Kaksi

Kerran kuussa kehoni suree, ettei saa enää koskaan kantaa vauvaa. Luulen, tunnen. Sitten mietin, kuinka monen keho suree, ettei ole koskaan kantanut tai saa kantaa lainkaan.

Vein esikoisen tänään yksin eskariin ja kuopus sai aloittaa päivänsä omiaan puuhaillen isin seurassa. Myöhemmin aamupäivällä hän rekenteli rakettia ja minä täytin tiskikonetta tai tein jotain muuta, joka oli helppo seisauttaa, kun toinen toteaa hiljaisuudesta, että onneksi ei ole aina yksin, että onneksi veli on olemassa, vaikkei aina ole kotona.

Kulta minäkin olen siitä niin iloinen. Siitä, että teitä on kaksi. Kaksi on ihan valtavasti, jos sen kääntää valoksi. Olen onnellinen, että on esikoinen ja että on kuopus. Ja että vaikka kinaa on valtavasti ja voimien koittelua ja nahistusta, on myös yhteisiä leikkejä, juttuja, supatuksia, seikkailuita, sopua. Suukkoja ja halauksia. Veli, tuki, turva, seura.

Vaikkei tietenkään pitäisi, juttelen ääneen, kuinka minä joskus haluaisin, että teitä olisi vielä enemmän, kuin kaksi. Sata miljoonaa, hän haluaisi. Sanon, että maapallolla on lapsia jo niin paljon, eikä kaikkia voi haalia juuri meidän kotiin asumaan. Toisetkin haluavat äideiksi ja iseiksi. Siksi meille saa riittää kaksi. Maailma on jo täytetty, nyt riittää kuhunkin perheeseen vähempi.

Myöhemmin merenrannalla mietin itsekseni, syntyykö jokaista toivottua kohti jossakin yksi ei toivottu. Ja miksei ole tullut tavaksi, että tarjotaan jokaista toivottua kohti myös jollekin jonkun toisen ei toivomalle koti.

Kuopuksen kanssa juttelimme siitäkin, että vauvoista ja lapsista seuraa paitsi valtavasti iloa, myös paljon huolta ja työtä. Ruuanlaittoa, pyykinpesua, riitojen selvittelyä ja sen sellaista, mietimme yhdessä.

Merenrannassa he leikkivät leikkilaivassa ja minä kiikun kiipeilyverkossa kuin riippukeinussa. Antavat minun olla omissa ajatuksissa. Sadepilvet kiertävät horisontteja, mutta meidän kasvoille paistaa lämpimästi aurinkoa. Mietin, miksi emme jaksa sitä ja tätäkään kaikkea aina. Kauaa en mieti, vaan menen opettamaan laivanupotusta ja uittamaan kanssaan saappaita rantalaineissa.

Elämämme vain on tällaista ja omaa osaamme yritämme elää käytettäväissä olevialla voimilla. Ja tämän mitä on, voi ajatella lahjana.

Ehdimme kotiin ennen suurinta myrskyä ja sadetta ja ompelen ja siivoilemme ja teemme ruokaa. Mietin, että vaikken tämän kummempaa pysty tarjoamaan heille saati kenellekään muullekaan, saan kai silti ajatella, että ompa ihanaa. Usein ajattelen, että vähintä mitä voin tehdä, osoittaakseni, että olen kiitollinen, on nauttia ja antaa sen ilon näkyä ja kuulua.

Nukkuvat tuolla, minun kaksi kultalasta. Kaksi on monta, YKSIKIN JO OLISI, sillä lapset ovat niin suuria valoja.