Viime viikon jalkapallokoulu oli hyvä veto. Kun tekeminen on mieluisaa, se tempaa mukaansa. Minut kuljettamaan retkikuntaa naapurikaupunginosaan aamutuimaan. Nelivuotiaan ryhmäytymään entuudestaan tuntemattomaan 16 lapsen porukkaan.
Kaikki lapset eivät olleet sitoutuneita toimintaansa. Mutta minun esikoiseni nautti. Hän juoksi kentälle valmentajiensa luokse kun aamu alkoi, kävi välillä minun ja pikkuveljen luona juomatauolla ja jatkoi taas juosten harjoituksiansa. Kun kävimme muutaman kerran lähempänä ottamassa kuvia, katsomassa matseja, hän jutteli kyllä iloisesti ja selosti tapahtumia, muttei haikaillut seuraamme kentänreunalle. Päinvastoin, hän oli minusta yllättävänkin rohkea. Meni viimeisenä päivänä sujuvasti jopa ikäluokkaa vanhempien kanssa pelaamaan lisää palloa, kun ohjaajansa sinne saattoivat. Katselin kaukaa, että voiko tämä olla totta. Juurihan hän syntyi ja nyt ollaan jo itsenäisesti harrastamassa.
Hän mietti kyllä, että ensi vuonna voisi mennä sellaiseen jalkapallokouluun, jossa vain pelattaisiin matseja. Täällä kun 3/4 oli hippoja, muita liikuntaleikkejä ja taitoratoja. Sateella oleiltiin jopa pukukopissakin, piirtäen, musiikkia kuunnellen ja pinssejä painaen. Mutta oli hän tähänkin silminnähden tyytyväinen.
On hassua, että koko ajan lisääntyy se elämä, josta minä en mitään tiedä. Nelivuotiaalla on jo paljon omia ajatuksia ja puuhia, joita hän tekee joko omissa oloissa, tai toisten aikuisten valvonnassa, ja minä voin vain arvailla, kuulla sen, mitä muut osaavat tai haluavat kertoa. Hyväksyn sen, mutta toisaalta nautin hetkistä, joissa saan tavalla tai toisella olla yhä mukana. Yritän muistaa nauttimiseni silloinkin, kun mieli alkaa muualle haikailla tai ympäristö rönsyttää muita malleja. Lapset kasvavat vauhdilla. Kiitos, kun vielä saan olla niin paljossa mukana.
"Valmentajille" tehtiin pienet namipussit kiitokseksi. Olivat nuoria tyttöjä kaikki neljä. Käväisemässä esikoiseni elämässä. Mutta minusta tuntui hyvältä osoittaa jotenkin, ettei ole yhdentekevää kuka ja miten viettää aikaa lapseni kanssa. Ja että eräskin pieni poika oli odottanut jalkapallokouluansa innokkaana jo vuosia. Olen todella huojentunut, iloinen ja kiitollinen, että hän sai siitä hyviä muistoja. "Rehtorille" minulla olisi monenlaistakin palautetta, ehtiihän sitä varhaiskasvatuksenammattilainen monenlaista ajatella touhua reunalta katsellessa. Mutta enimmäkseen ihan ihailevaa ja positiivista. Ja onneksi ei tarvitse olla tekemässä itse ihan kaikkea. Kivaa, että on jalkapallokouluja, joihin innostuneen lapsen saa kuljetella. Tämä oli yksi mitä mainioin tapa aloittaa kesäkuuta.
1 kommentti:
Voi, tama on juuri se aihe jonka kanssa olen mielessani viime kuukaudet painiskellut. Etta miten luovuttaa ja luottaa etta pieni poikani jonka jokaista hetkea olen jos en vieresta katsonut ja ottanut osaa niin ainakin jotenkin valvonut lahelta on ottanut itsenaisia askelia harppauksin. tietenkin moni asia on tullut luonnostaan, paivakotiin, kouluun meno ja lomat mummin ja ukin luona ilman minua mutta se etta sanoo vaan etta lahtee kaverin luokse ja pitaa laittaa kotiintulo-ajat tuntuu viela muutaman kuukauden jalkeenkin niin suurelta harppaukselta.ja palaudun muistoihini siita ajasta kun oltiin viela tiivis kahden tiimi ja mentiin yhdessa. ja mietin ja haikailen etta osaanko tarpeeksi nauttia tastakaan ajasta kun on viela kuitenkin nain pieni. Muutaman vuoden paasta on taas varmasti niin eri vaihe,ja en halua sita viela millaan. voi kun vaan osaisin nauttia, vaikka onkin jo nain iso, mutta pieni kuitenkin etta haluaa viela etta istun vieressa illalla nukkumaan mennessa. pitais vaan muistaa paivittain etta ei ole myohaista nauttia tasta nytkun hetkesta ja ne uudet kuviot tulevat ajallaan ja niihin ehtii sitten sopeutua.
Ihana paasta pian tapaamaan ja juttelemaan mielta painavista.
Heinakuussa suuntana suomi, tarkemmin 6/7.
Nahdaan pian rakas ystava.
T.Riitta
Lähetä kommentti