Tuoksujen keskellä

Puolukkakakku on uunissa. Pojat nukkuu parvekkeella, liekki loistaa tuikussa. Selaan edestakaisin mökillä ottamiani kuvia ja vaikkeivät ne laadullisesti ehkä ole kummoisia, tunnen taian. Haistan, miltä huoneissa tuoksui. Miltä rannassa. Miltä tuntui tuulessa. Kuulen poikien äänet ja itseni kertomassa menneistä hyvistä ajoista. Olen onnellinen, että minulla oli kamera mukana.

Olen onnellinen, että saatiin tämäkin seikkailu kokea. Vain yksi yö, mutta tuntuu jo nyt suuremmalta. Ja katsomalla kuvia voin jatkaa tunnelmointia.

Juuri nyt tuntuu paremmalta. Sekin, että osasin tänään jo kertoa todellisempia tunnelmia, kun tapasin keväisen työkaverin tuossa pihalla. Vaikka kysyn päivittäin jolta kulta kuulumisia, ja joku minulta, silti tuntuu, että vastaukset eivät välttämättä ole todellisia. Mitä minulle kuuluu, en oikein osaa sanoa. Vahingossa vastaan, että tässähän tämä, on ihanaa olla kotona. Unohdan mainita, että oikeastaan olen ollut aika kiukkuinen akka ja arki hukassa ja hakusessa. Työkaveri totesi, että kolmevuotiaiden kanssa voi välillä olla sellaista.

Kävin lenkillä illalla ja se tuntui ihanalta. Jotain hyötyä liikunnan lisäämisestä on siis ollut, jaksan juosta poluilla reilusti yli puoli tuntia. Sammalien tuoksussa teki mieli pian kotiin poikien luo olemaan heille myös mukava ja ihana. Leipoa teki mieli jotain puolukkaista ja lukea iltasatuja ja nähdä tuikkulyhty parvekkeella.

Luulen, että saatan nähdä kauniita unia. Viime yönäkin näin, jopa sellaista, josta heräsin ajatukseen, että saatan kokonaan muuttaa suhtautumistani yhteen ihmiseen. Niin tuttuja olimme unessa, vaikka oikeassa elämässä usein mietin onko hän lintu vai kala.

Huomenna syön puolukkakakkua. Nyt se taitaa olla valmista, päättelen tuoksusta. Toivottavasti saamme kuopuksen kanssa tällä kertaa aamulla puistoon laulukavereita. Annan mökin taian kantaa minua. Ollaan jo miltei keskellä viikkoa.