenkään ole pienikokoisia aikuisia, vaan aivan erilaisia olentoja, vaikka toki ihmisiä ja eritoten arvokkaita jo alusta saakka. Nainen ihmetteli huonoa käytöstä ja vanhempien keinottomuutta. Kuvaili, että kun lapsi syntyy, valkoiset sohvanpäälliset ovat entisiä ja syntymäpäiväjuhliin vanehmmat varustautuvat, kuin luvassa olisi riehakasta mellakointia. Että miksei lapsia vain opeteta olemaan aloillansa, "aivan kuin jotkut luonnonvoimat tekisivät heistä mahdottomia."

Tuo luonnonvoimat jäi soimaan mieleeni. Kotona mietin, että se juuri lapsissa on todella luonteenomaista. Heissä kytee, velloaa, piilee ja ryöpsähtelee valtavat luonnonvoimat! Aina. Nukkuivatpa he sitten tyyninä vastasyntyneinä kehdossa tai riehuivatpa kermakakkua syöneinä olohuoneissa. Ja noiden luonnonvoimien kanssa elo on aina pysyvästi erilaista, kuin se oli ennen heidän tuloa.

Ihmiset ovat myös ratkaisevasti erialisia, kuin mitkään muut pallon asukkaista. Siksi myös "pentuaika" on pidempi ja vaatii vanhemmilta sitkeyttä ja kärsivällisyyttä useita vuosia. Myös rauhaa ja hyväksyvää rakkautta, ei epäsopivaa käytöstä kohtaan, mutta sitä, että he ovat L a p s i a.

Lapsuuteen liittyy paljon aikuisia huokailututtavaa, hampaita kiristyttävää, järkyttävää, ärsyttävää, väsyttävää, kummastuttavaa, ihmetyttävää, kestettävää. Mutta se on ohikiitävä ajanjakso ja kovin usein tuloksena on ennemminkin vakavina tönöttäviä aikuisia, kuin liian eläväisiä ja ilakoivia sellaisia. Tunteiden tukahduttaminen on useimmilla niiden näyttämistä paljon paremmin aikuisena hallussa, ja siitä voidaan sitten olla montaa mieltä, onko se hyvä asia.

Toki pitää puuttua, jo kaikkein pienimpien rinnanpuraisuihin, näyttää, ettei toista ihmistä satuteta. Vaikka. Tai jos kuulee, että lapset polkevat toista sanoillansa, se on meidän aikuisten tehtävä puutuua ja olla ojentamassa.

Mutta olohuoneet on lastenkin koteja, ja joskus vain käy niin, että voisin sormin tulee kuljettua sohvalle saakka ja meillä joskus vallan tarjoillaan jotakin ruokapöydänkin ulkopuolella. Tai että lelut jäävät huiskin haiskin mielikuvituksen viedessä jo toisaalla... Miksi koti saisi olla h a u s k a vasta sitten, kun ollaan aikuisia.
***
Minä kirjoitan tätä ja kuopus kantaa minulle puisen lautasen ja kaksi muoviaterinta. Tyhjän kupin, jossa on omenoiden kuvia. "Minä toin sinulle ruokaa ja teetä tossa mukissa." Meinaan suoraan hörpätä, mutta hän jatkaa, "siinä on vielä se juttu", näyttää, ja tarkoittaa teepussia.

Luonnonvoima. Lapset ovat juuri tuollaisina kaikkinensa uskomattoman ihania ja rakkaita.