keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Jäätää





Mökillä oli hyvä, jäi vain kovin lyhyeksi reissu. Ehdimme sentään jäälle. Se oli satumaista. Kuin suuressa kulississa olisi saanut olla, ja kuitenkin enemmän totta, kuin moni muu, ihmisen väsäämä maisema. Ihmettelin jään pinnassa olevia hippuja. Kuin hetkinen seisautettuna, lumisateen viimeiset hiutaleet stil-kuvana. Kaunista katsottavaa, jatkui sinne minne katsoikin. Olisin voinut luistella vaikka kuinka. Vaikka toisaalta oli myös pelottavaa. Varmasti kestopainajainen, kuinka jää sittenkin rasahtaa ja me kaikki, tai edes joku meistä putoaa hyiseen veteen. Puistattavaa, en ajatellut sitä enempää, enkä nytkään. Tai ajattelin siellä jäällä, että sitten pelastuisimme ja kiirehtisimme lämpimään ja muistaisimme lopun ikää, eikä samalla lailla kamalasti kävisi koskaan enää.

Onneksi enimmäkseen ja oikeasti oli vain satumaista ja kaunista ja turvallista.

Täällä kaupungissakin jatkuu pakkanen. Ja ihana arki, kiitos ja tervetuloa! Olimme puistossa tänään ja se tuntui taas aivan mukavalta. Oli jo kylliksi joulua. Kuusi vietiin pois, se sentään tuntui haikealta. "Meidän kuusi", huokaisi esikoinen ja sain niin kiinni tunteesta. Juuri tämän takia muovikuusemme olisi meille riittävä ja ainoana kuusena sopiva. Kiinnymme, ja luopumisesta tulee vaikea. Tai jos sitä jotenkin voi opetella, niin ehkä joulukuusi on hyvä tapa.
***
Tarkkailen joka päivä lumoutuneena yksivuotiasta. Kuinka hän on hetken enää juuri tuollainen. Yksivuotiaat kommunikoivat vielä niin eritavalla, kuin koko muun elämän ajan sitten isompina. Tuntuu että ymmärrämme valtavan hyvin, vaikka viisi on vasta oikeita sanoja. Esikoinenkaan ei ole puhunut aina, ajatella. Miten hän puhui kaksivuotiaana, en enää kunnolla muista. Tallessa on muutamia lauseita, pieniä kertomia, kirjoitettuna. Katson kaksivuotiaita ja mietin millaista meillä oli silloin. Kuinka hvyin tunsimme jo toisemme, millainen kaksikko jo minusta olimme. Vaikka ihan pikkuinenhan hän vielä oli. Ja yhäkin on, vaikka nyt suunnittelemme jo nelivuotissynttäreitä. Harmittelen vieläkin, että kirjoitin kaksivuotiaan synttärikutsuihin, että "poikamme täyttää jo kaksi". Sen oli kai tarkoitus kuvastaa sitä, että aika oli mennyt niin nopeasti. Mutta mikään jo se ei ole silti. Pienillä pitäisi olla vielä niin paljon edessä. Sitä heille toivon, ja paljon onnea pitkään elämäänsä!

Omaa ääntäni on pikkulapsiajalta pikkuisen tallessa, c-kasetilla. Ja äidin ja mumminkin ääntä siltä ajalta! Äiti kertoo anopilleen puhelimessa joulukuulumisia. Voin kuvitella tunteita, niitä mitä kuuluu ja niitä mitä aikuiset lukevat sanotun alta. Äiti myös kertoo, kuinka olivat käyneet kävelyllä kaksin isäni kanssa. Veljensä tyttöystävineen, oli ollut meitä kolmea katsomassa. Harvinaista herkkua heille, luulenpa. Emme mekään usein, emme osaa toivoa tai odottakaan mitään säännöllistä, jokaviikkoista. Mutta joskus kun hetki koittaa, se maistuu makoisalta. Voi tulla päivä, että mieheni tulee töistä kotiin ja ilmoittaa muuttavansa. En olisi ainoa nainen, jolle ero tulee kirkkaana salamana. Mutta en jaksa uskoa, miehenkään mielestä ei ole niin tapahtumassa. Vaikka ne kahdenkeskiset hetket ovat nyt harvassa. Perheenäkin on ihana olla, kun lapset on syntyneet rakkaudesta. Muistammehan, lapset ovat vain hetken aivan pikkuisia. Vain nyt he tarvitsevat vanhempiaan enemmän kuin mitään muuta. Ja sitten... Täältä tullaan taas muu elämä ja maailma.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kivat kuvat. Suloinen "nöpönenä" nukkuu rattaissa :)
Nelli

Joola kirjoitti...

Kiitos Nelli. Äitini oli pakannut kuopuksen suloisille ja lämpöisille päiväunille kuistille.

kyllikki kirjoitti...

Oikein kivat kuvat!