Tervetuloa uusi vuosi

Veljeni vei minut ja pojat (meidän perheen lomalaiset) vuoden viimeisenä päivänä retkelle Nuuksioon. Ihana nähdä ja näyttää pojille tutut paikat talviasussa. Tai no, ei ollut lunta, mutta talvi joka tapauksessa. Ja kotiin lähtiessä kuopus kiteytti, että tällä reissulla teemana oli jää. Tietääkö hän, että meillä on tapana teemoittaa juttuja?

Vuosi 2016, minä toivon sinulta paljon! Että
Pääsen usein metsään.
Ulkoilen paljon.
Luen enemmän kuin viime vuosina. 
Joogaan, opin uutta.
Pääsen telttaretkelle.
Pääsen matkalle.
Käyn usein teehuoneella. Juon ylipäänsä paljon teetä yksin ja seurassa.
Teen useammin pojille kunnolla ruokaa.
Saan syödä paljon salaatteja.
Varaan hammastarkastusajan. Ja käyn hammastarkastuksessa.

Vietän kahdenkeskisiä hetkiä puolisoni kanssa.
Saan olla paljon poikieni kanssa.
Perheeni ja ystävät tietävät, kuinka tärkeitä ovat.
En unohda blogiani, valokuvaamista, kirjoittamista.
Koti on siistimpi. Karsin tavaroita.
Sättisin ja moittisin itseäni vähemmän.
Saisin saunoa.
Pääsisin soutelemaan.

Opettelen kitaran ja ukulelen soittoa.
Parveke herää taas eloon.
Nautin yhä työstäni.
Oppisin päästämään irti ja pitämään kiinni. Huomaamaan kumpi milloinkin parempi.

Lisäksi toivon:
Kynttilän valoa.
Vähemmän kännykkäsurffausta.
Kauniita maisemia.
Jalkakylpyjä.
Kivoja kirjastoretkiä.
Viherkasveja.
Lettejä.
Aikaa riippukeinussa.
Savunhajua nuotiosta.

***
Maailma on suuri ja levoton. En tahdo olla huoleton, sillä koko ajan ne huolet on.
Mutta iloitsemaan, nauttimaan, kiittämään, liitämään, liittämään, leijumaan ja kellumaan haluan kyetä myös. Koska elämä on sen arvoista. Saan olla mukana paljossa.
Ole mun kanssa.
Kukaan ei jää ihan yksin.

Toivon, toivotan, toivotaan:
Hyvää uutta vuotta. 

Juhannus Nuuksio

Kaupunkijuhannukset on nähty. Pärjään ja selviän ja pidänkin, tietenkin. Mutta usein viimeistään juhannusaaton taipuessa yöksi, kaipaan maalle. Miksi en sitten menisi sinne. Pojat, mentäisiinkö Nuuksioon? Hyvin varovainen kysymys. Heitä voi innostaa mikä tahansa - tai olla innostamatta.

He lähtevät kanssani. Kuinka onnellinen äiti olenkaan. Olemme harjoitelleet helteisillä keleillä. Selviäisimme kyllä, vaikka sataisi ja olisi kylmä. Ehkä. Uskallamme kokeilla. Onneksi.

Saamme kyydin veljeltäni ja hän jää seuraksemme iltaa istumaan. Tulee seuraavanakin iltana, kuin kylään mökillemme, meidän kanssa nuotiolle. Tiedän, että pojat ovat kanssani iloisia, jaetuista kokemuksista.

Kuinka nopeasti on mahdollista hypätä toiseen todellisuuteen. Ei ole kiire. Emme katso kovin tiuhasti kelloa. Heräämme. Pelaamme uunoa, siirrymme hiljaksiin penkeille, sahaamme puita, sytytämme nuotion. Illalla taas valvomme, kunnes nukuttaa.  Ruuat syömme samasta kattilasta. Pojatkin osallistuvat tiskaamiseen. Neulasilla on hyvä putsata kattila puhtaaksi rannassa. Puiden alla ei sada, vaikka lammenpinta pisaroi. Pitkin retkeä kohtaamme sadekuuroja, muttemme kertaakaan kastu kunnolla. Paitsi esikoinen, kun hän putoa puun päältä veteen. Pelästyy, mutta onneksi tiedän jostakin syystä heti siitä itkuisesta säikähtäneestä ÄITI huudosta lähtien, että nyt kun vain autan ja rauhoittelen, niin tästä hän saa hyvän seikkailukertomuksen.

Käyn aamu-uinnilla molempina aamuina, mikä on silkkaa hulluutta, kun keli on jäätävä eikä kukaan tai mikään pakota. Mutta mennä tahdon, koska voin. Kuopus jää telttaan ja lupaa avata teltan vetoketjut valmiiksi, kun lähestyn telttaa ja huikkaan, täältä tullaan. Kipitän  paljasvarpain sadanmetrin polun villapuserolla ja uikkareilla. Vesi on kylmää ja varpaita palelee takaisintulomatkalla. Mutta olo on vahva ja onnellinen. Metsä ja seura tekevät sen.

Esikoinen pohtii kahden yön jälkeen, ettei ole nähnyt itseään peilistä moneen päivään. Totean peilittömyyden tekevän ihmiselle hyvää. On tärkeämpää tuntea, miltä tuntuu, kuin katsella, miltä näyttää.

Juttelemme paljon. Ja pojat vuolevat puukoillansa. Kiitos, että säästymme haavereilta! Olemme kaukana ensiapuasemilta. Nuotiolla he saavat myös leikkiä tulella. Sytyttävät keppien kärkiä, ovat tehneet niin kaikilla nuotioreissuilla. Uskon, että nuotio tekee hyvää. Je metsänvihreä. Ja sateenropina teltan kattoon. Ja havunneulasia täynnä oleva maa, polut. Savunhaju. Retkiruoka. Mansikkahillo ja tikkupulla. Puskapissat. Makuupussipaini.

Palelen yöt, muttei se pilaa mitään. Toisena yönä näen unta, jossa olen ihastunut Mikko Kuustoseen ja hän minuun. Muistan unesta pitkiä pätkiä enkä voi olla hymyilemättä, ihan vaikka jo sille, että olen värjöttelyltäni sittenkin saanut myös nukuttua. Olen unessa ihan minä itse, vaikka elän ihan eri elämäntilanteessa, eli en ole kahden pojan äiti ja naimisissa. Sekin huvittaa minua heti aamulla, sillä en olisi sitä mitä olen nyt, hyvässä enkä pahassa, ilman miestäni ja poikia. Päätän, kotona kaivan suuren lämpimän peiton kaapista, enkä yritä enää sinnitellä pelkällä pussilakanalla, niin kuin lämpiminä kesinä. Saan käpertyä mieheni kainaloon, lämpöön. ihanuuteen.

Haukkalammen luontotuvalla meille neuvotaan ihan uusi bussipysäkki. Busseja ei mene järin tiuhasti ja on vaikea arvioida, kauanko kävelemme rinkkojen kanssa. Lohdutan poikia, ettei haittaa jos myöhästymme yhdestä, sillä tulee seuraavia. He kertovat toivovansa, että myöhästymme, sillä eivät tahdo ihan vielä lähteä. Olen pakahtua. Mikä onni minulla on luonani. Minun poikani viihtyvät metsässä ja vielä minunkin kanssani. Kerron kuinka tunnen niin tuon tunteen. Halun vielä viivähtää, hiukan siirtää, paluuta.

Mutta onnistuneelta matkalta jaksaa palata takaisinkin. Meille jäi valtavasti muistoja ja tarinoita. Kuviakin. Tänään nenäni vuotaa ja pelkään, että sain kylmääkin. Lääkitsen itseäni torkuilla ja teellä. Ajatuksella metsästä. Jossa sain olla poikieni kanssa, kaksi yötä telttailemassa. Oli ihana juhannusjuhla.

Hyväätekevä hevonkuusi

Nuorena sain asua reilun vuoden ihanassa vuokrayksiössä uudehkon kerrostalon alimmassa kerroksessa. Kotiin oli ihana saapua. Muistan helposti, miltä asunto tuoksui. Joka kerran kun astelin eteiseeni, olin onnellinen, että sain pitää paikkaa kotinani. Oma pieni pihakin oli, nurmen jaksoi leikata keittiösaksilla. Sauna, parketti, makuualkovi. Keittokomero asunnon keskellä, hella jääkaappia vastapäätä ja ilmoitustaulu seinällä. Taulussa voimatekstejä ja muutama tärkeä kuva, kuten lampinäkymä teltan ovelta kuvattuna ja lainaus Nuuskamuikkuselta:
-Tiskaaminen, Nuuskamuikkunen ajatteli. - Nuo eivät ymmärrä mitään. Tiskaaminenhan on sitä, että kiepauttaa lautasta purossa, että huuhtaisee tassunsa ja heittää vihreän lehden menemään, eihän se ole yhtään mitään. Mistä nuo oikein puhuvat.
(Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu)

Pikkukotini tuli mieleeni Nuuksiossa, kun retkeilin siellä viikolla poikien kanssa. Unohdan aivan liiaksi, mutta tärkeitä muistan paljon silti. Polulla kuljin poikieni perässä silmissä ilonkyyneleitä. Kuinka ihanaa on, että he ovat nyt kanssani siinä, tässä. Kun ystävän kanssa telttailin samassa maisemassa nuorempana, en voinut olla varma tällaisesta onnesta. Mainitsin pojille monesti ääneen, kuinka kiitollinen olen hyvästä onnestani, että olen saanut lapsikseni juuri heidät kaksi. Ja kuinka ihanaa, että he nauttivat retkeilystä kanssani!

Haukanholman kallioilla muistin, kuinka olin istunut ystävän kanssa samassa paikassa kesällä kerran, ja murehtinut, mahtaako kukaan koskaan haluta minua. Palattuani metsästä kävin treffeillä, tuon miehen kanssa, joka nyt nukkuu yöt minun vierellä. Että kyllä asiat voivat järjestyä.

Olimme retkellä kaksi yötä. Pojat toivoivat jälleen tutulle telttapaikalle. Sopii minulle, jokainen kerta on kuitenkin omanlaisensa. Ja pidän kerrostumista.

Meidän retkillä syödään kattiloista. Haistaan savulle, annetaan vaatteiden likaantua. Käydään uimassa vaikka kuinka monta kertaa, pyyhkeinä poikien vanhoja kangasvaippoja. Iltapalaksi paistetaan tikkupullaa ja tällä reissulla esikoisen partioretkien innoittamana myös vaahtokarkkeja. Pojat leikkivät paljon, tällä kertaa he olivat intiaaneja. Iltaisin ei kiirehditä nukkumaan. Toisena iltana oltiin jo pesty hampaat ja hiillos käynyt hiipumaan, mutta lisättiinkin pari puuta ja päätettiin jäädä vielä istumaan ja nauttimaan. Laitettiin yöpuvut ja makuupussit valmiiksi, ettei tarvitsisi kuin kömpiä telttaan, kun uni joskus tulisi.

Aamulla lauloivat linnut ja oli vaikea uskoa todeksi, että ihan naapurissa on täysi tohina, kaupunki. Nuuksio on ylisanansa ansainnut, ihanaa, että erämaatunnelma on näin saavutettavissa. Helteessä Holma-Saarijärvellä istuskellessa oli epätodellisen hiljaista ja kaunista. Aivan ihana maisema. Tuntea sammal varpaiden alla, pulahtaa uimaan kallioiselta rannalta, laitella ruokaa uikkareilla, lukea ääneen Ronjaa ja tiskata lammenrannassa tietysti ilman mitään saippuoita.

Meillä oli omat vitsimme, ja joka päivälle oma "sanonta". Hevonkuusi, huitsinnevada ja hornantuutti. Nautin nyt, kun pojat vielä tahtovat olla minun seurassa. Kun minun juttuni vielä ovat hauskoja ja kiinnostavia. Kun telttailu äidin kanssa Espoossa on vielä hohdokasta, edes kävely bussilta tai hirveä määrä hyttysiä ei lannista.

Olen onnellinen, että säät suosivat ja pääsimme käymään metsässä. Sillä siellä oli hyvä. Tunsin, kuinka olin läpeensä kesässä. Huomasin hyppeleväni silkasta huolettomuudesta, tiesin keventäneeni mieltäni. Josko tällä latauksella heinäkuulle jaksaisi, sinne asti, jolloin on loput kolme viikkoa kesälomastani.

Kävi metsässä mielessä sellainenkin, josko tyytymättömyys on ihmiselle turvakin. Onnellisuuden tunne kun on melko pelottavakin. Kohtako minulta otetaan jotain pois. Joudun pettymään, kenties suremaan. Oikein iso rakkaus on repivä siksikin, että siihen liittyy huoliakin. Saanko pitää tämän hyvän, saanko olla onnellinen huomennakin.
Ja kuinka suuri on lasteni luottamus minuun. He lähtevät metsään kanssani. Entä jos jotain sattuisi. Voinko todella olla kaiken sen luottamuksen arvoinen, melkein pelotti liiaksi tämäkin. Järjettömän suuri vastuu äitiys ylipäänsäkin.

Päätin uskaltaa kuitenkin. Sanoa kiitos varmuuden vuoksi tiheästikin. Sillä kuitenkin on vain nyt. Ja on parempi olla onnellinen edes toisinaan, kuin  menetyksen pelossa elää tyytymättömänä saati katkerana ainiaan.
 ***
Kotiinkin on ihana tulla. Täällä on oma kulta. Junan lähestyessä Rautatieasemaa, pojat käyvät läpi, kuka saa ensin kertoa ja kumpi mitäkin kuulumisia. Isille, niin tärkeälle. Aika huokaista helpotuksesta. Selvittiin, nautittiin, ollaan turvallisesti takaisin.

Oi minä niin suosittelen. Menkää metsäretkelle tekin.