lauantai 17. tammikuuta 2009

Valjukin kaunista



Joskus saan kiinni kauneudesta. Siis useinkin ihastelen jotakin asiaa, pidän kauniina. Mutta toisinaan jokin, joka ei muulloin tai muiden silmissä olisi kaunista, onkin itselle sitä todella. Tekee mieli pysähtyä ja huokaista: kiitos kun saan tämän kokea, tuntea, tästä hetkestä saan voimia.

Viikolla oli näitä hetkiä, useampia. Ajattelin tätä kuitenkin vahvasti merenrannalla keskiviikkoaamuna kuopuksen kanssa. Kävelimme hiekalla ensin vieretysten. Sitten nostin hänet "vierekkäisrattaisiin", joiksi tuplia meillä kutsutaan. Ne, kuten muutkin perusrattaamme, ovat meille käytettynä sattuman kautta päätyneitä, käytännöllisiä, eivät persoonallisia tai kauniita. Puskin rattaita rumissa talvivermeissäni, kauniita minulla oli yllä viimeksi joskus aikana jota en pian enää muista. Suuri musta miehen vanha reppukin selässä. Ei yhtään viehättävä tai mitenkään edustava, mukana vain, koska jonnekin on tavaroiden mahduttava. Ja minä sitten...

No yhtäkkiä pidin kuitenkin meitä näkynä kauniina. Sitä äitiä, joka työnsi rattaita. Joka jutteli mukavia, piti välillä pientä sylissä ja he katsoivat maisemia ja olivat hetken taas hiljaisia. Kaksin valjussa harmaassa aamussa.

Ja vielä enemmän tuntui hyvältä, kun ajattelin, että tämä on tätä kaunista vain minun silmissä. Oma kokemukseni tekee tästä, juuri minulle, myös ulkoisesti nättiä. Juuri tällaiset ovat minun ikiomia hetkiä. Enkä tarvitse niihin mitään suunniteltua, sommiteltua, ostettua... välttämättä. Taatusti taisin hymyillä ja se ilo tuli syvältä.

Kotimatkan kannoin pientäni ergorepussa. Jotenkin hän on niin kaukana, ollessaan yksin valveilla rattaissa. Kantaa omaa rakasta lasta lähellä aina kun mahdollista, sekin on minusta, siitä äidistä, välillä pakahduttavan kaunista.

1 kommentti:

minja kirjoitti...

Tuo on kaunista. Meri on aina kaunis. Ja sitä on joka päivä kova ikävä!