Rannassa kohisi ja liplatti. Pieneni nukahti ja minä olin vaiti. Laitoin hiukset leteille ja olin kuin muuta maailmaa ei olisi ollutkaan, kenestäkään en olisi mitään kuullutkaan. Meidän oma perhe vaan.
Niin itsekäs en ole tai tahdo olla, ettei muiden elämä kiinnostaisi. Mutta joskus on pakko rajata, jottei pää hajoa. Minullakin on oma elämä ja jo sen eläminen on haastava tehtävä. Ja mukava, jos annan sen sellainenkin olla.
Kauniita syksyjuttuja ympärillä. Ruokapöydällä keltalehtinen koivunoksa ja vadillinen vaahteranlehtiä. Mitään ihanampaa en voisi saada leikkokukkaosastolta edes rahalla.
Siivosin parveketta ja siellä oli ihana taas istuskella. Paistoin lettuja omille ja hoitolapselle. Omenahillo niin hyvää, etten muista koskaan syöneeni omaan suuhuni sopivampaa.
Miksi teillä on paljon itsetehtyjä juttuja ja miksi teillä nauretaan niin paljon, kysyi hoitopoika illalla. Myös kysyi yhdessä kohdassa esikoiselta onko meillä sotilaita. Ei ole, kun äiti ei pidä sodista, poikani vastasi tyynenä ja rauhallisena. Rakensivat legoilla ja palikoilla. Leikkivät muovieläimillä ja nukketeatteriesityksiä esitettiin sorminukeilla.
Moni hetki tuntui niin oikealta ja omalta. Kateus vaimenee usein juuri kiitollisuudella.
1 kommentti:
kuulosta niin tutulta ajatukset, meillä on aika samanlaista ;)
Lähetä kommentti