Perjantaina oli kuopuksen viimeinen kerhopäivä. Keskiviikkona kertoi leikkineensä miltei koko ajan kotileikissä, että vielä ehtisi. Perjantaina olivat nukketeatterissa, joten leikkiaikaa jäi vain kymmenen minuuttia. Vielä viimeiset autoleikit ja etanapeli kuulemma. Tottakai olin haikeana hakiessa. Mutten jaksanut alkaa siinä aulassa itkemään, kun ne toiset äidit on vieraita, ja aina ei jaksa selitellä tunteita. Ja itkun alkaessa on vaikea puhua. Kolme syksyä ja kaksi kevättä ennätettiin kerholle kulkea. Miltei aina kiireellä mentiin ja tultiin sitten ihan rauhassa. Kyllä siinä ehtii montaa asiaa tapahtua. Vuosien varrella.

Kuopuksen kanssa oltiin rannassa. Se oli hyvä valinta, vaikka käytiin me kaupoillakin ensin pyörähtämässä, etsimässä haalaria. Pieneni maalasi venettä vedellä. Tehtiin hiekasta kakku. Syötiin eväitä ja ihailtiin säätä ja näkymiä. Kerroin monta kertaa ääneen, kuinka kivaa oli olla siinä hänen kanssa.

Tostaina oltiin käyty Jonnalla ja kun näin purjeveneen, ajattelin hauskoja ajatuksia, joita ehdimme ihanien lastensa kanssa kuvitella. Kuinka kotitonttunsa ehkä on matkoilla, kenties purjehtimassa. Joidenkin lasten kanssa on helppo löytää leikin tai satuilun flow ja se tuntuu aikuisestakin hienolta. Katsoa heidän olohuoneen ikkunastaan avautuvaa näkymää ja miettiä, josko olisimmekin linnassa ja katsoisimme linnan puistoa. Katu alhaalla olisi vallihauta ja autot ohi lipuvia lauttoja. (Kiitos vielä kaikesta.)

Illalla ompelin taas yhden joulukalenterin ja siirsin synttärisiivoukset tälle päivälle. Eli jahka tämä on kirjoitettu, luvassa on järjestelyä, imurointia ja herkkujen laittoa tarjolle. Esikoinen huutelee sängyn pohjalta. Venäytti niskansa, kun teki hienoja voltteja meidän patjalla. Kuopus leikkii patterijunalla sohvaan rakennetussa majassa.

Sen vielä kerron, että illalla mietin uupuneena sellaista, että kuinka erilaisia voivatkaan saman puun hedelmät olla.

Hyvää viikonloppua!