Vapaus

Jos minä muuttaisin maalle, haluaisin päästää pojat aamulla ensimäiseksi kalsareillaan pihalle. Hyppimään trampoliiniin, jos tahtovat. Ja illalla saisi juosta paljain varpain talon ympäri, vaikka nurmikko olisi sateen jäljiltä liukas ja kostea. Minä pomppisin trampoliinissa itsekin, korkealle ja monesti. Kukaan ei hämmästelisi, tai jos, niin en välittäisi.

Syksyllä ja muulloinkin kun on kylmä, olisi muut jutut, joihin päästäisin, joihin haluaisivat, joita näkisin, jotka sallisin. Hiljempaa, sanoisin harvemmin, paitsi, jos tahtoisimme nähdä aran eläimen, jonkin linnun vaikka tai hirvenkin. Naapureita ei näkyisi, siksi en vetoaisi heihin öisin. Riehut loppuisivat johonkin muuhun ja muulla tavoin, kuin siihen, että "kello on sen ja sen verran ja kaikki eivät enää tahdo valvoa." Mäkä mäkää äänen sävyssä, vaikka kuinka yrittäisi sitä vältellä.

Kun olisi lämmin, ovi olisi auki sisään ja ulos ja minä ja muut kulkisimme siitä edes ja takaisin. Päikkäreille vetäytyisi se ken tahtoo, pussilakanan alle, virkistäytymään. Heräämään itsestään, tulemaan sitten kertomaan, että minä nukuin hauskat unet.

Urheilukorttia kuntosalille pitäisin silkkana hulluutena. Minullahan olisi se trampoliinini ehkä, ainakin kaikki pihapuuhani ja kävelyni hiekkateillä. Ja yöllä näkisin tähdet, kun kaupungin valot eivät olisi estämässä. Ja katsoisin niitä mykistyneenä, kuinka paljon ja kuinka kauniita. Hyväksyisin niiden alla, että syksynkin pitää antaa tulla vuorollansa.

Ja kuinka kohiseva kevääni sitten olisikaan maalla. Hiirenkorvat tunkisivat varmasti sisään ovista ja ikkunoista. Viipottaisin huonosti varustellulla kyläkaupalla pyörälläni ihmettelemässä, mitä vähäsäätöistä meillä tänään olisikaan ruokana. Mies olisi tuki ja turva ja pojat seikkailussa mukana.

Jos minä muuttaisin maalle, tekisin sen vapauden vuoksi. Saisin pellot, metsät, vesiä, taivaankin kuin lähemmäksi. Olisin aikuisenakin enemmän luonnonlapsi. Pomppisin, loikkisin, polkuja kulkisin, kurottaisin, ryömisin, tutkisin, kiipeäisin. Saunoisin ja poimisin pihan pensaista suoraan suuhun marjoja. Miettisin, kenelle vielä voisi maistua omenapiirakka. Ja mikä parasta, sen kaiken saisin joka päivä tarjota lapsilleni, piirakankin lisäksi.

Samasta syystä en muuttaisi. Sillä mikä se "maalla" on, se ei kuitenkaan olisi mikään paratiisi. Menisi usein sormi suuhun, vaikeaksi. Maalla asuvat on myös tehty autoista riippuvaisiksi. Minun olisi vaikea selittää jatkuvaa autoilua edes itselleni, saati pojilleni. Sitäpaitsi, täälla kaupungissa on kotini.

Vahvasti eri tavoin ajattelevia ei tarvita kuin yksi ja se jo tärviöi muiden vapautta tuntuvasti. Se erilainen saattaisin olla minä ja perheeni. Sosiaalinen peli on maalla ehkä kaupunkia kovempi. Lähtisin, jotta saisin paljon rauhaa, mutten toki erakoksi. Mutta kuka sen rajan milloinkin piirtäisi ja selittäisi, kaikkien parhaaksi. Niin, ja miten järjestäisin työnteon, saati mieheni! Kuinka monenkirjavaisemmat ovatkaan kaupungissa vaihtoehtoni, olettaakseni. Ja välimatkat, jos olisi lähellä kaikkea, ei juoksenneltaisi kuin pellossa. Jos oltaisiin kaukana kaikesta, se olisi myös turvatonta - erityisesti jos yritettäisiin ilman sitä autoa.

Ei siis todella olla muuttamassa. Mutta hyvänen aika, kuinka nautin viikonvaihteen matkasta. Ainoa miinus oli se, että olisin yhtäaikaa tahtonut olla parissa, kolmessa paikassa. Kaupungissa kun oli vauva äitinsä kanssa kotimme vahtina. Ja rastilla yksikin olisin viihtynyt pidempäänkin ja kakkosellakin enemmän kuin iltapäivän, illan ja yönkin. Mutta enimmäkseen rentouduin.

Vapaus tekee hyvää, palasinakin.

Ps: Kiitos reissusta niille, keiden kanssa käveltiin pitkä keppihevoslenkki ja heille, keiden matolla kuvautin varpaani:).